Tero Saarinen Company – Stravinsky-ilta, Helsinki 9.-13.11.2004

Arja Tiili: Nukketriangelidraamaa ja itsensä uhraamista
Saarisen Petrushka on oiva oodi Stravinskylle ja Diaghileville. Hänen Kevätuhrinsa on onnistunut sooloteos, jossa hän itse on itsensä takaa ajaja ja uhri, valitsija ja valittu. Lue

Karoliina Yli-Honko: Värikäs aikuisten satu
Saarinen tarjoili yleisölle laadukasta ja kiehtovaa nykytanssia monen eri tunneskaalan läpi. Taitavat tanssijat, visuaalinen toteutus sekä voimakas musiikki loivat yhdessä taianomaisen ilmapiirin. Lue

Jouka Valkama – Taistele vaan, poika, kyllä kuolo korjaa
Nykytanssimme tämänhetkinen ykkösvientitykki Tero Saarinen tuo Helsinkiin nähtäväksi Stravinsky-iltansa, jossa mies kuolee komeasti ja jopa kahden teoksen voimin. Lue

Sari Lakso – Tradition ja nykyhetken kohtaaminen
Yksinkertainen on aina kaunista ja iän mukanaan tuoma varmuus, rauha ja sisäinen tietoisuus tekemisestään tekevät kypsän tanssijan katsomisesta ah, niin mieltä ylentävän kokemuksen. Lue


Hunt, kuva Sakari Viika
Hunt (kuva: Sakari Viika)


Tero Saarinen Company
Stravinsky-ilta
Aleksanterin teatteri, Helsinki 9.-13.11.2004

PETRUSHKA
Koreografia: Tero Saarinen
Musiikki: Igor Stravinsky
Musiikin sovitus ja esitys: James Crabb ja Geir Draugsvoll
Valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Äänisuunnittelu: Jukka Kavén
Tanssijat: Henrikki Heikkilä (Mauri), Sini Länsivuori (Ballerina), Heikki Vienola (Petrushka)
Kantaesitys: 30.6.2001 The Queen Elizabeth Hall, Lontoo

HUNT
Koreografia ja tanssi: Tero Saarinen
Musiikki: Igor Stravinsky
Multimedia: Marita Liulia
Valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Multimediaohjelmointi: Jacke Kastelli
Ensi-ilta 2.6.2002 Venetsian biennaali, Italia



Petrushka: lapsekas nukketriangelidraama
Stravinskyn, Diaghilevin, Fokinin ja Benoisin Petrushkan alkuperäisversio vuodelta 1911 käsitteli kiellettyä rakkautta, vankina olemisen tuskaa ja ajojahtia commedia dell’arte -marionettien maailmassa. Esityksen eri elementit rakensivat tuolloin tärkeän kokonaisuuden lavastuksesta ja puvuista tanssiin ja musiikkiin. Sittemmin esityksestä on tehty moninaisia versioita ympäri maailmaa. Saarisen Petrushkassa käytetään paljon klassisen baletin liikkeistöä, ilmeisesti ajatellen Ballet Russesin alkuperäisversiota, mutta ohjelmalehtistä lukiessani ymmärtääkseni myös kunnianosoituksena Tero Saarisen klassisen balettitanssijan taustalle.

Lapsekkaan naiivi liikemateriaali ilmentää marionettinukkien liikkeistöä ja toimintaa. Kolmiodraama on kuin kolmen lapsen keskinäinen leikki. Tyylilajina on käytetty commedia dell’arten, klassisen baletin ja satubaletin sekoitusta. Musiikki on sen verran ”kepeää” (voi kuulostaa hullulta sanoa näin yhden maailman kuuluisimman säveltäjän teoksesta, mutta näin minä sen koin), ettei sekään anna kovin verta ja lihaa tihkuvaa tulkinnanvaraa kolmen nuken rakkausdraamalle. Niin, tosiaan, kysehän on tosiaan vain nukeista ja eiväthän nuket ehkä sittenkään ole niin intohimoisia ja todellisia, vaikka olisivatkin heränneet eloon?

Perinteitä on tosiaan kunnioitettu, kun Petrushkaa on tehty, eli mitään nykyaikaan sijoitettua dramatiikkaa ei ole odotettavissa. Esityksessä Erika Turusen suunnittelemat puvut ovat värikkäät ja koreat kuten ne olivat alkuperäisessä Ballet Russesin versiossakin. Tanssijat tuovat, roolihahmoistaan huolimatta tai ehkä juuri niiden takia, omalla ammattimaisella esiintymisellään ironisen ja etäännyttävän otteen esityksen harkittuun naiiviuteen.

