Sari Lakso — Tanssillista nykyisyyttä etsimässä
Haikuja -neljän teoksen ilta on väliajastaan huolimatta tiivistetty inhimilliseen mittaan. Yhteensä tunti ja 15 minuuttia antaa mahdollisuuden tutustua Tanssitaiteen laitoksen toisen vuosikurssin opiskelijoiden tanssiantiin hyvin erilaisten koreografisten näkökulmien välityksellä. Lue
Heidi Lehtoranta — Ilta täynnä kysymyksiä
Haikuja on tutkielmaa. Koreografit ovat onnistuneesti saaneet tanssinopiskelijansa etsimään omaa esiintyjyyttään, tapaa olla ja kokea lavalla. Jotain on oivallettu ja menty taas eteenpäin. Lue
Milla Koistinen — Läsnäolon ilta
Tanssitaiteen laitoksen Haikuja oli häkellyttävän läsnäoleva ja inhimillinen ilta. Jokaisessa teoksessa oli oma maailmansa, joka imaisi katsojan mukaansa. Lue
Thirsty, kor. Teemu Kyytinen, kuvassa Saara Töyrylä (Kuva: Karoliina Paatos)
Tanssitaiteen laitos
Neljän itsenäisen koreografian esitys, jossa koreografeina Jaap Klevering (vier.), Teemu Kyytinen (vier.), Soile Lahdenperä (vier.) ja Liisa Ylä-Outinen.
Tanssijoina Tanssitaiteen laitoksen 2. vuosikurssin opiskelijat.
Valosuunnittelu ja valojen ajo Pekka Pitkänen (vier.)
Näyttämö Seppo Aapro
Valokuvat Karoliina Paatos
Thirsty
Koreografia Teemu Kyytinen (vier.) (Saara Töyrylä, Panu Varstala)
Tanssi Teemu Kyytinen, Saara Töyrylä, Panu Varstala
Puvut Työryhmä & Kati Rantalainen
Ajassa ja kartalla
Koreografia Soile Lahdenperä
Tanssi Kati Kangasharju, Laura Vesterinen ja Veli Lehtovaara
Musiikki Goran Bregovic
Puvut työryhmä
Toisia huoneita
Ohjaus Liisa Ylä-Outinen
Liikemateriaali Jaakko Jokio, Laura Norppa, Liisa Ylä-Outinen
Tanssi Jaakko Jokio ja Laura Norppa
Äänikooste Seppo Lampio, Sampo Tiittanen ja Liisa Ylä-Outinen
Musiikki The Canadian Brass, La Garde Republicaine
4XS in XL–world
Ohjaus Jaap Klevering
Esiintyjät Mikko Heino, Unna Kitti, Leila Kourkia ja Aino Voutilainen
Puvut työryhmä
”Arvoja muutetaan tuomalla keskelle pihaa esine, jota siinä ei ole aikaisemmin ollut. Ihmettely merkitsee harrastelijan tunkeutumista sellaisille tiedon alueille, jotka alan oma väki on jäsennellyt tarkasti jo kauan sitten. Tunkeutuja ei tiedä läheskään kaikkea, vaan esittää perustavia kysymyksiä. Tuloksena on parhaimmillaan uusi näkökulma pinttyneeseen käsitykseen.” -Matti Mäkelä
Miten edellä mainittu liittyy Teatterikorkeakoulussa perjantaina ensi-iltansa saaneisiin teoksiin? Ensinnäkin se ei liity sinällään itse esityksiin vaan minuun kirjoittajana. Olen tanssintekijänä tunkeutunut sellaiselle tanssin osa-alueelle, josta minulla ei ole käytännön kokemusta. Toiseksi en hallitse kritiikkiin sisältyviä lainalaisuuksia ja tiivistän näkemäni hyvin subjektiiviseen näkökulmaan. Kolmanneksi en aio esittää juoniselostusta, luoda tähtiä tai valottaa tekijöiden taustan ja kokemuksen kautta syntyneiden teosten paremmuutta tai huonommuutta kuin myöskään arvottaa 2. vuosikurssin teknisiä tai ilmaisullisia valmiuksia ja taitoja. Sen sijaan yritän luoda oman ”taideteokseni” kirjoittamastani tanssintekijän näkökulmasta ja siitä mitä katsomastani olen ymmärtänyt ja toivon sen palvelevan sekä lukijoita että tekijöitä. Huomionarvoinen seikka on tietenkin näiden vastakohtaisten teosten valmistukseen mahdollistettu aika, ja se sitten siitä selittelystä.
