Karoliina Yli-Honko: Tunnetiloja herkän humaanista ilmaisusta kujeiluun
Kolmen tanssitaiteilijan muokkaamat soolot Deborah Hayn antamista lähtökohdista koskettavat, naurattavat ja yllättävät. Lue
Sari Lakso: What If?
North Door -projektissa on mielenkiintoista se, mitä tapahtuu tämän kolmen kuukauden prosessin aikana teoksen rakenteelle? Muuttuuko se luonnostaan vai pitääkö se pakottaa pysymään samanlaisena? Mitä jos havainnoiva keho kenties haluaakin muuttaa sitä matkan varrella? Lue
Milla Koistinen: Mitä tapahtuikaan esiripun tuolla puolen?
Kokemaani on vaikea pukea sanoiksi, mutta toivon että ainakin esityksen nähneet tietävät mistä puhun. Niin hieno kokemukseni oli, että toivon muidenkin kokeneen jotain yhtäläistä. Lue
Sooloprojekti: The North Door
1.
Koreografia: Deborah Hay
Sovitus ja tanssi: Jyrki Karttunen
Valosuunnittelu ja lavastus: Johanna Naalisvaara
Videoprojisoinnit: Jyrki Karttunen ja Johanna Naalisvaara
Äänisuunnittelu: Kimmo Karjunen
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Nomadi-tuotanto
2.
Koreografia: Deborah Hay
Sovitus ja tanssi: Jenni-Elina Lehto
Äänisuunnittelu: Fredrik Willberg
Valosuunnittelu: Johanna Naalisvaara
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus
3.
Koreografia: Deborah Hay
Sovitus ja tanssi: Mickaël Stoeckel
Äänisuunnittelu: Sami Roine
Valosuunnittelu: Johanna Naalisvaara
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus
Sivuaskel-festivaali
Zodiak, Kaapelitehdas 26. ja 27.1.2005
Tunnetiloja herkän humaanista ilmaisusta kujeiluun
The North Door on kiehtova projekti. Deborah Hay ei ole valmistanut koreografiaa yleisesti totuttuun tapaan vaan on antanut esiintyjille kirjallisen selkärangan, joka kuvaa esimerkiksi teoksessa toteutuvia liikelaatuja ja tilaa. Jokainen esiintyjä on muokannut näistä koreografisista ohjeista Hayn ”playing awake” -metodin avulla oman versionsa kolmen kuukauden harjoitteluprosessin aikana. The North Door on prosessi, matka kehon alati muuttuviin havaintotiloihin, josta katsoja näkee lopputuloksen.
Jyrki Karttunen seisoskelee esiintymistilan reunassa rennon oloisena, tervehtii tuttuja ja seurailee tilannetta. Hän kehottaa arkisesti yleisöä sammuttamaan matkapuhelimensa. Esitys alkaa vaivihkaa, Karttunen yrittää saada itsensä astumaan tanssimatolle. Tämä tanssimaton ja lattian rajan ylittäminen tulee myös myöhemmin teoksessa vastaan. On hauskaa miten teos tuo leikkisästi esille kysymyksen lavasta, esityksen tapahtumapaikasta ja sen rajoista. Karttunen liikkuu pienieleisesti ja hienostuneesti. Hän liikkuu pienin askelin ja käyttää paljon käsiään, erityisesti ranteita. Eleet ovat herkkiä ja hauraudessaan paljon ilmaisevia.
Karttusen soolo on inhimillinen, hän ikään kuin kompastuu välillä ja vaikuttaa epävarmalta ja ujolta, kunnes keskittyy jälleen liikkeeseen. Komiikkaa synnyttää soiva kännykkä sekä Karttusen puheensorina. Hän puhuu käsittämätöntä kieltä uskottavasti. Tämä on oivallinen tapa käyttää puhetta hyväksi tanssiteoksessa ilman että katsoja keskittyisi sanoihin. Tärkeintähän itse asiassa ilmaisullisesti on äänenpaino. Välillä Karttunen muistuttaa frakkitakissaan ja tennareissaan omalaatuista professoria, joka on keksinyt maailmaa mullistavan teorian, jota hän yrittää selittää katsojille.