Ballerina (Sini Länsivuori) ja Petrushka (Heikki Vienola) ovat lapsekkaan viattomia ja kujeilevia, kun taas Mauri (Henrikki Heikkilä) on kuin iso paha susi, joka haluaa nielaista pikku ”ballerina-punahilkan” kitaansa. Tulkinnallisesti Maurista tuli mieleen myös iso paha namusetä, joka vokottelee viatonta pikku tyttöä mukaansa. Varjonyrkkeilyäkin esityksessä ihan kirjaimellisesti esitetään, nimittäin Maurin ja Petrushkan taisteluosio on hidastettua nyrkkitappelua ja heidän varjonsa näkyvät konkreettisesti valoilla monistettuina takaseinällä. Ballerina seuraa tappelua, jossa taistellaan juuri hänestä, istuen passiivisena taustalla. Mauri kokeilee kaikkia mahdollisia tainnutusmetodeja Petrushkaan, jopa hypnoosia. Mikki Kunttu on valosuunnittelussaan hauskasti käyttänyt hypnoosia ilmentävää ympyrää lattialla. Muutenkin esityksen lavastus rakentuu lähinnä valoista. Tanssijat tanssivat hehkulamppujen muodostamalla neliön muotoisella areenalla, astuen sisään ja ulos rajatusta tilasta.

Miesten roolit ovat kovin miehisiä nyrkkitappeluineen naisen suosiota eri tavoin tavoitellen. Tosin Petrushka on kyllä avuttomuudessaan niin pihalla olevan tuntuinen, että ihmettelin, halusiko hän tosiaan Ballerinan vai sittenkin Maurin? Ballerina taas hehkuu vaaratonta naiiviutta ja viehkeyttä. Passiivisena hän seuraa, kumman matkaan mahtaa päätyä. Fokinin koreografiassa alkuperäisversion roolihahmojen luonteenpiirteet olivat hyvin tarkkaan mietittyjä. Uskon, että myös tämän esityksen roolihahmoihin on paneuduttu huolella.

Jossakin esityksen vaiheessa Petrushkasta tehtiin Ballerinan alle alistettu surffilauta, jolla Ballerina matkasi romanttisesti Maurinsa kädestä kiinni pitäen. Niin, triangelidraamaa kerrakseen, yksihän taitaa aina olla se jolla ratsastetaan ja toinen taas se jonka kädestä on turvallista pitää kiinni. Lopussa Petrushka lyyhistyi Maurin lyömänä voimattomana lattialle, eikä saanut Ballerinaansa, mutta ei sen puoleen näyttänyt kyllä Maurikaan saavan pikku ”punahilkkaansa”, sillä niin Mauri kuin Ballerinakin jäivät näyttämön taka-alalle istumaan kumpikin omaan ”taistelunurkkaukseensa”. Lopussa hanuria soittavat kulkurit yrittivät elähdyttää Petrushka-parkaa, mutta eivät onnistuneet, ja katosivat sitten hitaasti ja dramaattisesti näyttämön taka-alalle kuin perinteisissä klassisen baletin romanttisissa loppuhuipennuksissa konsanaan. Ja sen pituinen se.

Stravinskyn sävellys on tässä esityksessä uudelleen sovitettu kahdelle hanurille. Hanurin soittajat ja musiikin sovittajat James Crabb ja Geir Draugsvoll esittivät kahta kulkuria tai ehkäpä alkuperäisversion venäläisen torin markkinaväkeä? Soittajillakin oli siis roolihahmot esityksessä. Nämä kulkurit elivät esityksen mukana, toisilleen hanuriensa ääniä ilmeillään kommentoiden.

Luulen, että yleisön suhteellisen korkea keski-ikä saattanee johtua siitä, että moni on tullut esitykseen varta vasten Stravinskyn musiikin takia. Salakuuntelin erään vanhan pariskunnan keskustelua Stravinskyn musiikista väliajalla kahviossa. Musiikki kuului olevan heidän suuri harrastuksensa, olivat aikoinaan kuulleet Stravinskyn konsertin Michiganissa asti. Varmasti Stravinskyn ja musiikin harrastajalle tällainen esitys on elämys. Saa kuulla rakastamaansa musiikkia ja samalla nähdä siihen sisältyvää live-tulkintaa näyttämöllä.

Saarisen Petrushka on mainio esitys kun muistaa, mistä sen juuret juontavat. Esitys on oiva oodi Stravinskylle ja Diaghileville, Ballet Russesin johtajalle. Stravinsky ja Diaghilev olivat aikansa, 1900-luvun alun, radikaali työpari ja aikanaan halveksittuja nykymusiikin ja nykybaletin uudistajia.
Kuva Marita Liulia
HUNT eli suomeksi ajojahti
-Saarinen uhraa itse itsensä

Viimeiseksi on vuorossa Stravinskyn aikanaan skandaalin aiheuttanut sävellys Kevätuhri Vaslav Nijinskyn koreografioimaan balettiin ja nyt siis Saarisen oma tulkinta tästä kuuluisasta baletista. Kevätuhrin alkuperäisversio vuodelta 1913 oli suuri, rituaalinomainen tanssiteos, jossa uuvuttavan ajojahdin päätteeksi nuori tyttö (valittu) uhrattiin hyvän sadon takaamiseksi. Saarisen versio on sooloteos, jossa hän itse on itsensä takaa ajaja ja uhri, valitsija ja valittu.

