Täydenkuun tanssit valosuunnittelijan näkökulmasta

Mia Kivinen – Me valosuunnittelijat usein kysymme, miksi liikkeen pitäisi aina olla tanssiesityksen tärkein asia. Miksi en pidä näkemästäni, kun kerrankin valo pääsee pääosaan?

Kuva: Lucas Racasse

Next Fence, kor. Rasmus Ölme, kuva Lucas Racasse
TIISTAI 26.7.

MUUTOKSIA TILASSA
Rasmus Ölme: Next-Fence, valosuunnittelu: Carmelo Fernandez, musiikki: Igor Paskiewicz, esiintyjät: Carmelo Fernandez, Dan Johansson, Rasmus Ölme

Carmelo Fernandezin valosuunnitelma on aimo loikkaus sattumanvaraisuuden ja epäsymmetrian suuntaan. Lähes kaikki valonheittimet on sijoitettu näyttämöllä seiniin ja telineisiin siellä täällä nojaileviin tankoihin – josta seuraa hyvin matalia ja dramaattisiakin valon tulokulmia. Tila on mataline katoksineen ja valkoisine lattioineen puhtaasti abstrakti esitystila, heitinten toimiessa myös lavasteina. Esityksen loppumetreille asti väritön valo muuttaa ja luo tilaa, ei pyri valaisemaan ensisijaisesti esiintyjiä.

Esityksessä ei ole selkeästi erottuvia kohtauksia, vaikka energiataso vaihtelee huomattavasti, eivätkä valojenkaan yleensä hitaat muutokset tunnu rajapinnoilta. Valotilanteet eivät poikkea tyyliltään radikaalisti toisistaan, vaan valolla on yksinkertaisilla keinoilla toteutettu kokonaiskonsepti. Mikä tahansa valotilanne olisi sopinut mihin tahansa esityksen kohtaan, ja kuitenkin valo oli erottamaton osa esityksen kokonaisuutta. Erityisesti minua viehätti OOOH-tilanteen, eli sen yksittäisen valotilanteen jonka tarkoitus on saada yleisö tajuamaan valosuunnittelijan nerokkuus, täydellinen puuttuminen. Valosuunnitelma vaikuttaa sattumanvaraiselta ja rennolla kädellä tehdyltä – ja on todennäköisesti vaatinut tolkuttomasti suunnittelutyötä.

SEDÄT POIS SIVUVALOJEN EDESTÄ!
Pori Dance Company:
Jorma Uotinen: Toukokuun puolella, musiikki: Kimmo Pohjonen, valo- ja pukusuunnittelu: Jorma Uotinen
Tero Saarinen: katkelmia teoksesta Could You Take Some of My Weight, musiikki: Steve Reich, Sergei Rahmaninov, pukusuunnittelu: Rachel Quamby
Frank Chaves: Yulunga, valosuunnittelu Frank Chaves, Liisa Nojonen
Tero Saarinen: Wanha, valosuunnittelu: Mikki Kunttu
Tanssi: Kati Aalto, Antti Kankainen, Meri Tankka, Mikko Lampinen,

Pori Dance Companyn potpurissa minulle valkeni miksi festivaalien kokooma-illoissa ei pitäisi kirjoittaa valoista. Kun samassa illassa on neljä esitystä, on turha kuvitella, että festivaaliolosuhteissa olisi mahdollisuuksia ja/tai aikaa keskittyä jokaisen esityksen omaan valomaailmaan sen ansaitsemalla tavalla. Valosuunnitelma on myös saattanut mennä niin monen välikäden kautta, ettei siitä välttämättä ole enää paljoakaan alkuperäistä jäljellä. Koska festivaaliyleisön kuitenkin annetaan ymmärtää kyseessä olevan juuri näiden suunnittelijoiden työt, suhtaudun minäkin niin, vaikka tiedän paremmin.

Illassa tunnuttiin menevän pitkälti viimeisen esityksen, Wanhan, valosuunnitelman ehdoilla. Valosuunnitelma on Mikki Kuntun ja näkyvillä on Kuntun myöhemmin usein käyttämien elementtien aihioita selkeine geometrisine kuvioineen ja lattialle sijoittettuine valonheittimineen. Valon sävykartta on minimaalinen ja korostaa esityksen visuaalista mustavalkoisuutta.

