Arja Tiili: Onko onni myytävissä?
Kekäläinen on rohkea poikkeus suomalaisessa tanssimaailmassa. Liikkeistö on kokeilevaa ja tekemisen tapa keskieurooppalaisen trendikkäästi konseptuaalinen. Kekäläinen vaatii myös katsojaltaan paljon. Mitään helposti nieltäviä ja valmiiksi paketoituja lahjoja ei jaella.
Kuva: Minna Kurjenluoma
TEO
Koreografia ja konsepti: Sanna Kekäläinen
Tanssi: Sanna Kekäläinen, Jenni Koistinen, Kaisa Launis ja Agnese Vanaga
Videolla ja ääninauhalla: Ryszard Kalinowski, Wojciech Kapron, Hanna Strzemiecka ja Anna Zak
Äänisuunnittelu: Aake Otsala
Valosuunnittelu: Matti Jykylä
Tuotanto: Kekäläinen & Company, Essi Aittamaa / Kiasma-teatteri
Ensi-ilta 1.12.2004 Kiasma-teatteri, Helsinki
Onko onni myytävissä?
Esityksen nimi TEO (kr. théos=jumala) tarkoittaa jumal-, jumala-, jumalaa tai jumalia koskevaa tai heihin liittyvää. Esitys alkaa Sanna Kekäläisen äänellä, joka esittelee yleisölle esiintyjät, jotka ovat Puolasta, Latviasta ja Suomesta. Näyttämön etualalla on neljä tv-monitoria, kaksi kummallakin sivustalla. Kuvaruuduilla on neljän puolalaisen tanssitaiteilijan päät, kussakin tv:ssä yhden ihmisen kasvot, he katselevat yleisöä tv-ruuduistaan.
Kekäläisen ääni kysyy kysymyksiä näiltä ihmisiltä. ”Milloin aloit uskoa jumalaan? Milloin lakkasit uskomasta jumalaan? Milloin aloit uskoa kommunismiin? Milloin lakkasit uskomasta kommunismiin? Milloin aloit uskoa länsimaiseen kapitalismiin? Milloin lakkasit uskomasta länsimaiseen kapitalismiin?” Haastateltavat vastailevat kukin tavallaan. Yksi ei ollut koskaan uskonut kommunismiin, joten hän ei myöskään koskaan ollut lakannut uskomasta siihen. Toinen oli aina uskonut jumalaan ja yhä jatkoi uskoaan jumalaan jne.
Nuori viattoman näköinen tyttö astuu näyttämölle jäykkään kaulaan asti napitettuun takkiin pukeutuneena. Hän on vyötäröstä alaspäin täysin paljastettu, ilman alushousuja, Puolan lippu kädessään. Tyttö on sivustaseuraajan asemassa ja manipuloitavissa. Väistämättä mieleen tulee Itä-Euroopan ihmiskauppa ja prostituoidut. Alan miettimään sitä, miten alas ihminen saattaa vajota, jopa ihmisestä itsestään on tullut kauppatavaraa. Onko kaikki myytävissä ja ostettavissa? Mihin minä uskon? Vai uskonko mihinkään. Onko kaiken arvo mitattavissa rahalla? Rahasta on tullut jumala, jota palvomme ja joka määrittelee arvoni ihmisenä.
Aivan esityksen loppupuolella Kekäläinen huutaa ilmaan seuraavaa: ”Minulla on tämä tyhjä tila sisälläni, joka minun on täytettävä puhumalla, ostamalla, juomalla, syömällä, naimalla ja riistämällä. Minun täytyy rakentaa tarkoitus elämälle!”
Jos todellisuus hahmottuu ihmiselle uskon avulla, niin millaisessa todellisuudessa elämme, jos ainoa uskomme on usko rahan ja materian voimaan? Niin, mikä tarkoitus on minun elämälläni?
Esityksessä ollaan isojen olemassaoloon liittyvien kysymysten äärellä. Tässä esityksessä se näyttää toimivan juuri siksi, ettei yritetä sanoa jotain enemmän kuin mitä tiedetään. Tulkinta on katsojalle vapaa.
Kekäläisen fyysisen teatterin tausta näkyy hänen tavassaan käyttää kasvojensa ilmeitä tekemisessään. Välillä soisi tämän hieman helpottavan. Kasvojen liiallinen käyttö syö mielenkiintoista liikettä, joka perustuu nivelien ja raajojen rentoon ja toisinaan jäykkään erotteluun. Belgiassa toimiva koreografi Meg Stuart on tämän ”nivelkoulukunnan” konseptuaalinen kantaäiti. Huomasin joitain yhteneväisiä piirteitä tekemisen tavassa.
Ero nuorten, juuri Teatterikorkeakoulusta valmistuneiden tanssijoiden ja Kekäläisen olemisen laadussa on huomattava. Nuorten tanssijoiden läsnäolo ja tekeminen on puhtaasti liikkeeseen perustuvaa kun Kekäläinen taas värittää tekemistään paljon myös kasvojensa ilmeillä. Tosin nuoret tanssijat olivat yrittäneet omaksua myös Kekäläisen esiintyjäntyyliä jonkin verran. Äänenkäyttö voi olla tehokasta ja kun Kekäläinen esityksen lopussa alkaa laulaen ja melkeinpä huutaen puhumaan niin kylmät väreet kulkevat pitkin ihoa. Joy Gardner-Gordon hyvin sanookin: ”Ääni ohittaa älyn ja pystyy itsessään laukaisemaan tunnetiloja.” Pitää tässä hyvin paikkansa.