Kuva: Marita Liulia

Ohjelmalehtisestä luen, että HUNT (suom. metsästys) “kuvaa yksilön sisäistä ristiriitaa, jossa metsästäjä-metsästetty, hyvä-paha ja maskuliini-feminiini käyvät ikuista kamppailua.”

Liikkeet ovat lähinnä painottuneet käsiin, ylävartaloon ja kasvoihin. Mitään kovin uutta tai innovatiivista eivät itse liikkeet sisällä, mutta ne kuvaavat oivasti Saarisen sisäistä matkaa Kevätuhrin tematiikan kanssa. Intensiiviset hypyt ja eri suuntiin tavoittelevat kädet kuvaavat jonkinmoista eksyneisyyttä ja pimeässä hapuilua. Saarisen läsnäolo, esiintyjänlaatu ja ulkonäkö ovat omaa luokkaansa. Kasvot ja silmien sokea kauhu kuvastavat pelkoa ja epätoivoa, jota Saarinen hahmonsa kanssa potee jahdatessaan itse itseään.

Marita Liulian multimediaprojisoinnit ovat todella hienoja. Ne antavat sisällöllistä syvyyttä Saarisen esittämän hahmon sisäisen maailman sirpaleisuuteen ja monijakoisuuteen. Projisointien avulla Saarinen luo oman nahkansa ja krusifoituu (valo)ristille kuin Jeesus konsanaan. Uhraamisen tematiikka on siis näinkin esityksessä läsnä. Kenen puolesta hän uhraa itsensä?

Aloin miettiä, kuinka monin eri tavoin on mahdollista uhrata itse itsensä. Vaatii itsensä tiedostavuutta ja henkistä vahvuutta selvitä kaikesta tästä visuaalisesta ja muusta roskasta, jota eteen päivittäin räiskitään. Ehkäpä yksi itsensä uhraamisen muoto on se, että moni ei enää osaa kuulla omaa sisäistä ääntään. Uhraamme itsemme edes tiedostamatta sitä. Jollakin tasolla tämä teos on hyvin aikaansa peilaava. Niin moni meistä juoksee itsensä yli jonnekin, mistä olettaa löytävänsä jotain nykyhetkeä parempaa. Toisaalta ajan urheiluhenkihän on “nopeammin, paremmin ja taitavammin”.

Muistan, miten erilainen katsomiskokemukseni HUNT:ista oli puolitoista vuotta sitten Pyhäjärven Täydenkuun tanssit -festivaaleilla. Aleksanterin Teatterin akvaariomainen näyttämö ei nyt mielestäni suonut yhtä hienoa oikeutusta teokselle ja sen huikeille valoille kuin Pyhäjärven suuri monitoimihallin näyttämö. Tällöin esityksessä oli jopa suurta ”rock-konsertin juhlaa”, nyt katsomiskokemukseni jäi jotenkin vaisuksi.
Kevätuhri tanssiesityksenä on itsellenikin tuttu ja nähtyäni niin Maurice Béjartin kuin Pina Bauschinkin versiot ei voi muuta kuin nostaa hattua Saarisen rohkeudelle ja koko työryhmän taidoille tehdä tästä aiheesta näin onnistunut sooloteos.

Arja Tiili
Arja Tiili on Helsingissä asuva ja toimiva freelance-koreografi/tanssija. Hänen viimeisin esityksensä Raaka-aineet osa 1. oli nähtävillä Kiasman URB-festivaalilla kesällä 2004. Yhteiskunnallisesti kantaaottavissa ja mustan huumorin siivittämissä teoksissaan Tiili tuo tuoreita näkökulmia ajankohtaisiin ilmiöihin. Hänen esityksensä muodostuvat tanssin, tekstin, puheen, laulun ja toisinaan viittomienkin välityksellä. Juuri nyt hänellä on työn alla uusi esitys yhteispohjoismaiselle teatteriryhmä Subfraulle. Teoksen ensi-ilta on huhtikuussa 2005. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt vuonna 2004 Tiilille 3-vuotisen apurahan taiteelliseen työskentelyyn.

atiili@welho.com
www.danceinfo.fi/tanka
www.subfrau.com

 


Värikäs aikuisten satu

Saarinen tarjoili yleisölle laadukasta ja kiehtovaa nykytanssia monen eri tunneskaalan läpi. Taitavat tanssijat, visuaalinen toteutus sekä voimakas musiikki loivat yhdessä taianomaisen ilmapiirin. Erilaiset teokset täydentävät toisiaan ja toimivat esitettyinä yhdessä, toteutetussa järjestyksessä. Maailmaa kiertäneet teokset esitettiin tässä kokonaisuudessa ensimmäistä kertaa Suomessa.