Yllätysesitys Yulunga onnistui saamaan oman ilmeen muutamalla tarkasti rajatulla ja täsmällisesti käytetyllä valoympyrällä lattiassa sekä jakamalla näyttämön siniseen ja pimeään ja käyttämällä molempia puolia. Kuten Wanhassa, myös tässä esityksessä tanssijat olivat hyvin tietoisia valoista ja käyttivät niitä orgaanisena osana koreografiaa. Yhtäkkiset, jopa säpsähtävät valovaihdot rytmittivät liikettä osuvasti. Valosuunnitelman oli tehnyt esityksen koreografi Frank Chaves yhdessä Liisa Nojosen kanssa, osoittaen, että riittävä ymmärrys valoista yhdistettynä esityksen tuntemiseen voi riittää aivan kelvollisen valosuunnitelman tekemiseen.

Jorma Uotisen olisi sen sijaan kannattanut panostaa valosuunnittelijaan koreografiassaan Toukokuun puolella. Liike huutaa kontrastia ja dramatiikkaa, mutta Uotisen itsensä suunnittelemat valot ovat tasaiset perusvalot, joiden rytmi rajoittuu perinteistäkin perinteisempiin himmennyksiin ja kirkastuksiin musiikin myötä. Lavastuksena toimii vihreä kokolattiamatto, joka oikein valaistuna olisi voinut antaa uskottavan vaikutelman ruohikosta. Nyt kuva jää matolle ripotelluista voikukista huolimatta sameaksi sisätilaksi. Pukujen ja nurmikon väriloisto pääsee oikeuksiinsa vasta esityksen loppupuolella, sinisen takavalon tuodessa kuvaan kaivattua kontrastia ja kirkkautta. Vääntelehtimistä yleisön valosuunnittelijoiden rivistössä aiheutti myös sivustoilla vuoroaan odottavien esiintyjien jatkuva ja ilmeisen tahaton keekoilu sivuvalojen edessä.

Katkelmat koreografiasta Could You Take Some of My Weight esitettiin Ebun kansainvälisen tanssikilpailun jäljiltä perinteisessä taka-sivu-painotteisessa tanssivalossa, jossa tasapaino oli kohdallaan – niin kauan kuin esiintyjät pysyivät poissa etunäyttämöltä. Valovaihtoja ei juuri ollut, eikä liikemateriaali niitä erityisesti kaivannutkaan.

ELEMENTTEJÄ KATOAA, YHTENÄISYYS SÄILYY
Jenni Kivelä: Ylva-Lii ja muita kertomuksia, valosuunnittelu: Heikki Paasonen, lavastus: Salla Salin, äänisuunnittelu: Johanna Storm, pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila, tanssi: Joona Halonen, Anne Hiekkaranta, Katri Soini, Eero Vesterinen

Suoraan hevosten suusta kuultuna Ylva-Liin siirto Zodiakista Inmet-areenalle ei ollut helppo. Esitys on suunniteltu Zodiakin intiimiin tilaan, eikä sinervien ikkunallisten seinien korvaaminen areenan moltonilla ole ongelmatonta. Sekä lavastaja Salla Salin että valosuunnittelija Heikki Paasonen olivatkin joutuneet luopumaan monista elementeistä, mutta kokonaistyyli oli onnistuttu säilyttämään.

Esitys on visuaalisesti minimalistinen ja erittäin yhtenäinen kokonaisuus. Valosuunnittelu, lavastus ja Karoliina Koiso-Kanttilan pukusuunnittelu täydentävät toisiaan luoden viitteenomaisesti viisikymmenlukulaisen tyylikokonaisuuden. Näille elementeille yhteinen beigeen ja turkoosiin painottuva väriskaala on niukka olematta kuitenkaan tylsä. Paasonen on valinnut juuri ne sävyt, jotka parhaiten korostavat lavastusta ja pukuja, mutta tarvittaessa siirtävät tapahtumat viidakosta Istanbuliin lähes huomaamatta.

Vaikka valonkin väriskaala on klassisen luonnollinen ja hillitty, on Paasonen yhdistänyt kylmää ja lämmintä valoa tanssin standardista poikkeavalla tavalla, esimerkiksi yhdistelmänä voimakas kylmä etuvalo ja lämmin takavalo. Etuvaloa on käytetty tanssiesitykseksi poikkeuksellisen paljon, kuvan kolmiulotteisuuden siitä kuitenkaan kärsimättä – kiitos tästä kuuluu myös Salinin valonkestävälle lavastukselle.

KESKIVIIKKO 27.7.

