Teosprosessien jaettu todellisuus Islannissa

Julkaistu 20.2.2023

rinnakkain,
sama todellisuus, islanti, vuoristomaisema, herkkyys,
rituaali,
matka,
hellä,
taivallus
huuto

Tanssitaiteilijat Meeri Mäkinen ja Nadja Pärssinen eivät tunne toisiaan entuudestaan. He löytävät itsensä kohtaamasta toisensa Dansverkstaedid-taiteen keskuksen taiteilijaresidenssissä Reykjavíkissa, Islannissa. He tutustuvat toistensa työskentelyprosesseihin ja esiintyjätyöhön sekä todistaen toistensa teosprosesseja että keskustellen, kirjoittaen ja zoom-pohdiskellen.

TAIVALLUS PUHUKOON Meeri Mäkisen kokemuksen läpi

Saavun sisään islantilaisen tanssin talon tunnelmalliseen oloiluhuoneeseen. Luulen olevani myöhässä, mutta huomaan muiden paikallisten tanssijoiden puhelevan rennosti kahvimuki kädessään. “Kannattaa ottaa viltti mukaan tai ainakin pitää takki päällä, sillä lämmityssysteemi on rikki,” kuulen sanottavan. Talvi on jo aluillaan, joten kun astumme sisään isoon studioon, tunnen kylmiömäisen huurteen ihollani. Olin nähnyt trailerin Nadja Pärssisen Taivallus puhukoon -poikkitaiteellisesta tanssiteoksesta ja muistelin hänen olevan vaatteetta lavalla. Tästä tulee intensiivistä, ajattelen, ja istuudun yleisölle varatun tuolirivin reunimmaiselle istuimelle.

Näen kauniin kehon hapuilevan tilaa kuin etsien paikkaansa, juuriaan. Keho on riisuttu, läsnä ja vapaa matkaamaan läpi vaihtuvien maisemien. Seinälle hohdettu vuoristomaisema antaa tunteen maiseman äärettömyydestä, jonne keho itsensä asettaa, pieneksi osaksi jotain suurta, käsittämätöntä. Ihminen, jonka näen lavalla, on yksin, muotokuva yksin taivaltavasta ihmisestä, silmillään huppu ja jalassaan vaelluskengät. Mieleeni tulvii muistoja lukuisilta taivallusretkiltäni, jolloin matkojeni tarkoitus oli löytää jokin kadonnut osa itseäni, jotain, jonka vain luonto voisi minulle muistuttaa. Mietin, miksi ihminen taivaltaa ylipäänsä. Ehkä se on muisto ajasta, jolloin emme olleet irrallinen osa luontoa vaan yhtä sen kanssa. Ehkä se on kutsu antautumiselle, intuitiivisen olemisen löytämiselle, vapaudelle. Nykyajan stressistandardin keskellä taivallus on kuin ajan antamista itselle, ajan hapuilla, haahuilla, olla olemassa.

Nadjan keho liikkuu taitavasti läpi teoksen, ilokkaasti. Yhtäkkiä pään ympärillä ollut huppu onkin paita, johon hän pukeutuu, ja on kuin yhtäkkiä tästä vapaudesta nauttivasta olennosta olisi tullut katseesta tietoinen ihminen, jotain luonnosta vieraantunutta. Yhtäkkiä tunnen olevani yökerhokulttuurin sisällä ja mietin, onkohan sekin yksi tapa taivaltaa, etsiä itseään muiden vapauden huumassa olevien sielujen keskellä. Havahdun tutunkuuloiseen surinaan ja näen dronen nousevan ilmaan. Samanlainen drone, joiden ärsyttävä läsnäolo on soluttautunut ja vallannut suurimman osan luontokohteista tälläkin kivisaarella Atlantin keskella. Nadjan eleet ja liikehdintä kertovat minulle, kuinka dronesta on tullut jonkinlainen todistaja, ulkoinen silmä, jota monet käyttävät todistaakseen olemassaolonsa sosiaalisen median ohikiitävän kiiltokuvahetken virrassa. On kuin olisimme eksyksissä ilman dronen antavaa vahvistusta. Se erottaa meidät luonnosta ja antaa jotain luonnotonta mutta tuttua tilalle.

Kun lähden tilasta, oloni on miettelias. Olen asunut Islannissa jo puolitoista vuotta, nähnyt loputtomien ihmismassojen joukkomarssin vesiputouksille, vuoristoon, tulivuorille, meren rantaan. Vaikka luonto täällä onkin melko vapaa, moni upea ja vapaa kohde on aidattu, rajattu ihmisen ehdoilla. Turvallisuussyistä tai kapitalististen aatteiden ylläpitämiseksi. Mieleeni nousee ajatus, jonka alta monesti itseni löydän: onko ihminen niin erkaantunut luonnosta, ettei selviä putoamatta vesiputoukseen ilman aitaa tai varoituskylttejä? Elämme toisessa todellisuudessa kuin siinä, joka taivaltavien jalkojemme alta löytyy. Ehkä juuret, mitä taivaltaessa etsimme, onkin läsnäolo ja luontotodellisuuden kanssa olemassaolo.

