Palestiinan sydämessä, Ramallahin kaupungissa, sijaitsee tanssikoulu nimeltään Ramallah Ballet Center. Koulun on perustanut Shyrine Ziadeh, jonka mukaan se on maan ensimmäinen laatuaan. Hän onkin puhunut hankkeestaan tiuhaan mediassa ympäri maailmaa aina Reutersista Irish Timesiin, Lähi-idän alueen lehdistölle sekä TedX:n kuuntelijoille. Mediasta, Google-haun tuloksena, saa helposti kuvan koulusta, jonka perustaminen on syntynyt todellisesta tarpeesta: otsikot kuten “Finding freedom in Palestine through dance” (Stance on dance 2017), “Seeking change through ballet” (Bangkok Post 2014), ja “Challenging conservative values” (The New Arab 2014) juhlivat sen toimintaa.
Mutta todellisuus on paljon monimutkaisempi: haasteet asenteiden muuttamisessa sekä oppilaiden ja opettajien löytämisessä kouluun ovat varjostaneet toimintaa koko sen olemassaolon ajan. Palestiinassa ei muutenkaan juuri ole paikallisia baletin tai nykytanssin opettajia, eikä heidän löytämistä myöskään auttanut se, että erityisesti ensimmäisten vuosien ajan koulua kutsuttiin paikallisten toimesta “nightclubiksi”. Ziadeh oli alusta lähtien pakotettu suuntaamaan katseensa ulkomaille ja toiminta on ollut riippuvaista ulkopuolelta tulevista tanssijoista. Hän kertoi haastattelussaan Al-Qasim lehdelle: “I’m taking advantage of being in Europe by recruiting people to work with me in Palestine. My plan is to develop the studio more and do more in terms of cultural development. Dance is my passion” (2019).
Ja nyt, vuonna 2021, kun Ramallah Ballet Center on ollut pystyssä kymmenen vuotta, sen ainoassa tanssisalissa harjoittelee paikallinen kansantanssiryhmä kaiken muun toiminnan ollessa jäädytettynä toistaiseksi tai lopullisesti.
Tutustuin Ziadehiin opiskellessani kansainvälistä tanssikulttuurien, Unescon aineettoman kulttuuriperinnön ja tanssiantropologian tutkintoa Euroopassa. Meillä molemmilla oli tarve tutkia tanssin uusia ulottuvuuksia: Ziadeh tarvitsi laajempaa tukiverkostoa sekä ideoita tanssikoulunsa kehittämiseen, ja itse olin tullut taiteellisella urallani pisteeseen, jossa halusin nähdä tanssitaiteen potentiaalin nykytaiteen kentän tavanomaisten raamien ulkopuolella. Teemat, kuten tanssin vapauttava voima ja kriittinen pedagogiikka, sekä halu työskennellä ihmisten kanssa, joilta vapaus toimijuuteen on eri syistä riistetty, yhdistivät meitä. Ja kahden vuoden yhteiselon tuloksena syntyi Ramallah Ballet Centerin kehitysidea.
Ziadehilla oli vastauksia joihinkin rakenteellisiin kysymyksiin, mutta jatkuvasti muuttuvan, monisyisen tilanteen takia hän koki, ettei osaa ratkaista alueen yleistä ilmapiiriä ja motivaatiota koskevia haasteita. Hän uskoi, että eurooppalaisella tietotaidolla, ulkopuolisen silmin, voisin auttaa häntä tanssikoulun ongelmissa. Itse olin utelias tutustumaan hänen kotimaahansa, olemaan avuksi, jos mahdollista, ja kehittämään jotain merkittävää alueella, josta oli tullut tärkeä ei vain tanssin, vaan myös syntyneen ystävyyden myötä. Oma aiempi tanssintutkimukseni on keskittynyt vankiloihin, luovan liikkeen potentiaaliin vangittujen yhteisössä, ja työ “avoimeksi vankilaksi” (Räsänen 2017) luonnehditun Palestiinan alueella tuntui loogiselta jatkumolta.
