Karoliina Yli-Honko: Herkkiä uhreja ja eksyneitä sieluja
Kevätuhrin teemat, hauraus ja postmoderni juurettomuus kannattelevat Sanna Kekäläisen omintakeisia koreografioita.
Sanna Kekäläinen, Todellisuus-Reality (kuva: Olli Turunen)
todellisuus reality
Konsepti ja koreografia: Sanna Kekäläinen
Tanssi: Sanna Kekäläinen, Jenni Koistinen, Kaisa Launis, Agnese Vanaga
Valosuunnittelu: Sara Leino
Äänisuunnittelu: Aake Otsala
uhri II sacre
Konsepti ja koreografia: Sanna Kekäläinen
Tanssi: Lilja Lehmuskallio, Jenni Koistinen, Kaisa Launis, Agnese Vanaga
Valosuunnittelu: Sara Leino
Musiikki: Igor Stravinski (1882–1971): Kevätuhri (1947 versio, Cleveland Orchestra johtajanaan Pierre Boulez)
Tuotanto: Kekäläinen & Company/Miina Miettinen
Ensi-ilta 14.4.2005
Turbiinisali, Kaapelitehdas, Helsinki
Herkkiä uhreja ja eksyneitä sieluja
Kekäläisen kahden teoksen illassa ensimmäisenä nähty teos Uhri II Sacre pohjautuu Kekäläisen vuonna 2001 tekemään sooloon sekä tunnettuun Vaslav Nizinskin 1900-luvun alussa Igor Stravinskin musiikkiin luomaan Kevätuhri-balettiin (Le Sacre du Printemps). Yhteys alkuteokseen löytyy Stravinskin musiikista sekä uhrin tematiikasta siirrettynä nykymaailmaan. Tanssijat häärivät lavalla arkisesti katsojien astuessa sisään Turbiinisaliin.
Uhri II Sacre:ssa on neljä tanssijaa, joista kaksi jää tummiin puetuiksi statisteiksi. Koreografia rakentuu pääosin Lilja Lehmuskallion ja Jenni Koistisen varaan, joista jälkimmäinen toimii pitkälle lavaa koristavana hahmona. Teos on Lehmuskallion taistelua näkymättömiä demoneja vastaan. Alussa on käytetty kiiltäviä, metallisia kainalosauvoja, joiden varassa Lehmuskallio tanssii jalassaan paksupohjaiset kengät. Kovat ja korkeat mustat kengät toimivat kuin kärkitossuina. Teoksessa on paljon pieniä, kommentoivia viitteitä balettiin. Koistinen sen sijaan on lavalla alastomana ja passiivisena herkkänä oliona, joka seurailee tapahtumia. Alastomuus on luonnollista, mikä johtuu osittain Koistisen omasta, rauhallisesta läsnäolosta.
Koreografia seurailee tunnetiloissaan aika tarkasti musiikin dramaattisia vaihteluita voimallisesta ja uhkaavasta hiljaiseen ja herkkään. Lehmuskallion liikkeet muodostuvat pitkistä, selkeistä raajojen linjoista sekä voimakkaasta vertikaalisesta suuntautumisesta. Tanssija liikkuu matalista kyykkyhypyistä ylös kattoa kohti hamuaviin venytettyihin asentoihin. Liikekieli on välillä jopa groteskin rujoa pakonomaisissa ja nykivissä liikkeissä yhdistettynä kauhistuneisiin ilmeisiin. Jollain tapaa liikkeet ovat laadultaan mekaanisia tarkoissa linjoissa ja toistoissa.
Lopulta kainalosauvoista ja korokepohjaisista kengistä itsensä vapauttanut uhri romahtaa ja oman ahdinkonsa lamauttamana keskittää huomionsa teoksen toiseen, sivustakatsoja-uhriin. He ottavat toisiinsa jopa kontaktia ja hiljalleen, terapeuttisesti tutustuvat tosiinsa. Kaksi muuta tanssijaa tulevat esiin, kannattelevat hetken Koistista ja kierittelevät lattiatilaa kolmelta sivulta rajanneet punaiset kankaat pois. Alaston tanssija pääsee hetkeksi enemmän näkyville. Lopussa tanssijoilla on yhtenäisiä askeleitakin. Loppupuolella teoksessa on mielestäni ohikiitävän hetken ajan jotakin samaa kuin Tero Saarisen Stravinskyn Kevätuhriin luomassa teoksessa Hunt.
Toisena nähty koreografia Todellisuus-Reality pyrkii pohtimaan nimenmukaiseen teemaan liittyviä kysymyksiä. Teoksessa nähdään joukko yksilöitä, itsenäisiä naisia yksityisen piirissä. Tämä koreografia on osin aika teatterillinen ilmaisultaan, esitetään arkeen liittyviä kohtauksia, jotka eivät oikein liity toisiinsa mitenkään. Kohtausten irrallisuus muistuttaa jollakin tapaa postmodernia esitystä, hyvässä ja huonossa. Ei olisi mielekästä yrittää kertoa tarinaa, mutta täydellinen irrallisuus ei sinällään välttämättä myöskään ole antoisaa. Tanssijat ovat paljon kontaktissa toisiinsa fyysisesti, mutta välillä osa heistä toimii jälleen dekoratiivisina ja ovat passiivisina pitkiä aikoja lavalla.
Mielenkiintoisinta teoksessa on Kekäläisen soolo, joka näyttää vaivuttavan esittäjänsä aivan toisenlaiseen todellisuuteen kuin se, missä katsojat ovat. Hänen esittämänään teoksen liikekieli herää kunnolla henkiin. Teoksessa on osia, joiden merkitystä on vaikea nähdä, mutta kokonaisuus on johdonmukaisuuden puutteessaan eheä. Parasta teoksessa on Kaija Saariahon musiikin käyttö.
Molemmat teokset ovat sopivan mittaisia ja omalla tavallaan kumpikin kiinnostavia teoksia. Kiitosta ansaitsee erityisesti loppuun asti hiottu ja viimeistelty toteutus, joka ulottuu aina kiitosten erilaiseen sommitelmaan ja informatiiviseen käsiohjelmaan. Kekäläisen kasvojen ilmaisevuuden korostus saattaa tuntua hetkittäin oudolta, mutta se sointuu yhteen liikekielen omaperäisyyden kanssa.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