Teos saa uuden ulottuvuuden, kun takaseinässä oleviin helmiverhoihin heijastetaan videoprojisointia. Teoksen kaunein kohta on videoprojisoinnin alkaessa. Samaan aikaan soi klassinen musiikki, Karttunen itse liikkuu hitaasti ja ihmettelee ilmestyneitä silhuettikuvia itsestään liikkumassa. Hänen liikekielensä ja videon käyttö ovat hioutuneet erinomaisen toimivaksi ja loistavaksi tyyliksi. Koreografiassa oli selkeästi jatkuvuutta, toisiinsa nivoutuvia vaiheita, jotka muodostavat onnistuneen linjan teokselle.
Toisena nähty Jenni-Elina Lehdon sovitus on aivan eri maailmasta. Hänellä visuaalista ilmettä luovat muutamat suuret oksat, jotka lepäävät lattialla, sekä muutamat korit eri puolella tilaa. Lehdon käyttämä mielikuvituskieli ja puhetapa luovat mielleyhtymiä pohjoiseen shamanismiin ja suomen sukukieliin. Näihin mielleyhtymiin vaikuttavat myös puun oksat sekä koko yleisvaikutelma, jossa on toisaalta jotain urbaania. Liike on tiedostavaa ja vähäeleistä. Teos on intensiivisesti läsnä tilassa, mutta se on ikään kuin samaa venytettyä hetkeä. Lehdon soolo loppui hetkellä, jolloin se alkoi päästä vauhtiin.
Mickäel Stoeckelin soolo on nähdyistä teoksista omaperäisin ja yllättävin. Hänen liikkumisensa on energistä, liukuvaa ja ajoittain jopa vauhdikasta. Stoeckel tulee lähelle yleisöä, joka vedetään osalliseksi kekseliäällä tavalla. Lavasteina olleet esineet toimivat muutenkin oivallisesti. Osallistuminen saattaa herättää ristiriitaisia tunteita, mutta on onnistunutta jos eturivin katsojilla on oikea asenne. Myös Stoeckelin oma ”kieli” on erilaista kuin muiden esiintyjien. Hänen puheensa kuulostaa takaperin soitetulta puhenauhalta, toisaalta se on välillä samankuuloista kuin vaikeavammaisen henkilön yritys saada itsensä ymmärretyksi. Stoeckelin teos alkaa ja päättyy musiikilla ja pimennetyllä lavalla. Muutenkin teoksen osatekijät ovat irrotettuja toisistaan, esimerkiksi musiikki ja tanssi sekä puhe ja liike. Myös liike on toisinaan katkottua kun Stoeckel liikkuu robottimaisesti nytkähdellen.
Karoliina Yli-Honko
Kirjoittaja on 23-vuotias estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi
What if?
Saadaksemme edes jonkinmoisen käsityksen siitä, mihin kysymyksen asettelulla pyritään, on parasta kertoa hiukan siitä, mitä kysymyksen esittäjä itse esiintymisestä ajattelee.
Playing awake
”Playing awake” -metodin kehittäjä amerikkalainen Deborah Hay (s. 1941) kutsuu työskentelytapaansa ”hereillä olemisen leikiksi” tai ”havainnon harjoittamiseksi”.
”What if eli mitä jos havaintoni ajasta ja tilasta olisi joka hetki uniikki ja originaali? Mitä jos kehoni 73 triljoonaa solua havaitsevat ajan ja tilan uniikin tapahtumisen? Mitä jos havaintoni itsestä, toisesta, ajasta ja tilasta on tanssini?” (Kirsi Monni)
Tanssijalle tämä tarkoittaa tanssin luomista ja omaksumista annettujen ohjeiden ja määreiden, kirjallisen libreton kautta siitä miten tehdään, ei valmiiksi koreografioitujen askelkuvioiden tai tarkkojen ohjeiden kautta siitä mitä tehdään. Eli tanssijalla on olemassa Hayn antama koreografinen reitti, jota hän tulkitsee ”havainnon harjoittamisen” kautta.
Ensimmäisen kerran rajatulla joukolla katsojia oli mahdollisuus tutustua ”havainnon harjoittamisen” prosessiin elokuun lopulla viime syksynä. Tuolloin Zodiakin käynnistämä ja tuottama sooloprojekti huipentui neliviikkoisen workshopin demonstraatioihin. Nähdyt kuusi adaptaatiota olivat kukin hyvin omanlaisiaan ja silti hyvin samankaltaisia. Koreografinen reitti oli nähtävissä osittain, samoin osa ohjeista. Nähtyämme kaikki kuusi sovellusta kokonaisuus selkiytyi lisää Hayn käytyä läpi osia antamastaan libretosta. Teosten julkinen esittäminen oli luvallista vasta sitten, kun tanssijat olivat harjoitelleet teosta kolme kuukautta päivittäin.