Tanssin opiskelusta
Haikuja -neljän teoksen ilta on väliajastaan huolimatta tiivistetty inhimilliseen mittaan. Yhteensä tunti ja 15 minuuttia antaa mahdollisuuden tutustua Tanssitaiteen laitoksen toisen vuosikurssin opiskelijoiden tanssiantiin hyvin erilaisten koreografisten näkökulmien välityksellä.
Yleisesti toisen vuosikurssin aikana opiskelijoille alkaa jäsentyä esiintymiseen ja tanssimiseen yleisesti liittyviä elementtejä. Esittäjä luo tanssillisen nykyisyyden ja samalla tanssin esittämiseen liittyy toiveita, odotuksia, uskomuksia, tietoja, tapoja, sopimuksia, sääntöjä ja vaatimuksia. Esiintymiseen liittyvä pelko voi monen kohdalla muodostua kynnyskysymykseksi, sillä psykologisesti esitys on osa esittäjää.
”Esittäjän kannalta on onnellista, jos hän voi kokea itsensä hyväksytyksi riippumatta siitä, millaisia hänen esityksensä ovat. Tämä on mahdollista, jos esittäjä on voinut ja voi kokea itsensä arvokkaaksi ja olemisensa jatkuvuuden turvatuksi varauksetta – suoritustasosta riippumatta. Silloin hänen ei ole tarvinnut kehittää korkeatasoisesta suoriutumisesta välttämätöntä strategiaa erinomaisuutensa ilmentämiseen ja sitä kautta olemisensa ja hyväksytyksi tulemisensa lunastamiseen.” – Kari Kurkela: Mielen maisemat ja musiikki
Tilan rytmitys
”Kuten yleisemminkin, ihminen haluaa ymmärtää myös sellaisia ääniä, jotka eivät liity suorasukaisesti lajin ja yksilön menestymiseen ja sitä kautta välineellisesti mielihyvän ja turvan kokemuksiin. Äänteleminen on tapa osallistua maailmassa olemiseen. Äänellä voi valloittaa tilaa ja aikaa itselleen.” -Kari Kurkela
Teemu Kyytisen Thirstyssä tilaa valloitettiin paitsi liikkeen rytmiikalla myös liikkeisiin sidotuilla ääntelyillä. Kolme tanssijaa hallitsee itseään ja ympäristöään paitsi hiljaisuuteen rytmitetyllä liikemateriaalilla ryöpsähtelevien äännähdysten saattelemina, myös toistoon liittyvän rutiinin luoman turvallisuuden kautta. Uskon äänenmuodostuksen helpottavan tanssijoiden ajankäytön hahmottamista kuin myös tekemisen yhtenäisyyttä. Jos en aivan väärin muista ääntely, äänellinen olemus oli sekä liikkeellisesti että fysiologisena faktana sidottu uloshengitykseen, jolloin äänellisen vahvuuden ja aggression julkituonti on väistämätön. Laajojen liikekaarien ja liikedynamiikan variointi rytmittämällä tanssia sekä äänellä että valoilla tilassa loivat ”multippeli-vision”, päällekkäisten elementtien luoman kerroksellisuuden. Tilaa jakavat ja hahmottavat hyvin graafisesti, lähestulkoon kylmänlaisesti metalliset penkki ja pöytä vesiastian kera. Minulle ne toimivat valoa heijastelevina pintoina ja levähdyspisteinä, eivät niinkään toiminnan kiteyttäjinä.
