Karoliina Yli-Honko: Rytmiikkaa, suuria tunteita ja yllättäviä elementtejä
Tampereen Tanssivirtaa-festivaalilla nähtiin perjantaina kaksi raikasta ja idearikasta koreografiaa lupaavilta tekijöiltä.
The Fallen Ones, kuva Erno Ovaska
Thirsty
Koreografia Teemu Kyytinen
Tanssi Teemu Kyytinen, Saara Töyrylä, Panu Varstala
Valosuunnittelu Pekka Pitkänen
Puvut työryhmä & Kati Rantalainen
Tuotanto Teatterikorkeakoulu
The Fallen Ones
Koreografia Simo Kellokumpu
Tanssi Sofia Karlsson, Simo Kellokumpu
Musiikki Jean Sibelius, Max Reger
Valosuunnittelu Pekka Pitkänen
Tuotanto Simo Kellokumpu Company, M.A.D. Tanssimaisterit
Tanssivirtaa Tampereella -festivaali, Hällä-näyttämö, 22.4.2005
Rytmiikkaa, suuria tunteita ja yllättäviä elementtejä
Tampereen Tanssivirtaa-festivaalilla nähtiin perjantaina kaksi raikasta ja idearikasta koreografiaa lupaavilta tekijöiltä.
Illan ohjelmistossa nähtiin koreografiat tanssijana uraa tehneeltä, mutta koreografiaa aloittelevalta Teemu Kyytiseltä sekä pari vuotta sitten tanssitaiteen laitokselta koreografiksi valmistuneelta Simo Kellokummulta. Kyytisen koreografia Thirsty ja Kellokummun The Fallen Ones sopivat esitettäviksi yhdessä mainiosti.
Thirsty-teoksen kantavana ajatuksena on rytmi. Käsiohjelmassa mainitut havainnot rytmistä ja lyömäsoittimista tulevat hyvin esiin itse teoksesta, jota vievät eteenpäin kehon äänien ja hengityksestä lähtevien äänien pulssit yhdessä liikkeeseen sopivan äänen tuottamisen kanssa. Liikkeet ovat joustavia ja liukuvia. Kädet ovat korostettuina, jatkuvasti pyörien ja ilmaa pyyhkien ne linjaavat ja rajaavat koko kehon liikkeitä ja äänellisiä impulsseja. Lattiaan heijastetut valolaatat elävät syttyen ja sammuen. Ainoina lavastuksellisina elementteinä valoneliöiden lisäksi lavalla on yksinkertainen penkki sekä korkeajalkainen pieni pöytä, jonka päällä on teräksen värinen kulho täynnä vettä.
Kyytinen on näyttävä ja persoonallinen tanssija, mutta Saara Töyrylä ja Panu Varstala eivät jää hänen varjoonsa. Tanssijoiden suhteet ja esilläolo on tasapuolisesti jaottunut, eikä teoksessa pahemmin tule erikoisia mies-nainen-jännitteitä, vaan Töyrylä on suuressa ja ilmavassa ylisuuressa kauluspaidassa yksi muista ”tyypeistä”. Tanssijat muodostavat ikään kuin kaveriporukan, vaikka teos ei olekaan tarinallinen. Tunnelman vaihdoksissa ei ole mitään suuria eroja, tässä mielessä teos on tasapaksua katsottavaa. Toisaalta hyväntuulinen teos on aika lyhyt, joten siihen ei mitään ylimääräistä latausta kaipaa. Pääosassa on oikeutetusti rytmi ja rytmilliset kokeilut. Tanssijoiden päästämät äänet luovat teokseen huumoria ja tuovat liikkeisiin uuden ulottuvuuden. Tanssijoiden tuottamat äänet sulautuvat osaksi koreografiaa ja katsoja ei välttämättä aluksi huomaa, ettei teoksessa ole käytetty mitään musiikkia tai taustanauhaa. Aihepiiriä ja tanssin tekemisen tapaa kannattaa kehitellä edelleen, jään innolla odottamaan Kyytisen tulevia rytmillisiä kokeiluja.
Simo Kellokummun The Fallen Ones on tarinallisine elementteineen selkeästi kuvaus naisesta ja miehestä, heidän suhteestaan sekä yleismaailmallisemmin elämästä ja kuolevaisuudesta. Koreografia on yksinkertaisesti haikea ja kaunis. Siinä on viittauksia ylellisyyteen Sofia Karlssonin satiinimekossa ja Sibeliuksen ja Regerin klassisessa musiikissa. Teos alkaa Karlssonin soololla pienessä valolla rajatussa tilassa lavalla. Hän tanssii melkein paikoillaan, pienellä alueella raivoissaan, riivattuna. Jalkojen pyyhkiessä maata ja tanssijan vajotessa lattiaan lavalle tuotu multaneliö leviää ympäriinsä, ehkä jopa ensimmäisen rivin katsojien syliin. Tumma multa muodostaa levitessään hienoja kuvioita valkoisen tanssimaton päällä. Vahva mullan tuoksu leviää katsomoon asti, muistuttamaan todellisesta elämästä. Ehkä tässä on myös jotakin osoittelevaa naisen suhteessa äiti-maahan, kun miestanssija on erillään ja puhtaana valkoisessa paidassaan. Onneksi myös Kellokumpu sotkee itsensä kieriessään lattialla.
Teoksen liikekieli tavoittelee esteettisyyttä ja tunneilmaisua. Suurimman osan ajasta liike on nopeatempoista ja päämäärätietoista, se muistuttaa balettiliikettä ja jopa elehdintää muutamina nopeina hetkinä. Erona on tietty hurjuus ja ahdistuksen ilmaisu. Liikkeet on sovitettu seurailemaan musiikkia, josta Kellokumpu on mitä luultavimmin saanut innoitusta myös liikkeisiin. Tunnetilat vaihtelevat musiikin mukana rajusta rauhalliseen. Sibeliuksen musiikin loppuessa olin varma, että teos loppuu. Toisaalta se olisi ollut ehkä jollakin tapaa helppo kohta lopettaa, toisaalta täydellinen hetki. Loppuosalta jää odottamaan jotakin suurta ja hienoa, mikä ei kuitenkaan toteudu. Loppupuolen voi käsittää melko itsestään selvästi jonkinlaisena unijaksona tai kuolleiden tanssina.
Parhaimmillaan Kellokummun koreografia tavoittaa samanlaisen hieman riipaisevan tunteen katoavaisuudesta, nuoruudesta ja nykyhetkestä kuin kuvataiteilijapari Markus Munteanau ja Adi Rosenblum omissa teoksissaan. Visuaalista ja kaunista katsella, mutta ehkä jokin suuri oivallus jää puuttumaan. Joka tapauksessa koreografia on lupaava esikoisteokseksi.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on 23-vuotias estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
