Elokuva on kuin vieras eläin. Näin tiettävästi totesi thaimaalainen elokuvaohjaaja Apichatpong Weerasethakul eräässä haastattelussaan.
Kyseinen, enemmänkin tekijän omakohtainen kuin koko elokuvakenttää koskeva vertauskuva on pyörinyt henkisenä huoneentaulunani jo vuosia. Toteama avaa herkullisen allegorisen maaperän elokuvan – tai yleisemmin – taideteoksen kokemisen tarkasteluun. Ennen kaikkea se auttaa ajattelemaan teoksen ja sen kokijan outoa suhdetta. Taideteos on minua vastassa kuin vieras eläin. En tunne tai tiedä sen tapoja tai sen luonnetta. Ymmärrän eläintä tarkkailemalla sen käytöstä ja sen ominaisuuksia. Etsin kasvoja jotka tunnistaisin. Etsin silmiä, jotka katsoisivat takaisin. Teoksen kokijana olen tuon vieraan eläimen salaperäisyyden vangitsemana ja sen arvaamattomuuden armoilla.
Loikka-festivaalilla Connection Wanted -näytöksessä nähty espanjalainen tanssielokuva The Missing Part on loistava esimerkki tanssielokuvagenren monimuotoisuudesta ja nostaa yllä mainitun vertauksen taas kerran merkitykselliseen arvoonsa. Eikä tämä vähiten juuri sen takia, että eläimen ja ihmisen välinen suhde ja kommunikaatio ovat kyseisen tanssielokuvan keskeisiä teemoja.
Elokuvantekijä Salvador Sunyer ja sirkuskollektiivi Baro d’Evel Cirk Cien yhteisteos jättää verratenkin oudon jäljen katsojaan. Teos yhdistelee mielenkiintoisella tavalla elokuvallista ilmaisua tanssista ja sirkustaiteesta tuttuun liikekieleen ja toimintaan. Kokonaisuus on mustavalkoinen maaginen tapahtumasarja, jossa katsojaa kuljetetaan läpi outojen kohtaamisten. Teos ei kuulu suoranaisesti tanssielokuvan valtavirtaan. Teoksessa on jokunen traditionaalinen tanssikohtaus, mutta teos tuskin valikoitui Loikka-festivaalille näiden hetkellisten ohjelmanumeroidensa takia. Elokuvan todellinen saavutus on sen rytmissä ja kokonaisvaltaisessa koreografiassa joka muodostaa elokuvalle rauhallisesti hengittävän tempon ja näin vangitsee katsojan mukaansa.
The Missing Part –teos lähtee liikkeelle oudosta tilanteesta jossa mies yrittää kirjoittaa työhuoneessaan jotakin, mutta hänen työnsä keskeyttää harakka. Älykäs lintu pomppii työpöydällä, häiritsee kirjailijaa ja vie lopulta tämän kynän mennessään. Hetkeä myöhemmin mies kohtaa naisen, mutta he eivät tunnu löytävän yhteistä kieltä. Ainoat jäljellä olevat kommunikaation keinot ovat eleet, kosketus ja kehollinen välimatka. Sattumaa elokuvassa edustaa fyysinen yhteentörmäys. Epävarmalta vaikuttava mies törmää juuri maalattuun seinään ja sotkee itsensä vahingossa maaliin. Tavatessaan naisen uudestaan (törmäämällä häneen fyysisesti) hän onnistuu tahrimaan myös naisen. Mies voi jakaa naisen kanssa vain oman vahinkonsa ja senkin sattumalta, ilman yhteistä kieltä. Perustava kommunikaatio rakentuu toistemme tahroista. Klassisen tragedian mekaniikkaa noudatellen väri ei lähde pois vaikka sitä kuinka hankaa – päinvastoin siitä irti pyristelevä tahriutuu siihen vain entistä pahemmin. Valkoinen väriaines leimaa miehen ja naisen ja tekee heistä omaa kohtaloaan kohti matkaavia ihmisiä. Syntyy jonkinlainen kieli, keskusteluyhteys. Valkoinen maali näyttäytyy seinään maalavan pikkutytön näkökulmasta mielikuvituksen ja leikin apuvälineenä, joka synnyttää erikoisen olennon: koomisen hevospäisen miehen. Teoksen symbolisessa viidakossa on täysin mahdotonta argumentoida millä tavoin yllä mainitut merkitysten säikeet punoutuvat lopulta toisiinsa, ja mitkä asiayhteydet on luotu puhtaasti niiden esteettisistä lähtökohdista. Teos on – tarkoituksellisesti – täynnä symboliikkaa, joka jää paikoin kokonaiskokemuksen sedimentteihin käsittämättöminä kerrostumina.