Illan aloittava teos, Petrushka, on Saarisen versio samannimisestä baletista. Teoksen omaperäistä luonnetta korostaa sen musiikki, James Crabbin ja Geir Draugsvollin sovittama ja esittämä versio Stravinskyn Petrushkasta. Petrushkan aloittaa muusikoiden saapuminen lavalle suljettujen verhojen välistä. Nämä salaperäiset hahmot mustissa ryppyisissä frakeissaan ja ylisuurissa lierihatuissaan näyttävät pelottavilta. He ontuvat paikoilleen lavan etureunaan ja alkavat soittaa harmonikkojaan.

Kokonaisuus teoksen maailmasta hahmottuu, kun verhot avautuvat. Näyttämökuvana on iskevä, syvä sähkönsininen tausta sekä valkoinen jäänkiiltävä tanssimatto, joka on rajattu lampuilla neljältä sivulta ja muistuttaa pukuhuoneen peiliä. Tanssijat, Ballerina (Sini Länsivuori), Petrushka (Heikki Vienola) ja Mauri (Henrikki Heikkilä) lipuvat aaltoilevassa jonossa kohti katsojaa.
Kuva Sakari Viika
Saarinen on luonut värikkään aikuisten sadun. Teos on kertova ja sitä on helppo seurata. Soittajat voi mieltää tarinan kertojiksi hieman mystisinä mutta eteenpäin vievinä hahmoina. Tanssijat toimivat sadun kuvittajina marionettimaisine eleineen. Jotenkin teoksesta tulee mielikuva, että siinä ollaan matkalla johonkin, liikutaan kohti jotakin määränpäätä. Tämä saattaa johtua Petrushkan hahmojen tiiviistä ryhmästä, joka soljuu eteenpäin lavalla.

Kuva: Sakari Viika

Tanssijat kulkevat yhtenäisinä, mutta se ei tarkoita, että he tekisivät samoja liikkeitä yhdessä. Jokaisella marionettihahmolla on oma luonteensa, joka ilmenee myös liikekielessä. He muodostavat yhdessä liikkuvan kokonaisuuden toisiinsa nojautuen, kietoutuen tai kasautuen mutta samalla he ovat itsenäisiä toimijoita. Liikekieltä hallitsevat jännite ja periksi antaminen, notkahtelevat ja sätkivän terävät liikkeet, joita kuitenkin pehmentää nukkemainen holtittomuus.

Teosta pitävät hallussaan narrimaisen Petrushkan ja miehisen voimakkaan Maurin yritykset saada ihana Ballerina itselleen. Mieshahmojen välinen kilvoittelu mahdollistaa luontevasti joukon jakaantumisen erilleen, duetot ja soolot. Teos on koominen ja aidon hauska, minkä saavat aikaan ajoittain jopa groteskit liikkeet ja eleet. Välillä voi kuvitella katselevansa animaatiohahmoja tai sarjakuvaa.

Jokaisella hahmolla on oma kontaktinsa soittajiin teoksen aikana, mikä tuo lisää ulottuvuutta teokseen. Huvittavimmassa kontaktissa Ballerina näyttää siltä, kuin haluaisi lopettaa koko touhun kesken, mutta lierihattuinen hanuristi hätistää hänet takaisin ruotuun jämerästi. Ballerina jatkaa sätkivää tanssimistaan hyvin kyllästyneenä ja väsyneenä.

Petrushka loppuu kauniiseen lumisateeseen ja nimihahmon traagiseen kohtaloon. Marionetti-Petrushka kangistuu puolialastomana maahan Ballerinan ja Maurin katsoessa sivusta. Loppu nivoo hienosti jälleen koreografiaan soittajat, jotka lähtevät laahustamaan kohti maassa makaavaa Petrushkaa. Päätään puistellen he katoavat lavalta.

Muusikoiden kommunikointi toimi hyvin sekä keskenään että tanssijoiden kanssa. Hyvä idea oli ottaa heidät mukaan kokonaisvaltaisesti teokseen, eikä vain sen statisteiksi. Tero Saarinen osaa kuljettaa liikettä elävästi ja kekseliäästi tanssijasta toiseen. Koreografia otti myös hyvin tilan haltuunsa. Saarisen Petrushka tuo mieleen lapsuuden elämykset soittorasioista. Se yksinkertaisesti saa hyvälle tuulelle.

Toisena teoksena nähty Hunt on Saarisen vaikuttava sooloteos, jota täydentävät taiteilija Marita Liulian multimediaelementit. Hunt on aivan toisenlainen maailmaltaan kuin Petrushka. Musiikkina teoksessa on käytetty Stravinskyn Kevätuhria.