Yksi tärkeä tavoitteemme oli selvittää, minkälaisia mahdollisuuksia Ramallahin alueella olisi perustaa länsimaista tanssikoulutusta vastaavaa toimintaa, ja luoda täten puitteita kulttuurinvaihdolle. Tarkoitus oli luoda kiinnostusta tanssiharrastusta kohtaan, etsiä länsimaisesta ”taide”tanssista kiinnostunutta nuorisoa ja selvittää, minkälaisia rakenteita on jo olemassa.
Tätä varten teimme Ziadehin kanssa toimintasuunnitelman tanssikoulun profiilin nostamiseksi ja haaveilimme yhteistyöstä kansainvälisen tanssikomitean (CID – International Dance Council) kanssa. Veimme toimintasuunnitelman nähtäväksi tanssikomitealle sekä Ramallahin kulttuuriministerille. Käytännössä Ziadeh hoiti neuvotteluja Pariisissa ja Palestiinassa, ja itse otin tanssikoulun haltuuni opettamista ja organisaatiota myöten kolmeksi kuukaudeksi vuoden 2019 loppupuolella. Vaikka edellä mainitut tahot lähtivät kannustaen mukaan keskusteluihin, saimme tukea lähinnä empatian ja logon muodossa – poliittiset haasteet olivat ylitsekäymättömiä.
Alueen poliittiset voimasuhteet rakenteistavat myös tanssin kenttää. Israelin nykytanssin kenttä elää, voi hyvin ja on länsimaissa hyvin tunnettu. Palestiinan alueella toiminta on hyvin marginaalista, paikallisia esittäviä taiteilijoita on vangittu ja tapettu, esityksiä estetty ja ulkomailta tulevien tanssitaiteilijoiden rajanylitys on tehty hyvin vaikeaksi. Israelin valtion perustamisen tueksi palestiinalaisten kulttuurihistoriaa ja sen tuotoksia on siirretty Israelin nimiin, esimerkiksi Levantin alueen kansantanssi dabkeh on anastettu ”Israelin kansanperinteeksi”. Kuuluisan El-Funoun kansantanssiryhmän lähes jokainen tanssija, sukupuoleen katsomatta, oli vangittuna ilman syytettä kahdesta viikosta kahteen vuoteen 80-luvun aikana (Rowe 2010). Dabkeh-ryhmän tanssit olivat usein poliittisia kannanottoja ja alkuperäisväestön kulttuurin kuvailua, mikä saattoi tuoda lisäpontta israelilaisille, vaikka varsinaista syytä palestiinalaisten tappamiseen ja vangitsemiseen ei Israelin sotilashallinnon tarvitse antaa vielä tänäkään päivänä (Räsänen 2017, Rowe 2010, Harari 2019). Suomalainen kollegani, joka on toiminut musiikinopettajana alueella neljä vuotta, joutuu työmatkoillaan, ylittäessään rajan, säännöllisen henkisen ja fyysisen väkivallan uhriksi – huolimatta virallisista papereista ja luvista matkustaa. Hän kertoi aikaisemmin vedonneensa ihmisoikeuksiin, mutta kuultuaan rajanylityspisteissä toistuvasti lauseen ”There’s no human rights here”, hän on lakannut yrittämästä. Hän alkaa itsekin taipua Israelin tahtoon ja harkitsee muuttoa takaisin Eurooppaan. Väkivallalla ja pelottelulla länsimaisilta työntekijöiltä ja vierailijoilta katkaistaan tahto vierailla Palestiinassa ja samalla tahto puuttua alueen tilanteeseen.
On loogista kysyä, miksei hedelmällisestä nykytanssin kentästään tunnetun Israelin puolelta rekrytoida osaamista Palestiinaan. Miksi hakea apua länsimaista, kolonialismin kehdosta? Entä miten kulttuurienvälinen projekti voi käytännössä toimia tilanteessa, jossa toinen osapuoli on niin alisteisessa tilanteessa, ettei itse kykene toimimaan oman kulttuurinsa ehdoilla, tai sen puitteissa?
