Tomera koreografi, joka ei pysty olemaan hiljaa, luo alati tyhjiin tiloihin liikettä ja melskettä.
Kuva: Heini Lehväslaiho
Haastattelu on ilmestynyt aiemmin Zodiak – Uuden tanssin keskuksen syksyn 2005 ohjelmalehtisessä.
Lue myös tuoreet arviot Tomi Paasosen teoksesta MeMoRe.
Muistojen anatomiaa
MeMoRe-teoksessasi kohoaa tanssijoiden henkilöhistoria voimakkaasti esiin käsitellessäsi muistin ja muistamisen teemaa. Esiintyjäryhmäsi on varsin kosmopoliittinen kokoonpano. Myös sinun elämäsi on kulkenut kulttuurista ja kaupungista toiseen. Kerro yksi muistikuvasi Helsingistä, Hampurista, San Franciscosta ja Berliinistä!
Tämä kysymys herättää tietenkin sen ajatuksen, miten muisti toimii tärkeysjärjestyksen laatijana ja ensimmäinen vastakysymys on: millä henkilökohtaisella muistollani on yleismaailmallista merkitystä? Kun lähdin tekemään MeMoRe-teosta, ymmärsin miten kaikenkattava muistin teema on ja kuinka muistojen kytkeytyminen toisiinsa tekee niistä teatraalisena elämyksenä erittäin ongelmallisia. Aivan kuten on mahdotonta kertoa seitsemän elämäkertaa yhdessä teoksessa, on minun vaikeata kertoa muistifragmentteja elämästäni tässä lyhyesti ja tyhjentävästi.
Miten kokosit MeMoRen työryhmän?
En halunnut järjestää yleistä koetanssia, vaan etsin esiintyjät ystävien ja tuttujen kautta. Osa esiintyjistä hakeutui luokseni oma-aloitteisesti. Neurotieteitä opiskeleva Frank Freyer, joka ei aikaisemmin ollut esiintynyt näyttämöllä, tuli mukaan Humboldt-yliopiston ilmoitustaulun kautta.
Vuoden ajan osajako oli kuin korttitalo, joka alati romahti. Yksi teoksen esiintyjistä, Homer Avila kuoli syöpään kolme kuukautta ennen teoksen Berliinin ensi-iltaa. Hän on silti teoksessa läsnä.
MeMoRen videomateriaalissa on paljon kuvia esiintyjien lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta joillakin myös kuvia heidän vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Miten teoksen videoiden kokoamisprosessi eteni yhdessä tanssijoiden kanssa?
Teoksessa esiintymisen ehtona oli avata perhealbumi ja tuoda musiikkia, jolla on henkilökohtaista merkitystä. Katsoimme kuvat läpi ja tanssijat kertoivat niihin liittyvistä muistoistaan. Valittuamme musiikin tein kuvavalinnat, jotka sitten siirtyivät videotaiteilijalle. Albumikuvien, musiikin ja esiintyjien fyysisen läsnäolon kohdatessa muotoutuivat kohtaukset, joissa teatterin nykyhetki sekoittuu menneisyyteen.
Toinen tärkeä osa prosessia oli aktiivinen yleisen tiedon kerääminen sekä muistin biologisten ja tieteellisten seikkojen opiskeleminen. Frank Freyer piti meille luentoja neurologiasta, katsoimme filmejä ja mikä tärkeintä: loimme muistoja!
Entä miten loitte teoksen fyysisen ilmaisun?
Lähdimme liikkeelle jokaisen kokemusperäisestä liikekielestä. En pyrkinyt porukan yhtenäistämiseen, vaan vaalimaan heidän kehonsa muistia ja tuomaan sitä esille. Kun menneisyys havainnollistui vanhojen valokuvien ja videoiden liikkeenä, nousi tarve pitää keho nykyhetkessä. Koska teoksen yhtenä teemana on neurologia, pyrimme Feldenkrais-menetelmin tuomaan hermoratoja ihon ulkopuolelle.
Kerro PAA:n (Public Artistic Affairs) lyhyt historia!
Tomera koreografi, joka ei pysty olemaan hiljaa, luo alati tyhjiin tiloihin liikettä ja melskettä. Kuluneen kolmen vuoden aikana on jo syntynyt kymmenkunta juttua, joissa esiintyjän ja videon välinen dramaturginen suhde on ollut keskeinen teema. Teos teokselta esiintyjien kokoonpano on vaihtunut, mutta ajan myötä saattaa PAA:sta muodostua pysyvämpi ryhmä.
Minkälaisena työympäristönä koet Berliinin tällä hetkellä?
Tässä teoksessa on tavallaan paljon Berliiniä. Missä muussa kaupungissa suhde menneisyyteen on yhtä vallitsevasti läsnä? Ajan ja historian kerrostumat ovat joka kadunkulmassa osana rikkonaista maisemaa. Berliinin sekamelska ja sen taiteilijat inspiroivat minua, kaikkine heikkouksineen ja mahdottomuuksineen.
Haastattelijana toimi koreografi Tuomo Railo.