Teoksen upeimpia hetkiä on kohtaus jossa hämärässä, tummassa tilassa makaa rauhallisesti hengittävä hevonen. Koko teoksen taustalla kaikuu kysymys kaikkien olevaisten ontologisesta yksinäisyydestä ja kommunikaation mahdollisuudesta. Eläin on radikaalisti toinen. Meidän välillämme on kuilu. Samaan aikaan tämän kuilun voi ylittää sen biologisen seikan vuoksi, että kaikki eläimet ovat määritelmällisesti toisenvaraisia. Mikään eläinlaji ei tule toimeen omillaan; kaikkien eläinlajien elämä on sidoksissa toisiinsa tavalla tai toisella. Kommunikaation vaade on maailmassa valmiina, halusi sitä tai ei. Jokainen oleva kätkee muilta oman olemisensa kokemuksen ja siksi tietää/tuntee potentiaalisesti jotain, mitä minä en. Siksi eläimet ovat mukana tässä teoksessa. Kenties myös siksi Apichatpong Weerasethakulin on kuultu vertaavan elokuvaa vieraaseen eläimeen.
Eläimellä on kasvot. Sillä on silmät, jotka katsovat takaisin. Katse on todiste toisen perspektiivin olemassaolosta, siitä että noiden silmien läpi maailma paljastuu toisenlaisena. Weerasethakulin metaforaa hetken jatkaaksemme: elokuva on toinen perspektiivi maailmaan, jonkin toisenlaisen visuaalisen ajattelun tulos. Etäisyys on mediumin luoma vakio. Toisen arvoitus ja oma vieraanvaraisuuteni luovat mahdollisuuden lähteä kuromaan umpeen tuota mahdotonta kuilua, jossa joudun uhraamaan samalla jotain itsestäni. Kokemistapahtuman voimakkuus alkaa rakentaa siltaa välillemme. Ensikohtaamisessa ei ole kysymys tiedosta vaan tunteesta. Kehoni tunnistaa eläimen ennen kuin silmäni ovat ymmärtäneet. Jokin puhuttelee. Minun on seurattava eläintä.
The Missing Part -teoksen keskiössä on kohtaaminen; eläimet kohtaavat toisensa kuin tunnustellen ja arkaillen. Henkilöhahmot ottavat erilaisia rooleja tanssin, laulun, akrobatian ja klovnerian taiteen keinoin, mutta näiden naamioiden ulkopuolella he vaikuttavat yksinäisiltä. Kun tarkemmin ajattelee, teos tuntuu kääntävän käsityksemme etäisyyksistä toisin päin. Lopulta läheisin kaikista on toisen kohtaamisen hetki ja yllätäen juuri tuona kohtaamisen hetkenä oma itse alkaa tuntua kaikista vieraimmalta ja kadotetulta. Katson toista ja ymmärrän tyhjyyteni; hakeudumme eläimen luokse koska näemme siinä oman arvoituksemme.
***
Yksi kiinnostavimpia ja nautinnollisimpia teoksia festivaalilla oli Gilles Jobinin stereoskooppinen 3D-tanssielokuva Womb. Tanssiteos nähtiin Loikka-festivaalilla Dance in Dimensions -sarjassa. Teos kulkee koko matkan omalakisesti vailla selventäviä tai selittäviä tekijöitä, keskeisenä fokuksena kameran kautta luotu liike ja koreografia. Abstraktin ja illusorisen väriloistonsa ansiosta teos – kuin harvinainen paratiisilintu – pakottaa katsojan seuraamaan perässä.