Yhteistyö Israelilaisten kanssa on mahdottomuus niin kauan kuin Palestiinan alkuperäisväestöllä ei ole mahdollisuutta irrottaa itseään eriarvoisuuden ja vallan määrittämästä suhteesta. Tästä syystä he näkevät Israelin puolen taiteilijoiden velvollisuudeksi mahdollistaa demokraattisen yhteistyön (Rowe 2010). Tämä edellyttäisi taiteilijoilta Palestiina-myönteisyyttä. Mutta sekä tutkija-tanssitaiteilija Nicholas Rowen tutkimusten sekä Ziadehin kertoman mukaan israelilaiset taiteilijat eivät ole valmiita uimaan vastavirtaan Israelin virallisen tahon kanssa, sillä riskit ovat liian suuria. Oman kokemukseni mukaan israelilaisten taiteilijoiden seurassa Palestiina on tabu, ja tutkija, Palestiina-aktiivi Syksy Räsäsen sanoja lainaten ”vaikka israelinjuutalaiset asuvat niin lähellä palestiinalaisia, he eivät tiedä millaisissa oloissa nämä elävät ja miten Israel heitä kohtelee – tai tietävät, etteivät halua tietää enempää. Monen mielestä miehitystä ei ole edes olemassa, ja palestiinalaiset huomioidaan vain heidän tehdessä vastarintaa, muuten heidät voi unohtaa” (2017:22). Vaikka Ziadeh onkin suotuisa lähettämään omia vierailevia tanssinopettajiaan Israelin puolen työpajoihin ja toivottaa tervetulleiksi halukkaat tarkastuspisteiden tuolta puolen, ei vaihtoa tapahdu. Ramallah Ballet Centerin kannalta tämä tarkoittaa, että tanssitaiteen yhteistyökumppanit on löydettävä kauempaa.
Tanssin harrastaminen Palestiinassa on edelleen hyvin marginaalista toimintaa, josta kokemuksieni mukaan mieluummin vaietaan. Tyylivaihtoehtoina ovat historiallisesti merkittävä kansantanssi dabkeh, Egyptistä tuotu itämainen tanssi, viime vuosina suosiotaan nostanut salsa sekä 50-luvulla rantautunut baletti. Näistä vain dabkeh on laajemmin sosiaalisesti hyväksyttävä tanssimuoto, vaikka Ziadeh kertoikin useiden nuorten tulevan treeneihin salaa vanhemmiltaan, tanssin vallankumouksellisen luonteen vuoksi. Opin tämän kysyttyäni syytä sille, että jotkut tanssijoista saattoivat odottaa omia treenejään tuntikaupalla istuen hiljaa karussa betonirappukäytävässä.
Ziadeh on perustanut Ramallah Ballet Centerin rakkaudesta balettiin. 1900-luvun puolivälin tienoilla St Josefin yksityinen tyttökoulu Ramallahissa alkoi tarjota balettitunteja oppilailleen venäläisen baletinopettajan johdolla. Muutama yksityiskoulu seurasi esimerkkiä ja baletista tuli uusi varakkaiden perheiden lasten iltapäiväkerhon yhteydessä tapahtuva harrastus (Rowe 2010). Näin myös Ziadeh on ottanut ensimmäiset tanssiaskeleensa 90-luvulla, venäläisen baletinopettajan johdolla katolilaisen tyttökoulun iltapäiväkerhon tunneilla. Hän kertoo usein perustaneensa Ramallah Ballet Centerin tuodakseen vapauden tunnetta maahan, jossa vapaus on riistetty. Baletti on edustanut hänelle lapsesta saakka vapautta ja riippumattomuutta. Kevyesti lammella liitelevän balettijoutsenen illuusio on luonut tarvittavaa eskapistista kontrastia kotikadulla seisovalle panssarivaunulle, joka on estänyt hänen perheensä kauppareissut. Samalla ajatus baletista kaikkien tanssimuotojen perustana tarttui häneen opettajaltaan.