PALLOT ESIIN!
Circo Aereo: Baby Dough, valosuunnittelu: Marianne Nyberg, lavastus ja puvustus: Kati Rantalainen, esiintyjät: Maksim Komaro, Sanna Silvennoinen, Markus Lahtinen

“Jongleerauksen valosuunnittelu on äärimmäisen haastavaa: se on joko pallot näkyviin tai potkut”, kertoo Baby Doughn valosuunnittelija Marianne Nyberg. Pallot kohoavat usean metrin korkeuteen – toisin kuin tanssijat – joten esiintyjien lisäksi on valaistava aimo annos ilmaa. Lisäksi suunnittelijan on otettava huomioon häikäisyhaitat ja useasta suunnasta tulevan valon tarve. Jongleeraaja ei kelpuuta suunnittelijan muminaa ammatinvalintakysymyksestä yhtä helposti kuin häikäisystä valittavat tanssijat.

Alunperin Nyberg suunnitteli esitykseen kaksi maailmaa, kontrabassonlämpimän, tunnelmallisen muusikolle ja sinervänviileän, modernin avustajahahmolle. Esitys on kuitenkin muuttunut ja kehittynyt ajan myötä, ja elementit sekoittuneet – kohtauksilla ei ole enää omaa erillistä ilmettä, vaan tunnelma muuttuu valoelementtien painotusta muuttamalla. Valot ovat avoimesti esityslähtöiset: Nyberg ei ole lähtenyt luomaan huimia valomaailmoja vaan sanoo tässä esityksessä valojen tärkeimmän tehtävän olevan rytmittää ja nitoa kohtaukset yhtenäiseksi visuaaliseksi kokonaisuudeksi.

SIISTISTI VALAISTUA TAIDEJUMPPAA
Jeremy Nelson & Luis Lara Malvacías:
Bridge of Fools, musiikki: Douglas Henderson, pukusuunnittelu: Luis Lara Malvacías
There is no such Thing, musiikki: David Watson
Dinner for Two
Valosuunnittelu: David Tirosh
Tanssi: Jeremy Nelson, Luis Lara Malvacías, Francis A. Stansky

“Vielä ehdit lähteä”, varoitti sisäpiirin tietolähde kysyessäni etukäteiskommenttia esityksen alkaessa. Aivan näin kauhea kokemus ei kuitenkaan ollut, vaikkei se periamerikkalaisella nykytaideliikunnallaan valtamerensyvää vaikutusta tehnytkään.

David Tiroshin valosuunnitelma on yhtenäinen, ammattimainen ja hallittu – jopa yllätyksettömyyteen asti. Sivu- ja takavalot on suunnattu täsmällisiksi neliöiksi ja lähes kaikki spesiaalit koostuvat siisteistä suorakuutioista eri tavoin yhdistettynä. Valon suuntien tasapainotus on täydellistä ja ilta symmetrian juhlaa – harvoja virkistäviä poikkeuksia on kohtaus, jossa toinen esiintyjä on kirkkaassa valossa ja toinen näkyy siluettina. Väreissä leiskuvat valkoisen eri sävyt rikkoutuen vain kerran punaisella ja sinisellä parheitinrivistöllä.Vaikka väri toi vaihtelua, tuntuu sen tuominen kuvaan esteettiseltä päälleliimaukselta.

Mielestäni pimennykset esityksen keskellä ovat 99-prosenttisesti silkkaa turhuutta, ja kieltämättä tunsin vahingonilon vienon viillon, kun yleisö puhkesi aplodeihin kesken epilogia edeltävää välipimennystä.

KIRKASTA JA KONKREETTISTA
Simo Kellokumpu: Raw Dog, lavastus ja valosuunnittelu: Jukka Huitila, äänisuunnittelu: Antti Nykyri, puvustus: Niina Huovinen, tanssi: Sofia Karlsson, Jenni-Elina Lehto, Valtteri Raekallio, Eero Vesterinen

Alkukuva valaistuine paneeleineen on kuin kolmiulotteisesta abstraktista maalauksesta, kunnes tunnistan taustan projisoinnin rautatieasemaksi ja kuva muuttuu silmissäni realistiseksi. Ratapiha on ratapiha, ei mikään metafora, ja koivikko on koivikko, ei metafyysinen kiertoilmaus maailmatuskan nietzscheläisestä purkautumisesta esipuberteettisen tytön sielunmaisemassa.

Lavastaja ja valosuunnittelija Jukka Huitilan värivalinnat tukevat tilojen luonnetta: rautatieympäristössä valo on kylmän valkoista, koivikon tunnelmaa korostetaan vihreällä. Erityisen vaikuttavaksi tavallisesti inhoamani vihreä nousee, kun Sofia Karlsson osuu voimakkaaseen sivuvaloon ja hänestä heijastuu yhtäkkinen vihreä leimahdus taustakankaaseen.