Lava on tumma. Valoa tuo ensin vain yksi himmeä lamppu, jonka valossa Saarinen nähdään. Hän liikkuu hitaasti vaalea yksinkertainen kangaskappale päällään. On kuin hän tanssisi buto-tanssia autiolla, sumuisella vuorella etääntyneenä yleisöstä, itseensä kääntyneenä. Valoa tulee enemmän, Saarisen takana lattialla osoittavat valot himmeästi katsomoon puoliympyrässä. Katsoja voi kuvitella koko katsomoajattelun kääntyvän tässä kohdassa, vielä ennen multimediaa.

Valot tanssijan takana muistuttavat lavan reunaa ja ei ole vaikeata hetkeksi tunnistaa katsojan rooliaan ja sen hetkellistä kääntymistä. Liikekieli muuttuu terävämmäksi ja voimallisemmaksi kehon painavuuden kautta. Saarisen käsien käyttö on voimakasta ja hallitsevaa, erityisesti mieleen jäävät ranteiden ja kämmenien liikkeet. Tässä mielessä liikkeissä voi nähdä viitteitä flamencosta. Toisaalta se voi johtua myös siitä, että kämmeniin tai ranteisiin ei yleensä kiinnitetä erityistä huomiota ainakaan samalla tavalla kuin Saarinen.

Teoksen alkuosaa voi pitää prologina lopputeokselle. Kattoon ilmestynyt tyllipilvi paljastuukin Saarisen hameeksi, joka on täynnä kulmia ja kerroksia. Samalla tavalla ensimmäinen multimediaprojisointi hämää ensi silmäyksellä. Se näyttää suurelta silmältä, joka heijastuu ”pilveen” Saarisen pään yläpuolella. Tarkemmin katsottuna siinä kiertää ympyrää kuva istuvasta Saarisesta. Vähitellen ympyrä laajenee kasvavaksi ja rönsyileväksi spiraaliksi. Tämän jälkeen multimedia ja valot saavat enemmän tilaa esityksessä. Välillä katsoja havahtuu sokaisevaan valoimpulssiin suoraan silmiin, joka viiltää Saarisen terävien liikkeiden tavoin.

Multimediakuvat peittävät paikoilleen nauliintuneen tanssijan, muodostaen ristin. Kuvatulva syö tilan ihmiseltä, peittää sen alleen ja ristiinnaulitsee. Muissakin projisointitilanteissa tanssija on staattinen lavalla, hän toimii pintana. Kuitenkin hajanaisista osista koostuvat kuvat luovat yhdessä elävän kehon pinnan kanssa erikoislaatuisen ja mielenkiintoisen ulottuvuuden. Kuvafragmentit hajoavat vielä useampiin palasiin peittäessään Saarisen veistoksellisen hameen. Ihminen on joka suuntaan repivien kuvien keskellä hukassa, tyhjänä. Tanssija liikkuu robottimaisesti lavalla.

Hunt-koreografian loppu sai ihon kananlihalle. Leikkaavat strobovalot, Saarinen kuvista muodostuneessa seitissä vankina. Hetkeksi lava palaa alun tilaan, jonka jälkeen hallitsematon ja nopeatempoinen kuvatulva peittää Saarisen alleen. Strobot yhdessä Kevätuhrin dramaattisen musiikin kanssa luovat karmivan pelottavan tunnelman.

Valoja on käytetty taidolla ja tehokkaasti tässä teoksessa. Kirkkaat valot tuovat myös valokuvallisen elementin teokseen, ne katkaisevat ja pilkkovat liikkeen, jota ei voi nähdä alkupisteestä loppuun asti. Loppu on hurja, väkivaltainen sarja valotuksia aikamme uhriin.

Karoliina Yli-Honko

Karoliina Yli-Honko

Kirjoittaja on 23-vuotias estetiikan opiskelija ja tanssin harrastaja. Hän on opiskellut Helsingin Yliopiston Humanistisessa tiedekunnassa vuodesta 2000, Taiteiden tutkimuksen laitoksella vuodesta 2002. Estetiikan lisäksi hän opiskelee mm. taidehistoriaa ja Latinalaisen Amerikan tutkimusta. Yli-Honko on kiinnostunut kokonaisvaltaisesti kulttuurista, mutta erityisesti tanssista ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä. Hän kirjoittaa säännöllisesti estetiikan opiskelijoiden omaan nettilehteen Ärsykkeeseen (www.rsyke.org). Lisätietoja: karoliina.yli-honko@helsinki.fi


Taistele poika taistele vaan, kyllä kuolo sut lopulta korjaa

Illan aikana nähtiin Saarisen tulkinnat kahdesta perinteikkäästä Igor Stravinskyn baletista. Ensimmäisenä oli Petrushka ja sitä seurasi Hunt, joka oli Saarisen itse tanssima sooloversio Kevätuhrista. Molemmat olivat visuaalisesti komeita ja tanssiltaan taitavia teoksia.