Vapauden ja vankeuden kokemukset ja illuusiot ovat olleet oman taiteellisen työni keskiössä, joten ei siis ollut sattumaa, että lähdin toteuttamaan tätä verrattain utopistista suunnitelmaa rakkaan ystäväni kanssa. Itseäni klassisen tanssin vallankäytön elementit, kolonialistiset piirteet sekä lajin vaatima kurinalaisuus mietityttivät suunnitellessani mitä elementtejä olen valmis kantamaan lapsille, joiden tulevaisuus on rajoitusten ja pakotteiden värittämä. Monille tanssintutkijoille klassinen baletti kantaa lisäksi haitallisia parasiittiaineksia, kuten hyperfeminiinisen keveyden illuusiota sekä ulkonäköpakotteiden ja rotuerottelun teemoja. Jos tanssilaji, jossa perinteinen laihan, pitkän ja valkoihoisen kehon ihannointi on pysynyt sitkeästi oleellisena osana estetiikkaa, tuntui problemaattiselta vientielementiltä, miten sitten ratkaisin ongelmani?
Olen koulutukseltani nykytanssija, tanssinopettaja ja koreografi, mutta kasvanut ja opiskellut ajassa ja tilassa, jossa baletti on edelleen nähty “kaikkien tanssilajien perustana”. Ihannoin tahtomattani, kulttuuristen vaikutteiden orjana, balettikehoa, enkä oikeastaan koskaan lopettanut tankoharjoittelua. Ramallahissa aloin ensimmäistä kertaa pohtia, miten baletin estetiikkaa jaettaisiin yksilöystävällisemmällä, identiteettiä vahvistavalla otteella. Sellaisella, mistä Suomessa on puhuttu jo pitkään, mutta josta ulkosuomalaisena olen jäänyt paitsi. Lisäksi tein parhaani markkinoidakseni nykytanssia, mutta tunneille ei ilmestynyt kuin yksi paikallinen tyttö. Sen sijaan vapauden tunne, jonka Ziadeh koki lapsena tanssitunnilla, jonka nimi oli ”balettitunti”, ja joka manifestoitui hänen unelmanaan tanssikoulusta, saattoi hyvinkin olla koettavissa lapsille tanssitunnilla, jota kutsuimme äitien vuoksi baletiksi, mutta jossa sekoitin vapaan ja luovan tanssin metodeja sekä leikkiä.
Työ studiolla oli yksinkertaisuudessaan raskasta, vaikka oppilaita ei ollutkaan merkittävästi. Käytin ison osan ajastani markkinointiin ja kontaktien luomiseen. Kävin keskustelemassa paikallisissa kouluissa lasten balettiharrastuksesta ja järjestin avointen ovien päivät. Ompelin hernepusseja, huiveja, leikkilaskuvarjon ja tutuja kirkon perinnekäsityökerhon naisten organisaation kanssa. Paikallinen dabkeh-kansantanssiryhmä piti täysiä tunteja kaiken ikäisille lähes päivittäin, mutta tanssistudion konsepti oli edelleen vieras usein maaseudulta tuleville nuorille, ja kenkien pohjassa kulkeutuva muta ja hiekka tekivät hallaa salin parketille, jonka aukkoja tilkin vessapaperilla paikalliseen tapaan. Käytin päivittäin tunnin lattian pesemiseen ja studion siivoamiseen ennen omia tuntejani, joille ei saapunut montaakaan oppilasta – joskus ei ketään.
Erityiset haasteensa toivat markkinoinnin mahdottomuus, studion kunnossapito ja ihmisten haluttomuus sitoutua viikkoa tai kuukautta pidemmäksi aikaa. Tanssitunteja oli vaikea saada täytettyä. Ainoa tunti, joka kantoi kolme kuukautta, oli lasten baletti, ja oppilaani tulivat lähes poikkeuksetta rikkaammista perheistä. Kolmen kuukauden aikana työpuhelin soi jatkuvasti ja sain lukuisia kyselyitä tunneista, mutta vain harvat ilmestyivät paikalle. Muutaman kerran paikallinen televisioasema ja lehdistö soitti saadakseen juttua tanssikoulusta, ja joku soitti kerran Jordaniasta asti. Ziadeh ei luottanut keneenkään ja kielsi antamasta haastatteluita. Puolisoni taas pelkäsi konflikteja, israelilaisia vakoojia, joiden olemassaoloa Ziadehin perhe ei kieltänyt, sekä ongelmia lentokentällä, jos oleskelumme tulisi julki. Mainostimme tunteja, mutta emme koskaan nimien kanssa.