Myöhemmin tapaamme Kaffi Vestissä, yhdessä lempikahviloistani, ja jaamme hetken banaanileivän ympärillä. Keskustelumme soljuu hellyyden ja taivaltamisen maisemissa ja päädymme syvempään keskusteluun rituaalisuuden keskuuteen. Ymmärrämme, että vaikka teoksiemme teemat liikkuvat eri sfääreissä, rituaalisuus yhdistää meitä. Ajatuksemme lentävät hellyyttä huokuvien arkisten ja henkilökohtaisten rituaalien sekä kaikkia yhdistävien luonnon syklien mukaisten rituaalien ympärillä. Kerron Nadjalle lapsuuteni rituaaleista lähimetsässäni kun taas hän kertoo lapsuutensa Venäjältä adoptioprosessin ja muuton vaikuttaneen omaan taivallusrituaalisuuteensa. Tiedostamme, että jokainen meistä rakentaa oman todellisuutensa, ja keinot maadoittua tämän kaoottisen maailman keskellä tapahtuvat omien pienten tai suurten rituaalien kautta. Reflektoimme tätä henkilökohtaista mutta myös universaalia ihmiskokoemusta sitten esimerkiksi taiteen keinoin, ja kun katsomme toistemme teoksia näemme jotain perspektiivistä, joka on meille uutta mutta samalla jotain niin tuttua. Näemme jotain sekä toisistamme, itsestämme että ihmisyydestä.

Kun lähdemme kahvilasta mieleni on kirkas ja olotilani kiitollinen.

Koreografi ja tanssija Nadja Pärssinen taivalsi läpi residenssin Reykjavíkin Dansverkstaedidissa 5.-16.12.2022, joka päättyi demotilaisuuteen. Viimeisten vuosien aikana Pärssinen on toistuvasti ollut inspiroitunut tanssiprojekteissaan liikkeen ja musiikin vuoropuhelusta, kielellisyydestä sekä poikkitaiteellisista yhteistöistä. Koreografisessa ajattelussa inspiroi mm. visuaalisuuden vaikutus ruumiilliseen ajatteluun, moniaistisuuden ja funktionaalisuuden kietoutuneisuus koreografisissa leikkikentissä, prosessilähtöisyys ja tuntemattoman äärelle astuminen. Taiji, qigong, jooga, taivaltaminen ja erilaiset nyt-hetkeen pohjautuvat kinesteettiset praktiikat tukevat myös hänen olemassaoloaan tässä maailmassa.

Taivallus puhukoon -poikkitaiteellinen tanssiteos. Koreografia ja tanssi Nadja Pärssinen. Äänisuunnittelu Stephen Stamper. © Louisa Claudia Sovijärvi.

page3image1224810496

HELLÄ {affectionate, tender, sore} Nadja Pärssisen kokemuksen läpi

Saan yllättävän ja nopean autokyydin Reykjavikissa sijaitsevasta Dansverstaedid-residenssistä viereiseen Kaffihus-kahvilaan. Naurahdan Meerille, sillä matkaa on vajaa 200 metriä. Totean ääneen: tämä on luksusta. Istuudun Meerin tummanvihreään autoon, havahdun auton katosta roikkuvasta kiiltävästä yksisarvisesta ja pienessä hanskalokerossa lymyilevästä muovisesta legoukkelista. Sen kiiltävässä mustassa paidassa lukee: ”Love yourself.” Muistutan itseäni edelleen siitä, ettemme tunne entuudestaan toisiamme.

Istuudumme kahvilassa sijaitsevaan taaimmaiseen nurkkapöytään ja tilaamme kahvia, teetä, suklaamokkapaloja ja paikallista juustolla ja voilla varustettua banaanileipää. Saatuamme tilauksemme jauhamme poskipäiden lihaksilla ja hampaillamme makeispaloja suussamme. Mussutamme makeisleivonnaisia kynttilänvalossa katseidemme kohdatessa aika-ajoin ja sormenpäiden haparoidessa makeisten muruja suupielten reunoilla ja iholla. Tumma marraskuu tuntuu lähes kietoutuvan entiseen apteekkiin rakennettuun kivikahvilan ympärille. Kahvilassa suurin osa ihmisjoukosta nojailee joko pöydän reunoihin, nahkasohvan päätyihin tai penkkeihin ryhmittäytyen vieriviereen ja keskustellen kovaan ääneen. Ihmisten nojailu, puhe ja liikehdintä penkkien reunamilla, silmämunien liikehdintä kynttilän valossa väreilevät tilan läpi tuoden lämpöä olohuonemaiseen tilaan.

