Toiveammatin kääntöpuoli

Leo Lenkola – Tanssinopetustyö periferiassa tarkoittaa usein vilusta värjöttämistä vain nimellisesti lämmitetyissä voimistelusaleissa. Taivaalla loistavat tähdet, kuu ja revontulet tarjoavat lämpöä mentaalisella tasolla, mutta lakkoilevaa auton lämmityslaitetta ne eivät onnistu korvaamaan.


Tanssinopetustyö periferiassa tarkoittaa käytännössä turhan usein vilusta värjöttämistä, kuntien säästöbudjetin vuoksi, vain nimellisesti lämmitetyissä koulujen voimistelusaleissa. Villasukkia kuluu ja kerrospukeutuminen on käytännön muotia. Kodin ja useampien työpisteiden välillä kertyy ajokilometrejä viikoittain satoja ja yleensä palkkakukkarolle sopiva ajopeli ei sekään takaa lämmintä kyytiä, kun myöhään iltayöstä viimein pääsee hikisissä treenivaatteissa tekemään joko lumi- tai pakkastyöt sähkötolppaan kytketystä autosta.

Kotimatkaan tuovat oman jännityksensä porotokat, hirvet ynnä muut venäläistä rulettia autojen kanssa leikkivät metsän asukit. Kai nekin tarvitsevat elämäänsä jännitystä ja liikuntaa pitääkseen itsensä lämpiminä kolmenkymmenen pakkasasteen jähmettämässä Lapin yössä. Taivaalla loistavat tähdet, kuu ja revontulet onnistuvat kyllä tarjoamaan lämpöä mentaalisella tasolla, mutta lakkoilevaa auton lämmityslaitetta ne eivät onnistu korvaamaan. Sisarelta lahjaksi saatu hierova jalkakylpyallas nousee arvoon arvaamattomaan kuin Teneriffa huurteisen ja kimaltelevan satumetsän sydämessä.

Kun mielikuvaharjoitus jalkakylvystä alkaa tuottaa tulosta, kohoaa mieleen lukukauden päätösjuhla ja sen ohjelmiston keskeneräisyys. Jälleen kerran pitäisi kaivaa esiin megainspiraatio, keksiä kerrassaan ennennäkemätön aihe ja luoda ehyt taiteellinen kokonaisuus. Kymmenen ryhmää, eli kymmenen biisiä, ikähaitarilla 7-20 (mikäli aikuisten harrastajaryhmä ei vielä tänäkään vuonna ole valmis esiintymään), alkeista edistyneisiin.

Lukukausi lukukaudelta huomaan kasvamassa määrin oppivani sen, että luova työ ei tosiaankaan toimi “ota ja tekaise” -periaatteella. Inspiraatiota ei voi tilata. Mitä jos tänä vuonna valitsisi ihan suoraan ja suosiolla aiheeksi “Aasinsillat”. Sillä niihin nämä opetustyövuodet ovat minut perusteellisesti tutustuttaneet. Mutta löytyykö puku- ja rekvisiittavarastosta aiheeseen sopivia vaatteita ja “siltatarpeita”? Ne ihanat silkkiset, jo neljä kertaa värjätyt ja kolmesti lyhennetyt nilkkamittaiset leningit voisivat kyllä hyvällä mielikuvituksella toimia alle kouluikäisten paitoina. Tai ainakin niistä saisi aaseille hännät. Ja kun pistää lavalle ensin lapset, seuraavaksi nuoret ja lopuksi aikuiset, syntyy kuin itsestään jo kaksi asiallista aasinsiltaa ja samalla koko jutun kaari – eli rakenne on taas kerran koossa.

Enää ei tosiaan puutukaan kuin musiikit, koreografiat, puvustus, muu maskeeraus, valot, esiintymistilan varaus, yhteisharjoitusten suunnittelu, aikataulumonisteiden laatiminen ja kopiointi, jatkonäyttämön rakentaminen, tanssimattojen irrotus, kuljetus ja teippaus esiintymislavalle.

Pitäisiköhän vielä tekaista itsellekin pieni sooloteos. Vaikka juhlan toiselle puoliajalle.

Leo Lenkola

Kirjoittaja on Lapissa toimiva tanssija, koreografi ja tanssinopettaja.