Odotin tiivistä yhteistyötä dabkeh-ryhmän kanssa. Kansainvälisesti esiintyvä, Palestiinassa hyvin tunnettu ryhmä käytti studiota omiin harjoituksiinsa salin ollessa vapaana. Dabkeh on Levantin alueella syntynyt ja levinnyt kansantanssin muoto, jolla tiedetään olevan ainakin 4000 vuoden historia. Palestiinan kontekstissa tanssityyli koetaan oleelliseksi osaksi kansan kulttuuriperintöä ja identiteettiä. Sen ajatellaan kuvaavan palestiinalaisten sisua ja periksiantamattomuutta, ja tansseilla onkin usein erittäin poliittinen sävy. Sain alussa lämpimän vastaanoton ja kutsun tanssitreeneihin, mutta viikon päästä Ziadehin palattua Eurooppaan ääni kellossa muuttui dramaattisesti. Koin dabkeh-ryhmän suhtautumisen länsimaisiin tanssilajeihin ja opettajiin ristiriitaisena ja toisinaan epäkunnioittavana.
Neuvottelutekniikkani eivät tehonneet ja otin konfliktit suotta henkilökohtaisesti. Jälkeenpäin olen alkanut pohtia, kuinka perusteltua oma työni Ramallah Ballet Centerissä oikeastaan oli. Vaikka avunpyytäjä onkin ollut paikallinen hyvä ystäväni, mietin, olenko samaan aikaan ollut tuhoamassa alkuperäiskulttuuria mainostaessani balettia heille, jotka jo tanssivat dabkea, tai toisille, jotka eivät olleet vielä löytäneet lajia itselleen. Jos vallankumouksellisen, energiaa ja intohimoa tihkuvan dabkeh-ryhmän tunnit vetävät nuoria puoleensa niin, että he tarvitsevat lisätunteja ja -tiloja vastatakseen kysyntään, kuinka tarpeellisia ovat muutaman oppilaan eurooppalaistyyliset tunnit? Kontrasti baletin ja dabken välillä on valtava, mikä eurooppalaisen näkemyksen valossa voisi näyttäytyä hyvänä asiana erilaisten tanssilajien täydentäessä toisiaan. Toisaalta sellaisille väestöryhmille, jotka ovat yhdessä kokeneet laajamittaisen syrjätytymisen omasta kulttuuriperinnöstään, kuten palestiinalaiset, paikallisen kulttuurisen yhteenkuuluvuuden tunne voi tuntua hyvin hauraalta (Rowe 2008) ja ulkoiset vaikutteet uhkaavilta.
Länsimaisen opettajan balettitunnit ovat 50-luvulta lähtien olleet elitististä valuuttaa, jonka avulla on pönkitetty länsimaistumista (Rowe 2010), ja tämän tiedostaminen länsimaisena tanssinopettajana Lähi-idässä loi paineita. Jälkikäteen mietityttää, olenko vastaavassa projektissa ollut kantamassa korttani kekoon länsimaistumisen ja länsimaisten tuotteiden parasiittiainesten tuonnin suhteen. Palestiinalaiset äidit sanallistivat useaan otteeseen niitä väsyneitä teemoja, joiden kanssa olen kamppaillut eurooppalaisen taidetanssikulttuurin halki. Sain kolmen kuukauden aikana vastata useaan kertaan baletin perinteistä arvomaailmaa peilaaviin kysymyksiin, kuten esimerkiksi ”onko lapseni liian lihava tunneillesi?” ja ”montako kuukautta lapseni pitää tanssia tullakseen ballerinaksi?”.