Teoksen keskiössä ovat hitaasti liikkuvat kolme tanssijaa ja heidän koregrafiansa suhde teoksen lavastukseen. Teoksen keskeinen muodon idea on 3D-tekniikalla kuvattu, jatkuvasti taaksepäin vetäytyvä kamera ja valeperspektiiviin luotu lavastus. Tämä yhdistelmä tekee minimalistisesta ja hillitystä liikekielestä progressiivisen matkan, jolla liikeratojen ja tanssijoiden mahdollisuudet skaalautuvat jatkuvasti suurempaan ja suurempaan, lavastuksen mahdollistamaan kokoluokkaan. Teos käyttää kiinnostavalla tavalla hyödyksi lavastuksen ja puvustuksen väri- ja materiaalimaailmaa, joiden toimivuutta on ajateltu nimenomaan 3D-kuvausteknologian ehdoilla ja sen kautta.
Teos avaa eteemme keinotekoisen, nukkekotia tai kesäteatterilavastusta muistuttavan, sermipinnoista rakentuvan ”lavastetunnelin”, jonka jodorowskymainen värikylpy johdattaa katsojaa metafyysisellä matkalla. Teoksen lavastuksesta on vastannut kuvataiteilja Sylvie Fleury. Lavastuksen abstraktin luonteen ja materiaalisuuden avulla katsoja johdatetaan tarkastelemaan geometrisiä liikeratoja ja koreografiaa ilmeettömästi toteuttavia tanssijoita. Teoksen tapa viedä katsojaa on miellyttävä. Samaan aikaan kuin visuaalista skaalaa venytetään edssämme, on aivan kuin energian entropinen liike tulisi näkyväksi. Tila venyy ja sen kautta ajantajuni tuntuu oudosti hidastuvan.
Teos sisältää monta oivallusta ja on hyvä osoitus jo mediuminsakin puolesta siitä, että vaikka festivaalilla esille nostetut uudemmat teknologiat (virtuaalitodellisuus, volumetrinen kuvaaminen ja 360-kamerat) ovat jo rantautuneet tanssielokuvankin puolelle, 3D-elokuva välineenä odottaa edelleen tutkijoitaan. Ohjaaja Gilles Jobin on useassa kohtaa maininnut Wim Wendersin elokuvan Pina yhtenä inspiraation lähteenään 3D-elokuvaansa. Wendersin 2011 ohjaama, Pina Bauschille omistettu tanssielokuva oli monessa suhteessa niin tanssielokuvan, kuin koko elokuvakentän kannalta uraa uurtava teos juuri sen mielenkiintoisen tilankäytön ja kolmiulotteisuuden kautta. Väittäisin Womb –tanssielokuvan olevan tässä suhteessa myös jonkinasteinen pioneeriteos.
Teoksen liikekieli on verratenkin rauhallista, mutta kameran perspektiivin pysyessä samana eri liikkeiden suunnat ja syvyys artikuloituivat äärimmäisen selkeästi – kiitos tästä 3D:n stereoskooppisuuden. Jobinin teoksella on oma maailmansa, vahva sellainen. Sen plastinen koreografia, jonka tanssijat – Jobin itse yhtenä tanssijoista – toteuttavat ilman tunteen paatosta, resonoi oudosti kaupallisen ja materialistisen kulttuurimme kanssa. Koko 2000-luvun vallinnut Jaakobin paini ironian ja vilpittömyyden käsitteiden välillä on nähtävillä myös teoksessa. Vilpitöntä on ihmisruumis tilassa ja sen hillitty liikekieli. Ironista taas on enemmän tai vähemmän kaikki muu teoksessa. Jean-Paul Lespagnard’n puvustus on omiaan korostamaan juuri teoksen plastisuutta. Oli ironisen aikakautemme muotisuunnittelijoista mitä mieltä tahansa, hänen ehdottomaksi ansiokseen voidaan laittaa hopean ja kullan käyttö 3D-tanssiteoksessa. Tapa, jolla laskostunut metalli kiiltää stereoskooppisesti on kerrassaan fasinoiva: hopeakääreeseen kääritty tanssija irtoaa säkenöiväksi 3D-objektiksi, jota ei voi visuaalisesti ymmärtää, mutta jota ei voi olla tuijottamatta. On vaikea sanoa, onko tanssijoiden päällä viimeisintä muotia vai vintagepyjamat – mutta sen luen puhtaasti teoksen houkuttavuutta lisääviin ominaisuuksiin.