Toisaalta Kekäläisen soolossa eli ns.”vapauden tanssissa” puhe ei mielestäni olisi ollut tarpeellista niin pitkään. Tässä tapauksessa puheen selittäessä tanssia, itse tanssi jotenkin vesittyy. Mutta toisaalta kysymys vapauden paikasta oli aika hyvä laittaen miettimään vapauden määritelmää. Voiko vapaus olla paikka? Ehkäpä totalitäärisessä yhteiskuntajärjestelmässä asuvalle se voisi olla paikka lännessä, esim. demokraattinen valtio. Mutta vapaus on myös mielentila. Todellinen vapaus on mielen vapautta riippumatta ajasta tai paikasta. Kuinka moni voi rehellisesti sanoa olevansa vapaa?
Esityksen keskivaiheilla oleva trio on mielestäni liian pitkä etenkin kun musiikin tiheys syö itse liikettä. Elektroninen nopeatempoinen äänimaailma ei kohtaa hitaampaa kompositiota tai ole edes tarpeeksi koherentissa ristiriidassa liikkeiden kanssa. Tanssi jää auttamattomasti musiikin jalkoihin. Muuten täytyy kätellä ja kumartaa Aake Otsalan hienoa ja laadukasta äänisuunnittelijan työtä tässä teoksessa.
Myös nuorten tanssijoiden duetto, jossa taustalla kolmas tanssija harjaa lattialta edellisen kohtauksen valkoisia lumihiutaleita, jää jotenkin mitäänsanomattomaksi. Luulen, että asiaan vaikutti myös laveerauksenomainen kirkas valo, joka levitti dueton liiankin arkiseksi. Vasta kun Kekäläinen itse astuu näyttämölle sooloonsa, valot himmenevät keskittäen katsojan silmän esiintyjään.
Kuitenkin nämä kolme juuri Teatterikorkeakoulusta valmistunutta tanssijaa tuovat raikkautta teokseen. Teos loppuu samaan tilanteeseen kuin mistä se alkoikin. Neljässä tv-monitorissa yleisöä katsovat puolalaiset kasvot. Ääninauhalle on ironisesti jo valmiiksi nauhoitettu raikuvat aplodit kuin suuren ja viihdyttävän show’n loppuhuipennukseksi.
Mielestäni Kekäläinen on rohkea poikkeus suomalaisessa tanssimaailmassa. Liikkeistö on kokeilevaa ja tekemisen tapa keskieurooppalaisen trendikkäästi konseptuaalinen. Kekäläinen vaatii myös katsojaltaan paljon. Mitään helposti nieltäviä ja valmiiksi paketoituja lahjoja ei jaella. Taiteen ei tarvitse olla vaikeasti ymmärrettävää tai muuten vaikeaa jollaiseksi tämä teos voitaisiin määritellä, jos katsoja antaa itselleen mahdollisuuden ajatella hetken pidempään niin tämä esitys saattaa herättää monia kysymyksiä ja oivalluksia. Itselleni esitys herätti mm. kysymyksen siitä, voiko mihinkään enää uskoa tai mihin minä haluan uskoa. Tällä hetkellä yhteiskunnassa arvostetaan kovia arvoja, rahaa, valtaa, materiaa ja yksilöllisyyttä. Tekeekö se meistä onnellisempia? Ehkä aito onnellisuus ei vain ole myytävissä.
Oikeastaan ympäristön vanavedessä liikkuminen kertoo enemmänkin siitä, millainen laumasielu ihminen on. Tavoittelemisen arvoista näkyy olevan se, mitä kaikki muutkin tekevät tai ajattelevat. Kekäläinen tuo teoksessaan esille oman persoonallisen äänensä tähän globalisaation sävyttämään aikaan.
Päätän kirjoitukseni teokseen sopivin Joseph Raelin sanoin: ”Koska ihmiset koostuvat äänestä, kuunteleminen on tärkeää…Todellinen ihminen on kuuntelija, joka saa koko ajan viritystä käsittelemällä kaikkea, mikä tapahtuu.”
Arja Tiili on Helsingissä asuva ja toimiva freelance-koreografi/tanssija. Hänen viimeisin esityksensä Raaka-aineet osa 1. oli nähtävillä Kiasman URB-festivaalilla kesällä 2004. Yhteiskunnallisesti kantaaottavissa ja mustan huumorin siivittämissä teoksissaan Tiili tuo tuoreita näkökulmia ajankohtaisiin ilmiöihin. Hänen esityksensä muodostuvat tanssin, tekstin, puheen, laulun ja toisinaan viittomienkin välityksellä. Juuri nyt hänellä on työn alla uusi esitys yhteispohjoismaiselle teatteriryhmä Subfraulle. Teoksen ensi-ilta on huhtikuussa 2005. Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt vuonna 2004 Tiilille 3-vuotisen apurahan taiteelliseen työskentelyyn.
atiili@welho.com
www.danceinfo.fi/tanka
www.subfrau.com
www.urb.fi
www.aurinkobaletti.com
Kuva: Mia Kivinen