Kansainvälisten vaikutteiden vienti länsimaista ulospäin on usein helposti tulkittavissa dominoivan kansan kulttuurisena hegemoniana. Pahimmillaan se johtaa vastaanottavien yksilöiden vieraantumiseen omasta kulttuuri-identiteetistään, vieraantumiseen omasta yhteisöstään sekä sen omista henkilöresursseista (Freire 1972; Said 1978, 1993). Myös lukuisat Rowen haastattelemat palestiinalaiset tanssitaiteilijat kokivat, että ulkomaisen tanssitekniikan laajamittainen harjoittaminen muokkaisi heidän esteettisiä päätöksiään, mikä vähentäisi paikallisen tanssikulttuurin asemaa. Lisäksi paikallinen kulttuuriautonomia heikentyisi tanssijoiden joutuessa alistumaan ulkomaiselle asiantuntijuudelle (Rowe 2008). Ramallah Ballet Centerin agenda ohjata oppilaiden ajatuksia pois sodasta ja konflikteista baletin ja muiden tanssilajien avulla tuntuu tärkeältä, mutta kulttuurikasvatusprojekti, joka luottaa yksinomaan ulkomaiseen apuun, saattaa tahtomattaan ylläpitää ulkomailta tulevaa kulttuurihegemoniaa. Toisaalta vastahegemoninen lähestymistapa (Gramsci 1985), joka pyrkii mitätöimään kaikki ulkopuolelta tulleet kulttuurivaikutteet, voi olla merkittävä ongelma kulttuurikasvulle (Spivak 1990).
Hegemoniaan ja vastahegemoniaan on vastattu anti-hegemonisella teorialla, joka haastaa sekä kulttuurisen imperialismin että kulttuurisen polaarisuuden rakentumisen. Tavoitteena on luoda autonominen ja itseensä viittaava kulttuuriympäristö, jossa lukemattomat kulttuurisysteemit voivat edistää moniarvoisuutta kulttuurisen globalisaation sisällä pysyen itsensä hyväksyvinä – eivät siis riippuvaisina niiden samankaltaisuudesta ja erilaisuudesta suhteessa yksittäiseen hallitsevaan kulttuuriin. (Rowe 2008). Tähän Ziadeh onkin toiminnallaan tähdännyt, mutta se vaatisi kaikkien osapuolien halukkuutta yhteistyöhön ja dialogisuuteen sekä jaettua päämäärää kohti moniarvoista kulttuurinkenttää. Uteliaisuuden vastapuolen kulttuuriresursseja kohtaan tulisi olla molemminpuolista, mutta traumaattisen kulttuurihistorian läpikäynyt yhteisö ei ymmärrettävistä syistä ole välttämättä valmis vastaanottamaan ulkopuolisia vaikutteita, mikäli oma kulttuuri-identiteetti on jo valmiiksi puolustuskannalla.
Yhteistyön, jossa vastapuolelta on riistetty toimijuus ja resurssit omalla kulttuurikentällään, on tapahduttava heidän ehtojensa mukaan. Oma tilanteeni oli navigoimista kahden tulen välissä. Ziadehin baletti-ideaalin ja paikallisen kansantanssiyhteisön välinen ideologinen konflikti sekä paikallinen epäluottamus oli lähtökohtaisesti mahdoton olosuhde yksin ratkaistavaksi. En silti pitänyt jatkuvaa epäonnistumisten virtaa ongelmana toiminnalleni, sillä koulutuksesta saamani eväät muistuttivat kaikenlaisen kokemuksen hyödyllisyydestä. Englantilainen tanssiantropologian professorini tapasi hokea, kuinka vieraaseen kulttuuriin astuttaessa alkuperäisen suunnitelman mukaan toimiminen on utopiaa ja epäonnistuminen vääjäämätöntä, mutta oleellista onkin, miten käteen jääneestä informaatiosta voi hyötyä tulevaisuutta silmällä pitäen.
