Huomaan tämän olevan jonkinlainen yleinen trendi – uusia tanssifestivaaleja tuntuu syntyvän Aasiaan kuin sieniä sateella. Järjestäjiä kuten osallistujiakin houkuttelevat varmasti halvat kustannukset, auringon lämpö, rannan läheisyys ja miksei se eksotiikkakin. Ainakin kontakti-improvisaatiofestivaaleja on syntynyt viime vuosina ainakin Balille, Nepaliin ja Thaimaan eri rannoille.
Ajattelin kertoa kolmesta eksoottisimmasta liikuntakokemuksestani, joihin olen osallistunut viimeisen parin vuoden aikana.
Ensimmäinen kokemukseni on Malesiasta läheltä Kuala Lumpuria. Päädyin matkustamaan tänne taiteilijoiden residenssikohteenakin toimivaan Rimbun Dahaan hetken mielijohteesta. Olin täysin kyllästynyt ”aivopesuopiskeluuni” Beijing Dance Academyssä ja tarvitsin irtiottoa. Tapasin sattumalta ihmisen, joka oli menossa opettamaan Kuala Lumpurin kontakti-improvisaatiofestivaalille. Päätin kysyä mahtuuko mukaan ja mahduinhan minä, tosin ensimmäisen yön nukuin sohvalta nappaamieni tyynyjen päällä.
Me, noin kaksikymmentäviisi tanssijaa, vietimme viikon improten keskellä viidakkoa. Tanssimisen lisäksi söimme haisulihedelmä duriania, jonka saamiseksi liftasimme paikallisten kyydissä, katselimme apinoita, kuuntelimme eksoottisten lintujen ääniä, söimme malesialaisia herkkuja ja pimeällä pelkäsimme käärmeitä. Matka Kuala Lumpuriin oli minulle henkilökohtaisesti iso askel verkostoitumiselle, tapasin siellä ihmisiä jotka tanssivat ja opettavat ympäri Aasiaa. Nykytanssipiirit eivät ole kovinkaan isot täällä Aasiassa ja juuri tänne muuttaneelle kontaktit olivat enemmän kuin tervetulleita. Kaikille kiinnostuneille tiedoksi, Kuala Lumpurin kontakti-improvisaatiofestivaali järjestetään joka vuosi kesäkuun alussa. Lisätietoja voi onkia netistä tai kysyä allekirjoittaneelta.
Ei mennytkään kuin muutama kuukausi, kun jo olin matkalla Rimbun Dahassa tapaamani Colleenin luo Itä-Timoriin. Alunperin Jenkeistä kotoisin oleva Colleen on asunut tässä eristyneessä ennen Indonesiaan kuuluneessa maassa jo seitsemän vuotta. Hän ja kumppaninsa Hector omistavat Itä-Timorin pääkaupunki Dilissä jooga- ja tanssistudion. Opetin matkani ajan heidän studiossaan luovaa tanssia lapsille ja aikuisille. Oppilaskuntani koostui Dilissä asuvista ekspateista, kovin lukuisaa joukkoa ei heitä siellä asustele, mikä puolestaan mahdollistaa tiiviin yhteisöllisyyden ekspattien välillä. Myöskään kovin paljon harrastettavaa ei Dilistä löydy, joten tanssista kiinnostuneita löytyi yllättävän paljon. Opetuskuntani oli innokasta ja tanssi-improvisaatiohan on silloin tekijälleen tosi helppoa, vaikkei aikaisempaa kokemusta olisikaan. Kun mieli on avoin, niin on myös kehokin. Valitettavasti avoin oli myös Strepsils-pussi repussani, muurahaiset olivat valloittaneet Tunturiketun tanssipäivän jälkeen.
Dilistä innokkaiden improilijoiden lisäksi jäi etenkin snorklausreissu, jonka teimme rannasta kahlaten. Ihan läheltä rantaa aukesi mielettömät korallit. Itä-Timorissa ei montaa turistia vuodessa vieraile ja näin ollen rannat olivat ihan autiot – ei resortteja, ei turisteja, ei edes paikallisia.
Kolmantena ”liikematkana” tahdon esitellä viimeisimmän reissuni, vaikkei se tanssiin liitykään. Matkustin huhtikuussa Pohjois-Koreaan juoksemaan puolimaratonin. Pjongjangin maratonilla on pitkät perinteet Pohjois-Koreassa, mutta tämä oli vasta toinen vuosi kun maratoniin pystyivät osallistumaan myös muut kansalaisuudet. Niinpä meitä turisteja starttasi Kim Il Sungin stadionin lähtöviivalta reilut kuusisataa viisikymmentuhatpäisen kannustusjoukon melskatessa taustalla. Jokaisella katsomonosalla oli oma roolinsa, jota he toimittivat oman johtajan ohjeistuksessa. Osa katsojista hakkasi puukalikoita yhteen, osa yleisöstä huuteli torviin. Nouseekin kysymys, että kumpi tässä performanssissa oli oikeastaan se katseltava.
Pohjois-Korea esittäytyikin matkailijoilleen kuin teatteriesityksenä, kadut olivat hyvin autioita, joka paikassa törmäsi Kim Il Sungin ja Kim Jong Ilin kuviin tai patsaisiin ja rakennukset näyttäytyivät kulissimaisina. Turisteille näytettiin tietenkin vain ennalta suunniteltu ja sensuroitu show.
Mietinkin tämän valtaisan urheilujuhlan jälkeen, miten tällainen urheilutapahtuma eroaa tanssitapahtumasta, johon olen itse osallisena muutenkin kuin katsojan roolissa. Totta kai monellakin tavalla, mutta perimmiltään itse fiilis on hyvin samankaltainen: endorfiini, hiki, yhteishenki ja näiden kaikkien synnyttämä positiivinen ilmapiiri pätevät molempiin. Tietenkin oman säväyksensä tapahtumaan toi sekä yleisön että osallistujien tieto siitä, ettei tällaista paikallisten ja ulkomaalaisten kohtaamista kovin usein tapahdu tai moiseen ei ainakaan vielä kovin moni ole ollut osallisena.
Totta kai myönnettävä on, että osallistuisin mielummin yhteiskunnallisesti ja poliittisestikin kantaaottavaan taidetapahtumaan kuin yksinvaltian hallitseman maan urheilutapahtumaan. Koenkin että taiteilijana minulla velvollisuus tuottaa tästä kokemuksestani taidetta ja ottaa sillä tavalla myös kantaa ihmisoikeudellisiin ja sananvapaudellisiin kysymyksiin.
Tanssiminen vaatii heittäytymiskykyä. Sitä vaaditaan erityisesti, kun haluaa yhdistää nämä kaksi, liikkeen ja niin sanotun extremematkailun. Tyhmänrohkea ei silti saa olla kummassakaan, siksipä vieraillessani Iranissa en tanssinut enkä juossut, koska ne ovat siellä naisilta kiellettyjä.
Iina Taijonlahti
Kirjoittaja on tanssitaitelija, joka on asunut reilut kaksi vuotta Pekingissä ja rakastaa matkustamista. Neliosaisessa Terveiset Aasiasta -sarjassa hän kirjoittaa kuulumisia Aasian tanssin kentiltä.