Stravinsky on kohta 100 vuotta ollut suuri inspiraation lähde lukuisille koreografeille. Hänen musiikkinsa on ajatonta ja alkuvoimaista, mikä helposti vie mukanaan ja antaa innoitusta. Musiikki on kuitenkin myös erittäin voimakasta ja itsenäistä, minkä johdosta tanssilla on riski jäädä musiikin jalkoihin. Saarisen Petrushkassa ongelmaa ei synny, sillä musiikin nerokas harmonikkasovitus antaa loistavasti tilaa tanssille. Hunt-teoksen alkuosan pienenä ongelmana on, että nauhalta pauhaava Kevätuhrin orkesteriversio jättää tanssin hiukan varjoonsa.

Visuaalisesti illan molemmat teokset ovat loistavia. Mikki Kunttu on valoillaan luonut kauniit maailmat, joissa molemmissa on ikään kuin rajattu taistelutanner. Petrushkassa se on hehkulamppujen muodostama alue, joka on välillä nyrkkeilykehä ja muuttuu sitten shakkilaudaksi. Kumpikin toimii ihmissuhdekiemuroiden selvittelypaikkana.

Huntissa tanssija on rajattu valonheitinkaaren sisään. Se on kuin yhdistelmä areenasta, amfiteatterista ja temppelin alttarista, jolla esiintyjä lopulta uhrataan. Erika Turusen puvut Petrushkassa luovat hauskan ajattoman vaikutelman jäljittelemällä vanhaa venäläistä perinnettä. Hunt-teoksessa puku taas esittää tärkeää roolia multimedian ja ihmisen välikappaleena. Katosta laskeutuessaan ja videokuvalla varustettuna se on houkutteleva ja uusi. Myöhemmin siitä tulee vangitseva, paisuvaa mediatulvaa puoleensa vetävä valkokangas.

Petrushkan kolme tanssijaa, Henrikki Heikkilä, Sini Länsivuori ja Heikki Vienola, ovat kaikki Kansallisbaletin kasvatteja ja minulle kovin tuttuja, joten olen varsin jäävi heidän suoritustaan arvioimaan, mutta voin rehellisyyden nimissä sanoa, että hienosti he hommansa hoitivat. Klassinen kolmiodraama kerrottiin jatkuvan liikevirran ja sarjakuvamaisen mimiikan keinoin. Tarina oli helposti seurattavissa, mutta jätti kivasti tilaa myös katsojan mielikuvituksen lennolle ja asioiden yhdistämiselle.
Kuva Sakari Viika
Hauskat yksityiskohdat ja toistuvat teemat antoivat hyvin tartuntapintaa. Etunäyttämöllä istuvat hanuristit eivät ainoastaan säestäneet esitystä, vaan he myös olivat sen kertojahahmoina, eräänlaisina kuoleman korppeina. Teos kävi läpi taistelun, ilon ja rakkauden, kulkien kohti vääjäämätöntä traagista loppuaan. Olihan siinä selkeä opetuskin: Jos etsit yhteisön hyväksyntää vaatteita vähentämällä, niin pistä nyt ihmeessä jotain päälle viimeistään talvipakkasilla.

Kuva: Sakari Viika

Illan jälkimmäinen teos Hunt oli Saarisen itsensä esittämä sooloteos Kevätuhrin musiikkiin. Se oli hiukan Petrushkaa raskaampi katselukokemus, niin visuaalisesti kun tanssillisestikin. Kuitenkin kun viimeinen stroboväläys jätti tanssijan haamukuvan hetkeksi näyttämölle, saattoi katsoja todeta nähneensä jotain puhuttelevaa, komeaa ja samalla jännittävästi perinteitä kunnioittavaa.

Teoksessa multimediaa ryöpytettiin videotykillä tanssijan päälle ja hän sekä hänen pukunsa olivatkin näyttämöllä ainoa heijastuspinta, johon kuva pääsi takertumaan. Tästä syntyi toinen toistaan komeampia ja erikoisempia visuaalisia kuvia. Samalla kuitenkin liike jäi hieman alakynteen. Ikävä kyllä liikkuvan tanssijan seuraaminen videokuvalla ei teknisesti ole kovinkaan helppoa, joten multimediatykitystä varten tanssija selkeästi asettui paikoilleen. Näin tanssin ja liikkuvan kuvan yhteistyö ei tuntunut ihan saumattomalta.

