”Eksyessään löytää tärkeimmät kokemukset. Niinpä niin, näin ainakin yritän uskoa, sillä Ateenassa eksyn jatkuvasti, eikä mikään, mitä yritän tehdä tai löytää, onnistu. On siis päästettävä irti tulostavoitteista ja muistutettava itseään siitä, että elämä kyllä tuo parhaat kokemukset kun vain osaa olla vastanottavainen.”

Eksymisestä ja löytämisestä

28.12.2008
Ateena, Kreikka

”Eksyessään löytää tärkeimmät kokemukset. Niinpä niin, näin ainakin yritän uskoa, sillä Ateenassa eksyn jatkuvasti, eikä mikään, mitä yritän tehdä tai löytää, onnistu. On siis päästettävä irti tulostavoitteista ja muistutettava itseään siitä, että elämä kyllä tuo parhaat kokemukset kun vain osaa olla vastanottavainen.”

Olen ollut Ateenassa nyt kymmenen päivää. Silloin kun olen vaeltanut ympäri kaupunkia kuin Liisa Ihmemaassa kiinnostavien kohteiden ja mielenkiintoisen näköisten ihmisten perässä, olen nähnyt hienoja asioita. Niillä kerroilla, kun olen ennalta suunnitellut matkani, olen melkein joka kerta eksynyt reitiltäni. Sen lisäksi, että olen eksynyt, olen aina myös päätynyt jonnekin. Niillä kerroilla, kun olen yrittänyt etsiä jotakin tiettyä asiaa, en ole löytänyt itse kohdetta, mutta jonkun toisen kokemisen arvoisen asian sen sijaan.

Aluksi olin tietenkin vihainen; Olen tuhlannut aikaani kävelläkseni tänne saakka ja koko studio onkin poltettu maan tasalle!; Joo, joo, nyt on lomakausi, mutta ei se tarkoita sitä että tanssistudioiden tarvitsisi olla lomalla!; Bussiaikataulu valehtelee, kyllä minä tiedän kuinka tämän kuuluu mennä!; Eikö kukaan muka puhu englantia!; jne.

Kaikki yrittäminen ja etsiminen loppuivat kun sain muistutettua itselleni siitä, että puskeminen on tarpeetonta ja että kaikki oleellinen tulee minulle, kun vain olen avoin. Tämän muistamisessa minua auttoi seuraava tapaus, joka toi eteeni pieniä ilonpilkahduksia höyryämisen keskellä. Ja joka muuten on äärettömän hyvä esityskonsepti. Levitetään sitä.

Sain tiedon tanssiesityksestä ystäväni ystävältä, joka kutsuu itseään tanssifaniksi. Hän lähetti minulle tiedon esityksestä Facebookin kautta. Esityksen osoite on salainen ja osoitteen saa selville vain soittamalla.

Esitykseni alkaa tästä: Soitan saamaani numeroon ja kuulen ohjeet kuinka löytää perille. Tämäkään ei luonnollisesti käynyt niin helposti, vaan minun oli ensin todettava että kreikkalainen puhelimeni söi rahani joka kerta kun yritin ladata siihen lisää rahaa, ja niinpä puhelu katkesi aina ennen kuin vastaanottaja ehti vastata. Onnekseni tanssiesityksen järjestäjä soitti minulle takaisin ja sain ohjeet iltaa varten.

Ohjeet ovat selkeät: keskeiseltä metroasemalta ylös ainoalle lähistöllä olevalle kävelytielle, mäkeä ylös, ensimmäinen risteys vasemmalle Ahfarissou-katua (tältä nimi kuulosti puhelimessa), talo numero 21 ja talo on hyvin valaistu esitystä varten. Tanssiesityksen on määrä alkaa kello kymmenen lauantai-iltana. Ohjeet ovat niin selvät, että eihän kadunnimen oikealla kirjoitusasulla ole väliä. Päätän kuitenkin varmuuden vuoksi olla paikalla ajoissa.

Saavun metroasemalle yhdeksän aikaan. Metroaseman lähiseudun kartta ei anna minkäänlaista vastakaikua saamilleni ohjeille. Huono kartta, minä tiedän minne olen menossa, ajattelen, ja nousen reippaasti ylös kadulle. Kävelykatu? Kävelen ympäri aluetta ja löydän kymmenkunta pikkukatua, joilla jokaisella ajaa autoja, mutta en yhtään kävelykatua. Sen sijaan löydän kolme teatteria! Jokaisen henkilökunta on äärettömän ystävällistä ja yhdessä pyörii sanaton fyysisen teatterin esitys, jonka toivottavasti vielä tulen näkemään.