Mielenkiintoista tanssijan oman prosessin lisäksi on se, mitä tapahtuu tämän kolmen kuukauden prosessin aikana rakenteelle? Muuttuuko se yhtään luonnostaan vai pitääkö se pakottaa pysymään samanlaisena? Mitä jos havainnoiva keho kenties haluaakin muuttaa sitä matkan varrella – ja mikä on itse asiassa tanssijan ei-kehollinen prosessi suhteessa rakenteeseen?
Jos kerran tanssijalla ei ole mitään materiaalia mitä esittää eikä havainnointia ole sidottu mihinkään liikemuotoon, eikö myös tämä verbaalinen polku kolmen kuukauden kuluessa koe omat havainnointinsa suhteessa tanssijaan ja ole sitä kautta jatkuvassa muutoksen tilassa? Vai onko metodi stabiilisti sidonnainen nimenomaan tämän elementin kautta tanssijaan, niin ettei tästä pelistä 73 triljoonan solun kanssa synny kaaos, jota ei todellakaan pysty millään muotoa hallitsemaan?
Näihin kysymyksiin ehkä itse Hay ja tanssijat osaavat parhaiten vastata. Meille katsojille sen sijaan tarjoutui Sidestep-festivaalin aikana mahdollisuus nähdä kolme hyvin ”itsensä näköistä” teosta, jotka kuukausien kuluessa olivat löytäneet senhetkisen muotonsa ja havainnoinnin tilansa. Nämä tulkinnat esittivät tanssijat Jyrki Karttunen, Jenni-Elina Lehto ja Mickael Stoeckel, jotka valittiin kansainvälisestä koetanssista syksyllä 2003. Toiset kolme sooloteosta nähdään Satu Halttusen, Joona Halosen ja Bo Madvigin esittäminä myöhemmin syksyllä 2005.
Lumoavaa taikuutta
Karttunen aloitti ja kiteytti sooloillan hienovaraisella huumorillaan ja tilannekomiikan tajullaan. Huolimatta siitä, että hän omaa eittämättömän rytmitajun mitä tulee komiikkaan, niin ihmettelen sitä varmuutta ja kirkkautta, jolla Karttunen oman tilan ja kehon havainnointinsa meille välitti. Koreografinen polku jäi joiltain osin oman tutkimusmatkani osalta kysymysmerkiksi, ja huomasin miettiväni videokuvan käytön tarpeellisuutta suhteessa teokseen. En silti kadottanut tanssijaa matkalla, vaikkakin tippuvat ”minikarttuset ” takaseinällä veivät osittain huomioni itse päätekijästä.
Oma määreeni onnistuneesta katsomis- ja esitystapahtumasta on se haltioitumisen aste, jolloin vallitseva todellisuus häviää ja samaistuminen esiintyjään alkaa. Sen ei tarvitse olla kuin pieni hetki, mutta silloin tapahtuu jotain sellaista taianomaista, jonka vuoksi luulen ja uskon esiintyvien taiteilijoiden työtänsä tekevän. Karttuselle kiitos taianomaisuudestaan, jolla hän johdattaa katsojan omaan maailmaansa.
Jenni-Elina Lehdon tulkinta oli omalla erikoisella tavallaan myös huumorin värittämä. Lehdon liikkumisessa korostui lievä varovaisuus ja arkisuus, joka nosti esiin ”aktuaalisen havainnoinnin” ja myös selkeän minimalismin. Mikäli kieli jota tulkinnassa käytetään ei saa olla ymmärrettävää puhekieltä eli se saa olla siansaksaa, miksi sen käyttö paikoitellen antoi vaikutelman tarkoituksellisesta yleisön huvittamisesta? Vai pitäisikö tätä kysyä Hayltä, verbaalisen polun rakentajalta, jonka ajatusmaailmasta kokonaispalapeli on syntynyt ja jonka sisältöä me katsojat voimme vain arvailla.
Lehdon sovelluksessa lavaste-elementteinä toimivat kaksi pitkää oksaa ja kaksi pajukoria. Niiden käyttö samoin kuin Karttusen videotausta ja Stoeckelin lavastukselliset kehykset olivat minulle katsojana tarpeettomia elementtejä, joiden ymmärrän antavan tanssijalle kyllä ”lisäturvaa”.
