Milla Koistinen: Lopusta alkuun
The Last Beauty of the Day ei ehkä ole esitys, joka jäisi ikuisiksi ajoiksi mieleen, mutta teos on mielenkiintoinen. Ja vaikka muistikuvat haalistuisivat vähitellen, siitä jää mieleen kaksi hienoa esiintyjää, kaksi hienoa esiintymistä ja toimiva visuaalinen ilme pienine yksityiskohtineen. Lue
Terhi Vaimala: Yrittämättömyyden helpotus
On vain yksi esitys. Ja vaikka niitä olisi kuinka monta, täytyy jokainen esitys esittää niin kuin se olisi ainoa. Jotta kaikki menisi parhain päin, on yritettävä kaikkensa: pakkoneuroottiset rituaalit suojaavat painajaisten toteutumiselta. Lue
Kuva: Valtteri Raekallio
The Last Beauty of the Day
Soolo kahdelle
Koreografia ja tanssi Andrius Katinas ja Maria Saivosalmi
Valaistus Jukka Huitila
Äänisuunnittelu Laura Murtomaa
Puvut Vida Simanaviãiutò ja Aleksandras Pogrebnojus
Tuotanto Lithuanian Dance Information Centre
Yhteistuotanto Danceweb Europe (with support of the Culture 2000 programme of the European Union)
Tukijat: Valtion Tanssitaidetoimikunta, Taiteen keskustoimikunta, Uudenmaan kulttuurirahasto, Lithuanian Culture and Sport Foundation, Vilnus City Municipality, Helsingin Kaupunginteatteri
Ensi-ilta 11.10.2005
Helsingin Kaupunginteatterin Studio Elsa
Lopusta alkuun
Aloitus on usein vaikea. Näköjään myös silloin, kun lopusta on tehty alku, niin kuin Andrius Katinasin ja Maria Saivosalmen teoksessa The Last Beauty of the Day. Mutta kun tekijät pääsevät vauhtiin, aloituksen vaikeudet katoavat. Käsiohjelma paljastaa, että teos on soolo kahdelle ja alkuperäisenä ideana oli tehdä sooloteos, jota voisi esittää sekä mies- että naistanssija. Entä mitä tapahtuu, jos soolot esitetään lavalla yhtä aikaa?
Teoksen alkupuolella kaksi tanssijaa valmistautuvat esitykseen, tekevät taikauskoisia jippojaan ja pohtivat esiintymistä. He ovat sulkeutuneet esitystilaan ja kaunis päivänvalo on jäänyt teatterin ovien taakse. Katinas ja Saivosalmi yrittävät ehtiä tehdä kaiken mitä tehtävä on ennen kuin esitys alkaa. On iskettävä silmää, astuttava eripituisia askeleita, tehtävä sitä, tätä ja tuota, jotta esitys varmasti menisi hyvin. Kaiken valmistautumisen keskellä iskee epävarmuus: Onko minulla todella jotain sanottavaa ja muistaako tätä enää kukaan seuraavalla viikolla? Kihelmöivä jännitys ja innostus viimeisinä tunteina ennen lavalle menoa päihittävät kuitenkin epävarmuuden ja esitys voi alkaa.
The Last Beauty of the Day tempaa mukaansa, mutta välillä sen kadottaa hetkeksi, kunnes siihen pääsee taas mukaan. Siinä on lukuisia hyviä ideoita, mutta alku jää hieman hajanaiseksi. Toisaalta taas teoksen jälkimmäinen osa, jossa tanssijat pääsevät esittämään sitä, mihin alku on johdatellut, pyyhkäisee mennessään alun kysymykset ja puoltaa kaikkea aiemmin nähtyä. Alun olikin tarkoitus olla katkonainen ja esittämisen tason täysin toinen. Alkupuolella ei edes esiinnytä, vaan katsojat voivat seurata erilaisia tilanteita, kun taas jälkimmäinen osa on perinteisempää esiintymistä. Katinas ja Saivosalmi tekevät muutoksen olemisessaan todella hienosti ja näyttävät itsestään lukuisia puolia.
Andrius Katinas ja Maria Saivosalmi ovat molemmat hienoja esiintyjiä ja täydentävät toisiaan mitä parhaimmalla tavalla. Alkuperäinen idea soolojen yhtäaikaisesta esittämisestä on muuttunut duetoksi, olkoonkin alaotsikkona soolo kahdelle. Tuntuu, että ilman yhtä ei olisi toistakaan. Välillä teosta katsoessa voi leikitellä ajatuksella, että katsoo sooloa. Että lavalla olisikin vain yksi ihminen. Jos tässä toinen tanssijoista olisi ollut poissa, lopputulos olisi ollut toinen, luultavasti hauraampi. Nyt kahden tanssijan voimin siinä on voimaa. Katinas ja Saivosalmi viimeistelevät sen mitä toinen on ollut tekemässä tai sanomassa. Päällekkäisyydet ja limittäisyydet kahden erilaisen tanssijan, kahden sukupuolen, välillä luovat teokseen hyvää rytmiä ja säröä.