Avaamme heti suumme ja puhumme tovin taukoamatta. Meeri on selvästi lähtenyt työskentelemään tulevan HELLÄ-tanssiprojektin parissa. Hän pohtii pedagogisuuden ja esitystaiteen mahdollisuutta synnyttää tasavertaista ja vastavuoroista vuoropuhelua esitystilanteessa. Teosprosessissaan Meeri kysyy, kuinka teos voisi fasilitoida yhteisöä, kuinka teos voisi osallistaa aktiivisesti yleisöä ja millaisen jäljen rituaalin jättämä huolenpito jättää kullekin osallistujalle, hoiva-alalla ja tässä maailmassa. Teos on Meerin edellisestä sooloteoksesta toinen osa. Sooloprojektissaan hän pohti kriittistä diskurssia huolenpitoon liittyvistä mm. fast-fashion ja fast-care -kulttuureista. Fast-fashion ja fast-care -kulttuurit usein painottavat mm. nopeatempoisia tapoja irtautua stressistä, löytää itsensä tai pitää huolta itsestään mm. virtuaalimaailmassa. Meeri pohtii myös sitä, miten tanssiteos voisi saavuttaa mahdollisimman monikirjavat ruumiillisuudet ja lisätä tanssitaiteen saavutettavuutta.

Rituaalimainen HELLÄ-tanssiteos antaa ihmisille hoivaamiseen liittyviä työkaluja, joilla voisi esim. vahvistaa hyvinvointiaan, tunnistaa omia tarpeitaan ja lisätä rakkautta itseään kohtaan. Hörppiessäni teetä kerron Meerille siitä, kuinka usein olen kokenut rituaalisuutta esitettävän esim. elokuvataiteessa erotisoituneina ryhmäseksikohtauksina tai esim. yhtenä satanismin julkisen esiintymisen tapoina. Meeri kertoo, kuinka paljon hänellä on ollut muistoja rituaalisuuden ilmentymisestä hänen arkitodellisuudessa. Hän kertoo isästä, jota pienenä toistuvasti ihaili juuri niinä hetkinä, kun isä asettui hetkeksi pöydän ääreen, joi pienestä lasista viskiä ja kuunteli rauhallisesti omaa olemustaan. Tai kuinka hänen lähiympäristön kasvillisuus ja isot kivet oltiin nimetty eri nimisiksi ja joiden ääreen mentiin mököttämään tai joiden päältä laulettiin ”Täällä Pohjan tähden alla”. Tai miten Meerin nimeämä Secret garden -vuoristomaisemapaikka Reykjavikin lähettyvyydessä on antanut tilaa hänelle mm. huutamiselle niin lujaa kuin kurkusta vain sillä hetkellä lähtee. Meeri kertoo, kuinka huutamiselle antautuminen vuoristossa, siellä missä ei ole ollut muita, on tuntunut puhdistavalta ja maadoittavalta.

Kuuntelen Meeri, joka kertoo, miten tanssiteos on hänelle paikka, joka tuo näkyvämmäksi toistettavissa olevia rituaalisia tehtäviä, joita hän on harjoittanut itselleen etenkin vaikeina aikoina. Meerin rituaalisten tekojen aikana on usein lisääntynyt turvallisuuden tunne. Juuri rituaalisuuden toteutuminen itseään varten ja sen toistettavuus on lisännyt mm. myötätuntoa ja rakkautta tunnetta itseään kohtaan. Meeri kertoo, ettei hänellä ole ollut tarvetta kuulua kirkkoon voidakseen kokea hengellistä rakkautta itseään kohtaan. Hän pohtii, kuinka samanlaista olotilaa voi löytää myös rituaalisuuden praktiikasta.

Makeiset on syöty, mutta jatkamme vielä keskusteluamme siitä, mistä praktiikkaamme sai alkunsa. Palaamme kiihkeästi lapsuutemme historiaan. Minä puhun Meerille. Saavuttuani adoptioprosessista Pietarista Ouluun muut lapset leikkivät pihalla hiekkalaatikossa, minä vaelsin lapsuudenystäväni Saana kanssa Oulun lähiöissä ja lähimetsissä. Meeri kertoo, miten lapsuudessa toistuvat rituaaliset leikit ja tavat toivat hänelle lohtua ja työkaluja vuosi sitten koettuun rajuun yliuupumukseen. Rituaalisilla teoilla hän on päässyt lähemmäksi itseään ja työkalujaan prosessoida omia tarpeitaan ja jaksamistakin.