Ziadeh on pyytänyt toistamiseen kirjoittamaan Palestiinan tilanteesta ja jakamaan kokemustani ja näkemistäni. Palestiinan kulttuurin ja historian tunnustaminen jää enenevissä määrin ulkopuolelta tulleen tutkimuksen varaan alkuperäisväestön äänen hiljetessä Israelin vallan alle.
Eurooppalaisena tanssitaiteilijana ja tanssintutkijana navigoiminen kulttuurien välisissä projekteissa kantaa mukanaan toivoa kehollisesta dialogisuudesta, mutta alistetuissa yhteisöissä yhteistyö ja kokemusten vaihto voi lipsahtaa helposti yksipuoliseksi tietotaidon vienniksi, jolloin paikallinen ääni jää kuulematta. Näin ollen anti-hegemonisen tavoitteen tunnistaminen sinällään ei vie pitkälle, jos salakavala hegemonia tunkeutuu projektiin kolonisoitujen yhteisöjen kanssa olosuhteissa, joissa ympäröivät yhteiskunnallis-poliittiset mullistukset ovat vakavasti häirinneet alkuperäisten kulttuurien jäljitelmämekanismeja (Rowe 2008).
Oleellisinta vastaavissa projekteissa olisivat vahvat käytännön resurssit. Vuosia kestävä rakenteisiin kohdistuva kehitystyö, taloudellinen tuki sekä mahdollisuus palata alueelle uupuivat meiltä kokonaan. Palestiinassa oleilu on käytännössä kiellettyä ja sinne pääseminen on tehty kaikille vaikeaksi. Palestiinalaiset eivät itse pääse liikkumaan vapaasti edes kaupunkien rajojen yli, ja Ziadeh ei itse tällä hetkellä ole uskaltautunut kotiinsa kahteen vuoteen, sillä paluusta Eurooppaan ranskalaisen aviomiehensä luo ei ole takeita. Hänen aviomiehellään on pysyvä matkustuskielto alueelle, sillä Israelin valtion kannalta kaikenlainen Palestiina-myönteisyys on vaarallista, ja jokaisen alueelle matkustavan tiedot ovat israelilaisten tietojärjestelmässä. Vielä muutama vuosi sitten tilanne oli hiukan parempi ja toivomme eli, mutta Israelin alati voimistuva mahti on toistaiseksi tehnyt projektin jatkamisen mahdottomaksi.
Heidi Seppälä
Lähteet ja viittaukset:
Freire, P. 1972. Sorrettujen pedagogiikka. Into Kustannus: Helsinki.
Gramsci, A. 1985. Selections from cultural writings. Harvard University Press: New York.
Harari, Y. N. 2018. 21 Lessons for the 21st Century. Spiegel & Gray: New York
Räsänen, S. 2017. Israelin Apatheid. Into Kustannus: Helsinki.
Rowe, N. 2010. Raising dust: A cultural history of dance in Palestine. Bloomsbury Publishing: London
Rowe, N. 2008. Dance education in the Occupied Palestinian Territories: hegemony, counter‐hegemony and anti‐hegemony. Lehdessä Research in Dance Education. Vol 9: 1. S. 3-20.
Said, E. 1978. Orientalism: Western concepts of the Orient. Pantheon: New York
Aiheesta kansainvälisessä lehdistössä:
Finding Freedom in Palestine through Dance. Stance on Dance 3.7.2017.
Ramallah Ballet Center brings new art form to the Palestinian community. Al-Qasim Initiatives 8.1.2019.
Palestinian women battle to break into business. Reuters 11.7.2012.
Twirling through occupation: The tale of a Palestinian ballet studio. Middle East Eye 10.12.2016.
Kuvatiedot:
Artikkelikuva: Heidi Seppälä
Kuvassa 1 Shyrine Ziadeh Ramallah Ballet Centerin tunnilla. Kuva Heidi Seppälä.
Kuvassa 2 Heidi Seppälä esittelee uusia pompomeja lapsille. Kuva Shyrine Ziadeh.