The Last Beauty of the Day ei ehkä ole esitys, joka jäisi ikuisiksi ajoiksi mieleen, mutta teos on mielenkiintoinen. Ja vaikka muistikuvat haalistuisivat vähitellen, siitä jää mieleen kaksi hienoa esiintyjää, kaksi hienoa esiintymistä ja toimiva visuaalinen ilme pienine yksityiskohtineen. 
Milla Koistinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.
Yrittämättömyyden helpotus
Käsiohjelmassa sanotaan: …jossain, joskus, joku on sanonut: on vain yksi esitys, me haluamme esittää sen hyvin. Mieleen tulee, että jossain joku on sanonut myös: meillä on vain yksi elämä, eläkäämme se täysillä. Carpe diem. Tämä hetki ei tule koskaan toistumaan. Mutta kun se hetkeen tarttuminen on usein helpommin sanottu kuin tehty!
Esitys aloitetaan lopun tunnelmissa. Andrius Katinasin ja Maria Saivosalmen istuessa tuoleissaan tyhjin ilmein näyttäytyy sana loppu versaalilla kirjoitettuna projisoinneissa, takaperoisten lopputekstien huipentumana. Ja kohta uudestaan: teksti ilmoittaa, että ensimmäisen kohtauksen piti alun perin olla LOPPU. Lopussa ovat myös esiintyjät, jotka romahtavat henkeään haukkoen lattialle pitkällisen juoksun päätteeksi. Juoksu toimintana välittyy videolta, esiintyjät vain istuvat.
Kun esiintyjät hieman myöhemmin kuvailevat esitystä edeltävää päivärutiiniaan, alkaa alkukohtaus näyttäytyä tietyn sisäisen tilan, paniikin, kuvana. Sisällä vallitsee laukkaava kaaos, ulkoisesti asian laidan saattaa havaita lähinnä pienistä asioista. Itsehallinnan yritys menee hiukan överiksi, tuulihousujen pariksi lipsahtavat pallokuvioiset korkokengät.
On vain yksi esitys. Ja vaikka niitä olisi kuinka monta, täytyy jokainen esitys esittää niin kuin se olisi ainoa. Yrittäessään jatkuvasti parhaansa, suhtautuessaan jokaiseen hetkeen tärkeänä ja ainutlaatuisena, kehittäessään itseään päästäkseen paremmin kiinni tehtäväänsä, elämäänsä, ihminen virittää itselleen liioittelun ansan. Jotta kaikki menisi parhain päin, on yritettävä kaikkensa: pakkoneuroottiset rituaalit suojaavat painajaisten toteutumiselta. Epäonnistumisen pelko seuraa uhkakuvineen: entä jos pyörryn? Entä jos en pysty siihen ja kävelen ulos kesken kaiken? Todellisen epäonnistumisen kautta huomaa, että kyseessä on vain hetkellinen loppumisen tunne, jota seuraa uusi käynnistyminen.
Leppeän ilmavassa kohtauksessa Maria Saivosalmi laulaa meikkipöydän ääressä istuen. Andrius Katinas tanssii selin yleisöön. Yksityinen, hieman välinpitämätön tunnelma on helpottava. Ihminen on kauneimmillaan ja koskettavimmillaan kun ei yritä liikaa. Mutta yritämmehän me! Kohta missi–nauhoilla varustetut tanssijat tekevät parhaansa lavalla. Haastattelija tykittää Maria Saivosalmea kysymyksillä, joihin ei ole edes tarkoitus kyetä vastaamaan. Nolo tilanne.
Oletko koskaan nähnyt itseäsi ulkopuolelta? Ihmisen elämä on täynnä alkuja ja loppuja. Lopun ja alun välisessä tyhjässä hetkessä ehtii huhuilla sisuksiinsa ja ihmetellä josko siellä on ketään kotona. Pyrkiessään tarttumaan tilanteisiin, pääsemään sisälle kulloiseenkin tehtävään, kehittäessään ammatti-identiteettiään ja itseään, ihminen rakentaa minäkuvaansa helposti liiaksi toimintaan pohjautuen. Erilaisia sosiaalisia yhteyksiä varten muokkaamme itseämme, käyttäydymme eri tilanteessa eri ihmisten kanssa eri tavalla. Yksinolon hetkellä, äkillisesti pysähtyneenä, ihminen pelkää, että on liiaksi etääntynyt todellisesta itsestään.
Teoksen viimeinen kohtaus näyttäytyy esitystilanteena. Tässä on nyt se tilanne, jota varten kaikki tämä valmistautuminen, rituaalit, lämmittely, virittäytyminen, epäilykset. Kuinka rauhallinen tilanne onkaan, kuinka läsnä esiintyjät.
Terhi Vaimala
Terhi Vaimala on valmistunut Teatterikorkeakoulusta tanssijaksi 2003. Hän on työskennellyt tanssijana mm. Jyrki Karttusen, Tarja Rinteen ja Liisa Risun teoksissa.