Perinteistä soolotanssijan merkkaamista valolla Huitila ei harrasta, vaan päävalossa saattaa olla jokin muukin kuin näyttämön aktiivisin toimija – tai ei kukaan. Valovaihdot ovat lopun videoleikkauksia lukuunottamatta rauhallisia ja valon suunnista voimakkain on tanssille tyypillinen sivuvalo. Valoelementeissä ei muutenkaan ole radikaaleja kokeiluja – esityksen oma ilme syntyy projisoinneilla.

Omaleimaista esitykselle on myös valo- ja äänisuunnittelijan sijoittaminen näyttämölle. Ratkaisu ei ole visuaalinen, vaan konkreettinen muistutus siitä, että kaiken näkyvän ja kuuluvan takana on oikea ihminen – ei kone.

TORSTAI 28.7.

TOIMIVAA MINIMALISMIA
Karine Ponties: Mi non sabir, valosuunnittelu: Florence Richard, musiikki: Dominique Pauwels, esitys: Radek Macák, Pierre Nadaud, Rostislav Srom, Jaro Vinarský

Vakaan tosissaan kiemurtelevat ja toisiaan mätkivät puolialastomat miestanssijat synnyttävät sellaista huumoria, jonka alleviivaava valosuunnitelma voisi saada korniksi. Valosuunnittelija Florence Richard on välttänyt tämän kuopan. Esityksen maanläheiset, jopa kuivakkaat valot tekevät vähimmän tarvittavan, eivätkä hae huomiota – ja tässä esityksessä ratkaisu toimii. Koko näyttämö on valaistu puolihämärällä yleisvalolla ja erittäin hitaat valovaihdot kirkastavat näyttämön painopisteitä: joku on koko ajan valossa. Valo ei viljele tähtikulttia, vaan sen valinta saattaa olla selin yleisöön loikoileva ryhmä. Vinhasti etunäyttämöllä viilettävä soolotanssija saa yleisön huomion muutenkin.

Ainoa viileän ja valkoisen lisäksi käytössä oleva valon väri on hento oranssi, joka saa lavastuksen kaksi punaista laatikkoa hehkumaan. Kapea väriskaala riittää muuttamaan esiintyjät terveen ruskettuneista luihun kalpeiksi, parilla tanssiaskelella.

Kuva: Jiri Malek

Petra Hauerová: Night Moth (kuva: Jiri Malek)

TUOTE-ESITTELYN MAKUA
Petra Hauerová: Night Moth, valosuunnittelu: Jirí Málek, lavastus ja tietokoneanimaatiot: Vladimír 518, musiikki ja äänisuunnittelu: David Vrbík

Me valosuunnittelijat usein kysymme, miksi liikkeen pitäisi aina olla tanssiesityksen tärkein asia. Miksi en pidä näkemästäni, kun kerrankin valo on päässyt pääosaan? Siksi, ettei se riitä tuomaan esitykseen sisältöä, vaan jyrää esityksen muut elementit alleen. On aivan samantekevää, kuka lavalla jalkaa nostaa ja miten, kunhan hän osaa asemoida itsensä oikeaan aikaan oikealle fosforiteipille. Esiintyjä on pelkkä objekti.

Pitkän ja jopa turhan hämärän alun jälkeen käyntiin rysähtävä laserlinnanmäki on kyllä näyttävä, mutta hajanainen. Suuri osa kuvioista on kuin suoraan laserin testitoiminnosta tai näytönsäästäjästä. Kuva muuttuu mielenkiintoiseksi heti, kun kuvio rauhoittuu, yksinkertaistuu tai käy vuoropuhelua esiintyjän kanssa.

Toki käytössä oli muutakin kuin lasertykki. Perinteisten valonheitinten vuotokohdat oli huolellisesti peitetty, niin ettei tilassa ollut lainkaan hajavaloa – ainoa valopiste oli esiintyjä. Vaiva on ollut suuri, mutta tässä tapauksessa kannattava, sillä näyttämön vastakkaiselta laidalta kiiluva valonheitin olisi pilannut alun umpihämärän uhkaavan tunnelman välittömästi. UV-valolla toteutetuissa siivissä oli sitä yksinkertaisuutta, jota olisin toivonut lisää laserosuuteen. Luonnollisesti myös strobo oli käytössä, tarjoten yhteensä ainakin sekunnin näkyvyyttä.

Kokonaisuutena visualisointi on kuin peruspornoelokuva: paljon munaa, vähän sisältöä.