Yhdistäviä tekijöitä löytyi kaikista teoksista myös äänimaailmasta ja Johanna Naalisvaaran suunnittelemat valot loivat jokaiseen teokseen oman persoonallisen ilmeensä.
Michael Stoeckelille oli annettu kunnia lopettaa erityislaatuinen ilta. Stoeckel on persoonallinen esiintyjä, jonka vahvuus on nimenomaan läsnäolossa. Sovelluksen loppupuolella olin tunnistavinani esiintyjän taholta hienoista mielenkiinnon puutetta sen hetkistä havainnointia ja sitä seuraavaa yleisöä kohtaan. Voitaisiinko sitä kutsua sitten kokonaisvaltaisen läsnäolon puutteeksi vai miksi? En tiedä, sillä kysymys voitaisiin esittää myös toisin päin: Mitä on kokonaisvaltainen läsnäolo? Kuka sen määrittelee, esiintyjä itse vai yleisö? Niin tai näin, sooloprojektien sarja on näkemistäni prosessiorientoituneista projekteista mielenkiintoisimpia ja odotan innolla myös tulevan syksyn sovelluksia. Lopuksi haluan vielä erikseen kiittää kaikkia kolmea tanssijaa virkistävästä, poikkeavasta ja ajatuksia herättävästä illasta.
Sari Lakso
Tanssija ja koreografi Sari Lakso toimii Suomen Tanssitaiteilijain Liiton puheenjohtajana.
Kuva: Nina Nordin
Mitä tapahtuikaan esiripun tuolla puolen?
The North Door -sooloprojektista on syntynyt kolme kiinnostavaa sooloa. Tanssijat Jyrki Karttunen, Jenni-Elina Lehto ja Mickaël Stoeckel ovat työskennelleet amerikkalaisen Deborah Hayn kanssa, joka on antanut tanssijoille koreografisen materiaalin neljän viikon mittaisessa workshopissa. Tämän jälkeen tanssijat ovat työstäneet ja sovittaneet materiaalin omaksi soolokseen. Sooloja syntyi yhteensä kuusi ja loput kolme nähdään myöhemmin keväällä.
Olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmän Hayn työtavasta ja siitä kuinka kukin tanssija on työskennellyt. Toki käsiohjelma antoi jotain vihjeitä, mutta esityksen jälkeen olisi hyvin voinut olla pieni keskustelutilaisuus, jossa yleisö olisi saanut kysellä. Joka tapauksessa Deborah Hay on kehittänyt omaa ”playing awake” –työskentelyä, joka perustuu pitkälti havaintoihin. Tanssijoille Hay on antanut kirjallisen libreton, josta tanssija luo oman sovituksensa. Jokaisella esittämisen kerralla tanssija tanssii rakenteen läpi aina sen hetkisen kehollisen havainnon perusteella, ja havainnon kysymys asetetaan keholle aina uudelleen.
Jyrki Karttusen sovitus The North Door –koreografiasta on huikea. Karttusen läsnäolo on täydellisen valloittavaa, ja hän onnistuu seuraamaan kehollista havaintoaan erittäin herkästi ainakin minun silmiini. Soolo on hellästi kudottu teos, jota Karttunen sitoo matkan varrella yhdeksi kokonaisuudeksi. Hänen koreografinen taidokkuutensa tulee hienosti esiin olematta ylivertainen tanssijuuteen nähden.
Karttunen on kuin 20-luvun slapstick-komedioista Buster Keatonin, Charlie Chaplinin ja Harold Lloydin joukosta. Hänessä on samaa surumielistä komiikkaa kuin noissa mykkäelokuvien sankareissa, mikä saa katsojan jonnekin naurun ja kyynelien välimaastoon. Soolosta nousee kaksi kysymystä: ”Mitä tapahtuikaan esiripun tuolla puolen?” Ja seuraavaksi: ”Mutta kummalla puolen?” Minulle tuli sellainen tunne kuin olisin päässyt katsomaan Karttusen ajatusvirtaa tanssittuna. Ihan kuin hahmo olisi ollut suurella lavalla kaiken kimalluksen ja glamourin keskellä esiintymässä, mutta hahmon pään sisällä myllertää aivan muuta kuin esityksen sisältö. Hahmo on täysin hukassa, omissa maailmoissaan, ihmettelee mitä kummaa onkaan tekemässä. En ole aiemmin kokenut vastaavaa.