Aika kuluu meidän välillä liian nopeasti, se lähes valuu taskuista ja jalkojen välistä, korvista, sieraimista ja suupielistämme. Vilkuilen kelloani ja tiedän, että Meerin pitäisi jo lähteä. Hetki koittaa, kun Meeri katsastaa älypuhelimeensa, nousee pöydästä ja kurottaa minua kohti. Tulkitsen etenkin Meeri tiukasta ja nopeasta rutistushalauksesta, että olemme innoissamme.

Istahdan esitystilaan, jossa HELLÄ-tanssiteos alkaa. Korviini kantautuu hennon rauhallinen ja lempeä äänimaailma, jonka lomassa kuulen aika-ajoin huminan kantautuvan myös Meerin huulenpielistä. Meeri katsoo tavaroita ja edessään rakentamaansa alttariaan. Hän toistaa sormenpäistä lähtevää liikemaailmaa. Toisto, käsien vartaloa hipova ja eteenpäin menevä liikesarja muuttuu pään yläpuolella sarvimaiseksi muodostelmaksi. Meeri kumartaa, jolloin koko keho kääntyy kuin jotain odottaen. Hän toistaa liikesarjaansa rauhallisesti kunnes tarttuu muoviseen, pieneen pupuun. Valkoinen sileä pupunen tuntuu katsovan takaisin. Meeri koskettaa nenällään pupun nenänpäätä. Sitten hän puhaltaa saippuakuplia. Hetkittäin hänen silmänsä sulkeutuvat ja avautuvat. Välillä tunnistan, kuinka hetket venyvät ja voimistuvat.

Minun käteeni annetaan kuppi ja siihen kaadetaan teetä. Yhtäkkiä kaikkia yleisössä olevia tuntuu yhdistävän yksittäisen hauraan esineen piteleminen käsissä. Ajattelen, kuinka meitä palvellaan, meistä pidetään huolta. Saan myös tehtävälapun, jonka ongin hetki sitten ongintapussista. ”Find yourself a treatment in these space.” Näen kuinka Meerin kädet kutsuvat tilaan, jossa hän on ollut jo tovin.

Sormeni uppoutuvat mustaan kivihiekkaan, luen ääneen The care manifesto -kirjan yksittäisiä sivuja, joiden välistä löytyi lappu ”Would you dare to read it out loud”. Kirjoitan lyhyen muistilapun itselleni. Se alkaa sanoilla sanoilla: I will love, I will love, I will love. Katson ihmisen puhaltavan saippuakuplia. Tunnen kun joku istuu viereeni tai katsoo minuun päin. Tunnustelen tilaa kävellessäni ja taivaltaessani siellä jossain myös pois ihmisjoukon ulottuvilta. Katson, kun nainen hipoo käsillään vettä. Meeri palaa luoksemme takaisin luoksemme. Hän koskettaa ihoaan ja täristen alkaa tanssia. Hän vinkkaa muita käsillä kaikkia tanssimaan… Teoksen lopussa näen kaikkien pitelevän toisiaan käsistä kiinni ja kuulevan Meerin lausuvan ääneen kiitoksen kaltaista.

Meeri Mäkisen HELLÄ – (Affectionate, tender, sore) -teosprosessin demo toteutui 16.12.2022 Dansverkstaedid-residenssissä, Reykjavikissa/Islannissa. Tällä hetkellä hän on erityisen kiinnostunut pedaogogisuuden ja esitystaiteen yhdistämisestä sekä tanssitaiteen saavutettavuuden lisäämisestä. Meerin praktiikka todentuu esiintymis-, kirjoitus- sekä fasilitointiprosesseissa, joiden vuoropuhelu ilmentyy esitysten, työpajojen sekä kirjaprojektin muodossa. Meeri hakee inspiraatiota mm. nykytanssin eri praktiikoista, somaattisesta työskentelystä, taistelulajien ideologioista, yhteisötyöskentelystä, maagisesta realismista ja elämästä.

page7image1224854608

Tanssiteos HELLÄ {affectionate, tender, sore}. Koreografia ja tanssi Meeri Mäkinen. Äänisuunnittelu Ronja Jóhannsdóttir sekä Yulia Vasileva. © Munir Arnedo Moreno

Meeri Mäkinen & Nadja Pärssinen

Artikkelin julkaisua ovat rahoittaneet Espoon kaupunki sekä Nordic Culture Point.

TAIVALLUS PUHUKOON Meeri Mäkisen kokemuksen läpi

HELLÄ {affectionate, tender, sore} Nadja Pärssisen kokemuksen läpi

Related Post