Palaan lähtöruutuun metroasemalle ja löydän toisen ulostuloaukon. Kävelykatu! Tehtävä suoritettu, nuolaisen ennen kuin tipahtaa ja painelen tyytyväisenä ylös kävelykatua pitkin. Ensimmäiseen risteykseen on enemmän matkaa kuin oletin. Kylmä sade alkaa ottaa päähän ja säkkipimeä ilta ei tunnu enää ystävälliseltä. Käyn mielessäni läpi kaikkia niitä onnekkaita öitä kun olen kävellyt tuntemattomien kaupunkien pimeillä kujilla ja selviytynyt niistä vahingoittumattomana. Saan itseni uskomaan että tämä on samanlainen ilta ja jatkan matkaa rauhallisin mielin. Löydän ensimmäisen tienristeyksen, mutta nimi ei ole lähelläkään Ahfarissoua. Talo numero 21 on normaali asuintalo ja se on pimeänä. Vieressä sijaitsevan Espanjan suurlähetystön vartija valaisee minua taskulampulla.

Kengät ja housut läpimärkinä päätän taas palata lähtöruutuun ostamaan vihdoinkin sen tarkemman kartan, jota ilman olen yrittänyt pärjätä. Kioskin myyjät eivät yleensä hyväksy isoja seteleitä, mutta onnekseni tämä mies antoi minulle iloisen yllätyksen ja suostui ottamaan vastaan suurehkon setelini. Levitän kartan kahvilan ulkopöydälle ja tunnen kuinka se hehkuu ympäristöön viestiä: turisti, helppoa rahaa, viekää mihin vaan, tämä uskoo kaiken. Ja sitten kun kuulen takaani pehmeän äänen kysyvän ”Can we help you?”, niin luotan siihen heti ja heittäydyn sen vietäväksi.

Avuntarjoaja on pariskunta, josta huokuu rauhaa, lämpöä ja kotoisuutta. Mies on vanha, yli kuusikymmentävuotias ja hyvin pukeutunut. Hän puhuu äärettömän miellyttävällä äänellä, joka saisi minut viipymään hänen seurassaan ikuisuuksia. Nainen on nuorempi, noin kolmekymmentävuotias. Hän on jumalaisen kaunis ja lempeytensä lisäksi kantaa itseään ylväästi. He eivät puhu montaakaan sanaa englantia, mutta koko muu olemus saa minut luottamaan heidän muutamiin tunnistettaviin sanoihinsa.

On hankalaa saada apua, kun ei tiedä minne on matkalla. Suomeksi alkukeskustelumme meni jokseenkin tähän tapaan:
– Minne olet matkalla? – En tiedä.
– Mikä on osoite? – Ahfarissou 21.
– ?
– Mitä siellä on? – En tiedä.

He lähtevät viemään minua sinne suuntaan missä luulevat paikan olevan. Suunta on täysin väärä saamiini ohjeisiin nähden, mutta sillä ei ole väliä, sillä tämä on nyt minun esitykseni.

Kävellessämme hiljakseen kaunottaren korkokenkien sallimaa nopeutta huomaan miehen pukeutuneen ortodoksipapin kaapuun. Hän on siis ortodoksipappi, Isä. Opimme toistemme nimet ja kerromme muutaman tiedonmurun itsestämme. Isä ihmettelee moneen kertaan miksi olen matkalla yksin. Olen juuri huomannut olevani erittäin onnellinen ollessani matkailemassa yksin ja juuri tuonakin iltana olen ollut onnellinen seikkaillessani yksin – pienistä pelonhetkistä huolimatta. Isä on otettu kun osaan kertoa muutamia faktoja suomalaisista ortodokseista. Hän myös kehaisee olleensa naimisissa kaksi kertaa suomalaisen naisen kanssa. Hän myöskin tuntee kaksi tunnettua kreikkalaista tanssijaa, toiseksi kuuluisimman flamencotanssijan ja kuuluisimman modernin tanssijan. Jätän kysymättä heidän nimiään.

Isän ja kaunottaren seurassa on hyvä olla, he saavat minut tuntemaan oloni lämpimäksi ja turvalliseksi. He johdattavat minua ja Isä vaihtaa muutaman sanan kohtalosta. Opimme että pidämme molemmat Paulo Coelhon kirjoituksista.

Saavumme perille ja kohtaamme kerrostalon ulko-oven. Yhteinen matkamme päättyy siihen että Isä kehottaa minua lukemaan nimet ulko-ovesta, jos etsimäni vaikka olisi siellä. Hän on iloinen siitä että minä olen iloinen tästä kohtaamisesta. ”Luck” ja ”fate” sanojen säestämänä he puristavat kättäni ja katoavat etsimään itselleen kahvilaa.

Kiitin mielessäni tätä iltaa moisesta esityksestä ja annoin hiljaiset aplodit tälle kohtaamiselle. Olisin voinut jatkaa esityksestä nauttimista loputtomiin soittamalla ovikelloja tai millä tahansa muulla mielikuvitukseni tarjoamalla tavalla. Minulle tämä jakso oli kuitenkin lopussa. Jatko-osia tulee varmasti, ihan ilman tavoittelua ja odottamista.

Pauliina Silvennoinen

Kirjoittaja on valmistunut Turun taideakatemiasta 2005 ja opiskellut tanssia Fontys Danceacademiessa Hollannissa sekä eri studioilla New Yorkissa. Hän on esiintynyt freelance-produktioissa Pohjoismaissa, USA:ssa ja Hollannissa.