Mielestäni myös teoksen tanssillisen alkuosan liike olisi voinut välillä ottaa enemmän kiinni musiikin dynamiikasta. Näin se olisi saanut vahvemman otteen teoksessa. Alussa oli nautinnollista seurata jatkuvan liikkeen kulkevan ikään kuin musiikin läpi, mutta ennen kuin videokuva tuli kehiin ei liike tuntunut kehittyvän tarpeeksi vahvaksi elementiksi. Kun sitten valot ja videotykki seurasivat musiikkia dynaamisesti, ei ollut epäilystäkään kuka kamppailun voittaa. Vasta aivan lopussa tanssi kamppaili täysin tasavertaisesti vahvan visuaalisuuden kanssa kun strobovalot piirsivät tanssijan kuvasarjanomaisesti näyttämölle, päästäen hänet sitten taas vapaasti liikkeelle. Monet näistä elementeistä saattoivat olla täysin tarkoituksellisia, mutta minusta ne saivat teoksen alkuosan tuntumaan hivenen pitkältä.

Saarinen tanssi Huntin erittäin intensiivisesti ja näyttävästi. Hänen liikkeensä olivat persoonallisia ja henkilökohtaisen oloisia. Teoksen yhtenä teemana oli tanssijan vanheneminen ja se näkyi liikkeissä vaikuttavana kypsyytenä. Kun mukaan sitten tuli multimediavyöry, joka alkoi hukuttaa esiintyjää alleen, käynnistyi kamppailu ihmisen, informaation ja julkisuuden välillä – kamppailu, jossa ihminen lopulta uhrattiin. Tämä taistelu käytiin sekä pään sisällä että ulkoisia ärsykkeitä vastaan. Mihin asti pääsi kestää, kun media on valmis imemään sinusta kaiken sen, mitä irtoaa? Teos käsitteli uhraamisen aihetta varsin tuoreesti, mutta pysyi rakenteeltaan uskollisena alkuperäiselle Kevätuhrille. Tämä loi teokseen mielenkiintoisen kontrastin ja taustavärinän. Mielestäni Hunt on pienistä ongelmistaan huolimatta siis hieno teos.

Tero Saarinen Company:sta on selkeästi tulossa instituutio sanan hyvässä merkityksessä. Tilaisuus oli järjestetty hienosti ja ammattitaitoisesti. Jopa yleisön kyselytilaisuudessa oli kaksi henkilöä ojentamassa mikrofoneja kysymyksiä esittäville katsojille. Tällaista suomalainen nykytanssi tarvitsee.

Oli myös ilo nähdä, että Tero Saarinen on niin kiinnostava, että Aleksanterin teatteri oli ainakin ensimmäisenä iltana täynnä. Toivottavasti tämä innostus vain leviäisi muuallekin nykytanssikentälle. Suomalaisyleisön tulisi ymmärtää, että ei hyvää ole ainoastaan se, mikä on jo ulkomailla tunnustettua. Rohkeasti siis vain tanssiesityksiin siitä!

Stravinsky-iltaa esitetään lauantaihin 13.11.2004 asti, joten jos lippuja ei ole myyty loppuun, eikä taskussasi ole vielä sellaista, niin nyt kannattaa käydä ostamassa.

Jouka Valkama on Suomen Kansallisbaletissa työskentelevä tanssija ja koreografi. Hän siis pääasiassa hyppii ja heittää jalkaa työkseen, mutta tekee välillä myös liikkeistä taidetta, mistä voi saada todisteita Oopperan Alminsalissa joulukuussa 2004 sekä touko- ja marraskuussa 2005.

jouka.valkama@operafin.fi

Kuva: Jonas Lundqvist

 


Tradition ja nykyhetken kohtaaminen

”When one wants to, one always can”

Tämän lauseen aikoinaan lanseerasi Sergei Diaghilev (1872-1929), maailman ensimmäisen yksityisen kiertävän baletin perustaja. Hänen johtamansa Ballets Russes eli Venäläinen baletti on jäänyt historiaan lukuisilla baleteillaan, joiden tekijä- ja säveltäjäjoukkoon mm. kuuluivat aikansa säveltäjämestarit.

Igor Stravinsky oli yksi heistä ja hänen säveltämänsä Kevätuhri (1913) ja Petrushka (1911) saivat ties monennenko esityskertansa marraskuun 9. Aleksanterin teatterissa tällä kertaa Tero Saarisen koreografioimina.

Uusien teosten näkeminen on aina jännittävää. Mutta kuten tiedämme, auditiivinen kokemus on aina katsomiskokemusta vahvempi, jolloin esityksen ”kuulemisesta” syntyy dominoivampi elementti. Kahdeksanvuotias tyttäreni on ikäänsä nähden nähnyt jo kyllästymiseen asti tanssiesityksiä ja tokaisi kerran: ”Aina nuo samat liikkeet, vähän eri järjestyksessä vain!” No, näinhän se on. Teemme kompositioita järjestellen liikkeitä aina uudestaan ja uudestaan uusiin vaihtoehtoisiin kokonaisuuksiin.