PUNAISTA VÄHITTÄIN JA TUKKUNA
Arja Raatikainen: Flow, valosuunnittelu ja lavastus: Jukka Huitila, äänisuunnittelu: Antti Nykyri, pukusuunnittelu: Marja Uusitalo, tanssi: Arja Raatikainen

Alun erehdyttävästi yksinkertaiselta vaikuttavassa valotilanteessa kapea punainen keila osuu näennäisen sattumanvaraisesti Arja Raatikaiseen hänen liikkuessaan ja saa aikaan vaikutelman elävästä valosta. Raatikainen liikkuu pitkään matalalla ja niin tekee valokin. Maata viistävät valokiilat rajaavat tilaa ja esiintyjää, kunnes yhtä aikaa liikkeen kanssa valo ottaa näkyvästi käyttöön myös yläsuunnan.

Alun sinilila ja hämärä maailma muuttuu aivan toiseksi, kun tila tulvahtaa täyteen punaista valoa. Yleensä punaista käytetään korostukseen, mutta Jukka Huitila täyttää sillä koko näyttämön, pitkäksi aikaa. Kuva ei kuitenkaan muutu tunkkaiseksi, sillä abstrakti ja elävä projisointi raikastaa näkymää.

KYLMÄÄ KYYTIÄ CATWALKILLA
Alpo Aaltokoski: Lucid Dreaming, valosuunnittelu ja lavastus: Jukka Huitila, musiikki ja äänisuunnittelu: Timo Muurinen, pukusuunnittelu: Marja Uusitalo, tanssijat: Jonna Eiskonen, Heidi Naakka, Valtteri Raekallio

Vaatetus on helppo saada mustavalkoiseksi, mutta ihmistä ei. Jukka Huitila on kuitenkin onnistunut, kylmällä ja vielä kylmemmällä valkoisella valolla. Värimaailma on äärimmäinen: värejä joko ei ole, tai sitten ne esiintyvät kärjistettynä symbolina: RGB-palettina, tuona valosuunnittelijoiden sateenkaarena.

Kuva on kylmä ja kova ja sellofaanin lailla kiiltelevät projisointipinnat korostavat sen näyteikkunamaisuutta. Voimakas sivuvalo korostaa tanssijoiden vartaloita, niin kuin tekee koreografiakin. Hallitseva muoto on suorakulmio, jota Huitila käyttää monipuolisesti niin näkymän rajaajana kuin konkreettisena tanssijoita skannaavana viivakoodinlukijana. Lopun kohtaus, jossa valoneliöt nostavat projisointipinnan takana puuhastelevia tanssijoita esiin, muistuttaa kuinka lähellä elokuvan leikkaajan työtä valosuunnittelu on.

Viileän ja hallitun puolituntisen jälkeen esityksen lämmin ja rento epilogi, jossa Valtteri Raekallio loikoilee lämpimässä valokiilassa, on lohduttava irtiotto esityksen karusta maailmasta.

PERJANTAI 29.7.

TEEMANA SÄLEVERHOT
Katarina McAlester: Ennen yötä, valosuunnittelu: Juho Rahijärvi, musiikki ja äänisuunnittelu: Antti Nykyri, tanssi: Liisa Risu, Eero Vesterinen

Fiksu katsoja voi päätellä tapahtuma-ajan jo esityksen nimestä ja -paikan minimalistisesta lavastuksesta. Säleverhot luovat näyttämölle selkeän sisätilan, jota lämminsävyinen ja hämärähkö valo vahvistaa. Vaikka kyökkirealismi on kaukana Juho Rahijärven valosuunnitelmasta, säleverhot motivoivat suuren osan valoelementeistä, kuten tanssijoiden yhteyttä ja erillisyyttä korostavat neliöt tai etuvalona toimivan säleverhokuvion. Realismin häivähdys löytyy myös näyttämön yölampuista, joita tanssijat itse käyttävät.

VALOTILANNE JA VARIAATIOITA
Favela Vera Ortiz: Opus Corpus, valosuunnittelu: Minna Heikkilä, musiikki: Jan Noponen, pukusuunnittelu: Niina Huovinen, tanssi: Riikka Kekäläinen, Tanja Kuisma, Kirsi Oinonen

Minna Heikkilän valokonsepti on selkeä ja yksinkertainen: jokaisen kohtauksen näkyvyyden ja visuaalisen perusilmeen turvaa sama vaalean näyttämön ja takakankaan valaiseva perusvalotilanne ja sen lisäksi kullakin kohtauksella on yksi sen luonteen tiivistävä erikoisvalo. Väriskaala pitäytyy pastellin hennoimmissa sävyissä ja valon pehmeys toimii kontrastina liikkeen dynaamisuudelle. Ratkaisu on kokonaisvaltainen, hallittu ja sopii abstraktiin koreografiaan kuin strobo diskoon.Mia Kivinen

Mia Kivinen

Kirjoittaja on helsinkiläinen maisteritason valosuunnittelija.