Olen lentokoneessa matkalla Pekingistä Seattleen. Kone ei onneksi ollut täynnä ja sain vallattua koko penkkirivin kokeen takaosasta. Kun olemme aloittamassa ruokailua, viereeni tunkee kiinalainen nainen. Koetan selittää kiinaksi, että aion nukkua tässä ajatuksella ”kerran vallattu, koko matkan mun”. Nainen vain hymyilee, ei edes yritä kommunikoida kanssani. Hän pyytää lentoemännän kääntämään, ettei hän ei aio jäädä paikalle. Hän ilmeisesti haluaa vain ruokailla takanamme istuvan seurueen kanssa, kiinalaiset kun eivät juuri koskaan syö yksin. Ruokaillessaan nainen kääntyilee aina välillä takanamme olevaa penkkiä kohden ja näin ollen melkein työntyy kainalooni, eikä hän tietenkään pahoittele ottamaansa kontaktia.
Kiinalaiset ovat tottuneet olemaan ihmistä liki, koska heitä on niin paljon. Metrossa, kaupassa, kaduilla ja muilla julkisilla paikoilla kontaktia on mahdotonta välttää. Ja se kontakti ei aina ole pehmeää. Etenkin aluksi se tietenkin ahdisti suomalaista, joka on tottunut elämään ja olemaan väljästi. Mutta pian aloin nähdä siinä myös positiivisia puolia. Esimerkiksi joogastudion pikkuruisessa pukuhuoneessa ei kainoilla, puolipukeiset naiset riisuvat ja pukeutuvat kylki kyljessä ja toisen iholla käydään tämän tästä. Ja se on ihan normaalia, ei pyydellä anteeksi tai kiitellä annetusta tilasta. Riisuminen ja pukeutuminen sujuu kuin tanssi, limittäin ja lomittain. Saman olen huomannut liikenteessä, aika usein mennään päin punaisia, eikä kukaan pahemmin odottele vaan menee siitä kolosta mistä pääsee. Silti onnettomuuksia on harvassa.
Etenkin kotikaupungissani Pekingissä liikettä näkee joka paikassa, koko kaupunki tuntuu olevan varsinainen ikiliikkuja, joka ei nuku koskaan. Kiinalaiset ovat aktiivista kansaa, joka harvemmin möllöttää yksin kotona katselemassa televisiota. Se televisio on kyllä mukana kiinalaistenkin arjessa, mutta matkustaa isonäyttöisten puhelimien mukana kaikkialle sinne minne kiinalainenkin.
Puistoissa ihmiset tuntuvat vapautuvan edes hieman puhelimiensa näytöistä ja palaavan aikaan ennen niitä. Lähes jokainen puisto Pekingissä on täynnä liikettä, joka ei yleensä muistuta sitä perinteistä puistoliikuntaa, mihin länsimaalainen ihminen on tottunut.
Puistossa, ja joskus myös kadunkulmissa, voi nähdä erilaisen kirjon kaikenlaisia tansseja. On kiinalaista traditionaalista tanssia monesta eri provinssista ohjaajan kanssa ja ilman, on swingiä, ballroomia, vapaata tanssimista ja niin edelleen. Yleensä sama porukka kokoontuu samaan kellonaikaan johonkin ennalta sovittuun puiston kulmaan, laittaa kaiuttimista musiikin jytäämään ja tanssit pystyyn. Joskus naapurit ovat saattaneet ottaa nokkiinsa metelistä ja puistotanssit joutuvat vaihtamaan paikkaa.
Puistoissa tehtävä liikunta ei rajoitu vain tansseihin, vaan siellä voi nähdä myös tai-chia, kungfua ja muita kiinalaisia lajeja. Lisäksi olen nähnyt paljon lajeja, jotka eivät ole täysin avautuneet minulle. On muun muassa miekan kanssa heiluvia mummoja, ja joskus heillä on miekan sijasta sulkapallomailaa muistuttava huidin, jonka kanssa tehdään tanssillisia liikkeitä. On myös paksun narun päässä roikkuvia kuulia, joita miehet heiluttavat ja hakkaavat maahan. Taaksepäin kävelijät laittavat joskus jopa laittavat juoksuksi, on voimistelijoita footbagin pelaajia. Ei ole myöskään tavatonta nähdä jonkun venyttelmässä kadulla tai ainakin jalka ojennettuna aitaa vasten. Kiinalaiset pitävät siis huolta kehollisesta temppelistään myös ikääntyessään.
Outojen äänten päästely on myös hyvin tavanomaista eikä siihen yleensä kiinnitetä mitään huomiota. Kiina on aika vapauttava ympäristö, kun myös piereskely, mässytys ja muut keholliset äänet ovat sallittuja. Lisäksi pyjama on ihan yleinen asu iltakävelylle. Tavallaan olen löytänyt täydellisen paikan, voin kerrankin hiihtää risaisissa ja hikisissa treenivaatteissa tuntematta häpeää.
Iina Taijonlahti
Kirjoittaja on tanssitaitelija, joka on asunut kohta kolme vuotta Pekingissä ja rakastaa matkustamista.
Kuvat: Vesa-Pekka Grönfors