Womb, kohtu, viittaa nimenä transformaatioon ja potentiaaliseen kasvutarinaan. Teoksen hallusinatiivisten tapahtumien ulkopuolelle ei juurikaan astuta. Ulkopuoliset, oikeat, arkiset tapahtumat vilahtavat hetken lelulavasteina, miniatyyrikoossa nojatuolissa lekottelevan naisen varpaiden juurella. Jobin pelaa toistamiseen teoksessa mittasuhteilla. Kysymys herää, kuljetaanko tässä ihmisen elämän allegorian lävitse, vai onko kyse vain vapaasta symbolisesta assosiaatiosta. Puolivälissä teosta pahvisten lavasteiden välistä tunkeutuu lisää lavasteita, kuin mustia kiviä jotka sekoittavat väripaletin. Teos loppuu suuren, mustan tyhjyyden laidalle. Yksi mahtavimpia kohtia teoksessa on maailman reunan alapuolella, kylmenevässä tyhjyydessä aika ajoin kättään huljuttava Jobin. Franz Treichlerin tasaisena jytisevä, bassovoittoinen äänisuunnittelu paikka paikoin kuljettaa teoksen auditiivisesti 2000-luvun taitteen Berliiniin. Womb alkaa väriloistosta ja päätyy mustaan tyhjään tilaan. Teoksessa on jotain perin nostalgista, joka jättää katsojaan haikeuden tunnun tanssijoiden istuessa kosmoksen laidalla. Huomaan seuraavani kutakin tanssijaa yksitellen. Tanssijat ovat aikakautemme lapsen kaltaisia individuaaleja – muotipyjamiinsa pukeutuneina. Toisenvaraisuuden kysymys tuntuu muuttuneen omavaraisuuden illuusioksi, josta ei ole paluuta.
Teoksen jälkeen jään miettimään teoksen tekemää erikoista matkaa: minkälainen synnyintarina olikaan kyseessä, vai oliko se sittenkin matka takaisin kohtuun, takaisin tähtipölyksi vielä muotoutumattomaan apeironiin. Takaisin siihen paikkaan ennen kuin olimme mitään, ennen kuin itsetietoisuutemme sokaisi meidät.
Entä Gilles Jobinin eläin? Tuon eläimen kasvot löytyvät kiistatta Jobinin liikekielestä. Tunnistan tuon vieraan olennon häilyvästi kolmen tanssijan tyhjän, mutta vilpittömän liikekielen kautta. Heidän ruumiinsa suorittavat, mutta eivät valehtele. Esillä olevan kokonaisuuden taustoja en pysty itselleni selittämään. Tämä eläin on teknologinen 2000-luvun jälkeinen avaruuseläin ja kunnioitan sitä sellaisena. Kunnioitus kai on eläinmetaforan keskeinen opetus. Eläintä ei voi kritisoida, siltä ei voi vaatia mitään, sitä voi vain koittaa ymmärtää. Se on vastassa toiseutena, jotta näkisimme maailmamme sen lävitse.
Kuten The Missing Part, myös Womb kätkee paljon sisäänsä ja rakentuu sellaiselle henkilökohtaiselle, joka katsojan on vain hyväksyttävä jonakin selittämättömänä – osana elokuvallisen eläimen eläimellisyyttä. Näistä uusista ja oudoista kohtaamisista täytyy olla äärimäisen kiitollinen Loikka-festivaalille. Nähtiin tämän vuoden festarilla nimittäin niitäkin tanssielokuvia, jotka maailmalla jaetuista palkinnoista huolimatta eivät onnistuneet herättämään katsojassa mitään vitaalia. Eläimiä, joita silmiin katsoessa mikään ei viitannut elonmerkkeihin: täytettyjä eläimiä, tehtynä kaavan mukaan. Silmien paikalla muovisilmät.
Joakim Pusenius
Kirjoittaja on kuvataiteilija. Hän työskentelee taiteen ja elokuvan välimaastossa, lyhytelokuvista liikkuvan kuvan installaatioihin ja valokuviin.
Kuva: screenshot teoksesta The Missing Part
Kotimaisia elokuvia Loikka on Tour -näytöksessä Arthouse Cinema Niagarassa 23.5.2018 Tanssivirtaa Tampereella -festivaalilla.