Mitäpä sitten kun erääseen vuosisadan alun mielenmaisemaan tehdään aina uudestaan ja uudestaan vaihtoehtoisia tuoreita tanssillisia näkemyksiä?

Silloin kohtaavat traditio ja nykyhetki. Tradition ja historian tuntemus on toisaalta edellytys uuden syntymiselle, mutta mikä ajaa valitsemaan sävellyksen, joka on ollut niin vahvasti sidottu omaan aikaansa? Kenties koreografien mieltymys sävelteokseen ja sen elinvoimaisuuteen, sillä sehän on jo osoittanut olemassaolonsa tarpeen. Se on olemassa koko ajan ”muuttumattomana” ja esityskerrat tuovat siihen hetkellisesti uusia ulottuvuuksia välittäjiensä eli esittäjiensä ja tulkitsijoidensa kautta. Vai tuoko aikansa kohuttu skandaali viehtymystä tarttua aiheeseen aina vain uudelleen?

Stravinsky säveltäjänä on kieltämättä kova pala purtavaksi kenelle tahansa koreografille, mutta Petrushka ja Kevätuhri ovat siitä huolimatta kiehtoneet koko 1900-luvun koreografeja ympäri maailmaa.

HUNT
Näin Kevätuhrin ensimmäisen kerran Pina Bauschin versiona 1998 Tukholmassa ja orkesteriversiona kuulin sävellyksen ensimmäistä kertaa Ruotsin sinfoniaorkesterin esittämänä Mikko Franckin johdolla, sana vuonna, samassa kaupungissa. Molemmat olivat hyvin vaikuttavia kokemuksia ja odotin mielenkiinnolla Saarisen sooloversiota ja sitä haastetta, joka tehtävänasetteluun sisältyi.

Voimallisen musiikin ja esiintyjän välinen balanssi ei aina mene yksiin. Huntissa alun hidas eteneminen näyttämön etureunaan oli intensiteetiltään sitä luokkaa, että katsomiskokemus muuttui esiintyjän puolesta jännittämisestä vapautuneeksi kokemukseksi. Läsnäolollaan ja heittäytymisellään koreografi ja koreografia pystyivät pitämään minut hyppysissään lähestulkoon alusta loppuun yhtä ainoata strobovalon jälkeistä kohtausta lukuunottamatta. Liulian ja Kuntun visuaalinen ilotulitus tasapainotti sävellyksen ”rankimmat” kohdat, haasteen johon tanssijan yksinään on todella hankala vastata menettämättä samalla koko teoksen uskottavuutta.

Riisuttu näyttämökuva ja pelkistetty vaatetus. Yksinkertainen on aina kaunista ja iän mukanaan tuoma varmuus, rauha ja sisäinen tietoisuus tekemisestään tekevät kypsän tanssijan katsomisesta ah, niin mieltä ylentävän kokemuksen.

Petrushka
Mustanpuhuvat muusikot näyttämön vasemmassa reunassa juuri ja juuri näkyvät alun valaistuksessa ja ovat hyvä kontrasti varsinaisiin värikyllästettyihin päähenkilöihin. Näyttämökuvan avautuessa näemme visuaalisesti hyvin kirkkaan, kauniin ja raikkaan esitystilan. Häpeäkseni myönnän, etten tätä ennen ole nähnyt ainuttakaan versiota Petrushkasta eli olen todella neitsyt tässä suhteessa. Petrushkan rooli on käsiohjelman mukaan ollut tuulinen ja sen on ehtinyt tanssia Saarisen lisäksi kolme muutakin Petrushkaa. Nuorella Heikki Vienolalla on vielä matkaa Länsivuoren (Ballerina) ja Heikkilän (Mauri) hahmogalleriaan, mutta hän selviytyi urakastaan hyvin ja esityskertojen myötä rooli löytää varmasti syvyyttä.

Itse koreografia ei ole mielestäni ongelmaton. Valtavasta liikearsenaalista huolimatta sävellyksen rytmiset vaihtelut tuntuvat välillä olevan liikaa ja tekevät joistain jaksoista ”epäselviä”. Mykkäelokuvamainen komiikka sen sijaan toimii ja esim. hidastettu nyrkkeilykohtaus antaa mahdollisuuden ilmaisulliselle revittelylle.
Nostan hattua Saarisen luomiskyvylle ja odotan innolla ”uusbalettien” syntyä, säveltäjien ja koreografien yhteistyöstä syntyviä tulevaisuuden klassikkoja.

Kun haluaa, niin pystyy… niin. Mistä löytyisi tämän päivän mesenaatti Diaghilev, jolle tanssitaiteen edistäminen olisi elämäntehtävä?

Sari Lakso -- kuva Nina Nordin

Tanssija ja koreografi Sari Lakso toimii Suomen Tanssitaiteilijain Liiton puheenjohtajana.