Tuntuu kuin live-esityksessä olisi kaksi tasoa. Toista ei näe, mutta sen pystyy kuvittelemaan. Näen melkein Karttusen tekemässä taikatemppuja tai muuten viihdyttämässä yleisöä. Samaan aikaan se mitä näen onkin hämmästys ja kysymys; miksi ja mitä ihmettä teen? Elokuvan keinoin tällainen samanaikaisten tapahtumien päällekkäisyys olisi helppo toteuttaa, mutta että tanssilla!
Jossain vaiheessa Karttusen hahmo uppoaa omaan maailmaansa eikä enää välitä esiripun toisella puolen olevasta yleisöstä. Hän nauttii täysin omasta sekavasta mielenmaisemastaan ja antaa sen viedä; miten paljon mukavampaa se onkaan itselle. Hän vähät välittää enää muiden viihdyttämisestä ja viihdyttää vain itseään. Tyylikkäästi toteutetut videoprojisoinnit tukevat hahmoa erinomaisesti. Jossain loppuvaiheessa jotain taas vaihtuu esityksen tasoissa ja minulle tulee sellainen tuntu kuin katsoisin omaa mielenmaisemaani. Ihan kuin olisin katsomassa jotain esitystä, josta en ymmärtäisi mitään. Näkisin jotain, mutta mieleni viuhtoisi aivan omiin suuntiinsa ja kysyisin mitä ihmettä olen katsomassa.
Kokemaani on vaikea pukea sanoiksi, mutta toivon että ainakin esityksen nähneet tietävät mistä puhun. Niin hieno kokemukseni oli, että toivon muidenkin kokeneen jotain yhtäläistä.
Jenni-Elina Lehdon soolossa on jotain hurmaavan slaavilaista henkeä. Hahmo villahameineen ja risuineen vie minut jonnekin pieneen köyhään kylään, jossa nuori neito elää. Hän on joutunut aina paiskimaan töitä, kasvanut siksi hieman kovaksi ja tomeraksi, mutta on samalla säilyttänyt herkkyytensä. Jotenkin soolo tuntuu hieman arastelevalta ja Lehdon läsnäolo hauraalta. Joku viimeinen uskallus ja varmuus olemisessa puuttuu. Tuntuu myöskin, että koreografia ei muodosta täyttä kaarta vaan jää hieman ilmaan leijumaan.
Olisin katsonut sooloa pitempäänkin, sillä nyt se tuntui loppuvan kesken. Joka tapauksessa Jenni-Elina Lehto on hieno esiintyjä ja hänestä aavistaa, että ytyä on enempäänkin. Olen varma, että esityskertojen myötä uskallus kasvaa ja soolo tulee vahvemmaksi.
Kolmantena soolonsa tanssii Mickaël Stoeckel. Työssä on mielenkiintoisia hetkiä, mutta kokonaisuutena koreografia on haparoiva. Stoeckelissa on hauskaa viikarimaisuutta ja sen olisi toivonut tulevan enemmänkin esille. Jossain vaiheessa hän häviää omaan liikkeeseensä ja hävittää esiintyjyyden. Alun jälkeen minusta alkoi jossain vaiheessa tuntua ulkopuoliselta. Eikä siinäkään mitään pahaa ole, mutta koreografia muuttui tasaiseksi eikä jaksanut kantaa täysin loppuun asti. Äänenkäytössä eli siansaksan mongerruksessa Stoeckel on luonteva. Puhe on vivahteikasta ja ilmaisevaa. Ranskalainen nuotti kuultaa puheesta läpi, samoin kuin Karttusen ja Lehdon puheesta kuulee suomen kielelle ominaisen tasaisuuden. Ranskan kieli siansaksan pohjalla saa puheen kuulostamaan eksoottiselta suomalaisen korviin.
Valveilla oloa ja havainnon kysymystä oli todella kiinnostavaa seurata kolmen erilaisen tanssijan pohtimana. Soolot ovat vahvoja, omanlaisiaan ja persoonat tulevat kiinnostavina esiin. Odotankin mielenkiinnolla seuraavia sooloprojektin sooloja. Toivottavasti kaikille töille tulee myös useampia esityskertoja, sillä näissä on taas hyvää nähtävää ja pohdittavaa jokaiselle katsojalle.
Milla Koistinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.