Vapaudesta
Aiemmin lanseeraamani Kurkelan lainaus on mielestäni hyvänä pohjana pohdintaan, kun teoksen materiaalia haetaan, työstetään ja esitetään improvisaation kautta. Psyykkisellä tasolla improvisaatioesityksistä voi muodostua elämän ja kuoleman kysymyksiä. Jos esiintyjä ei tunne olevansa turvassa, olemisesta näyttämöllä voi muodostua painajainen. Soile Lahdenperän Ajassa ja kartalla -teoksessa esiintyjien oleminen lavalla oli vapautunutta ja pelkäämätöntä. Se kertoo ehkä tanssijoiden tai koreografin luovasta asenteesta, joka ei pyri täyttämään ulkoisia odotuksia vaan ohjaa etsimään ja löytämään. Miten altistua yleisön katseelle ja levätä sen päällä menettämättä itsenäisyyttään ja vapauttaan siinä hetkessä? Tutkielman luonteinen kokonaisuus sai lisäväriä ja mielenkiintoisen täydentävän elementin Bregovicin musiikin kautta, jonka ristiriitainen suhde liikemateriaaliin ja koreografiseen ajankäyttöön nosti tunnelmaa ja teosta toiseen potenssiin. Hyvin yksinkertainen lavastus (vaalea harso taustakankaana) lisäsi teoksen romanttista utua ja sen hyödyntäminen tanssijoiden avulla teki teoksesta hyvin sympaattisen.
Merkitykset
Tilan valaistuksellinen kylmyys, väärässä paikassa oleminen väärään aikaan, erillisyys, yksinäisyys, ulkopuolisuus. Nämä sanat kuvaavat mielestäni Liisa Ylä-Outisen teosta Toisia huoneita. Kahden tanssijan etsintä heiluvan, häiritsevän valon muovaamassa tilassa ei paljastanut minulle esiintyjää eikä liikemateriaalia. Avoin ovi näyttämön takaosassa loi tilallisia merkityksiä toisen vaihtoehdon olemassaolosta. Ihmiskeho on mielestäni täynnä merkityksiä ja jos sille ei liikkuessa löydy sisäisiä merkityksiä, syntyy kysymys ja epätieto. Katsojana asetun osittain kokijan rooliin ja haluan ymmärtää, en pelkästään subjektiivisesti. Tavoitteen luodessa aiheen ja lähtökohdat syntyy näkökulma. Tässä tapauksessa olisin kaivannut lisää informaatiota prosessin tekovaiheesta ohjelmalehtiseen, sillä on myönnettävä että kyseisen teoksen koreografiset ja liikkeelliset sisällöt ja tavoitteet jäivät minulle katsojana hiukan epäselviksi.
Kommunikaatio
Kommunikaation tarve on olennainen osa koreografien ja tanssijoiden työskentelyä. Se on osaltaan tapa selittää, kommentoida, keskustella, jopa kyseenalaistaa ympäröivää maailmaamme. Jaap Kleveringin 4xs in xl-world perustuu tanssi-improvisaation esittämiseen, jonka kautta nousee myös kysymys ja toteamus loputtomasta ja päättymättömästä matkasta oman itsensä kanssa: muutoksen havaitseminen itsessä, ympäristössä ja itsensä siihen sijoittaminen. Kolmen tanssijan kautta pääsimme mukaan siihen todellisuuteen, jonka kyseinen ilta tai päivä herätti heissä. Alun rivissä seisomisen kautta tilanteen luomat kimmokkeet johtivat kullakin tanssijalla oman matkan kautta takaisin riviin. Katsojissa se herätti hilpeyttä, minulle myös kysymyksiä näyttämöllä olemisesta ja kysymyksiä siitä, mikä merkitys muodostuu liikkeelle ja sitä kautta tanssille? Miten hetkellinen liike kommunikoi ympäröivän todellisuuden kanssa tässä tapauksessa?
Olen aikoinani kirjoittanut eräälle kriitikolle pöytälaatikkoon avoimen kirjeen seuraavanlaisella aloituksella: Kuten esiintyvän taiteilijan (tässä tapauksessa tanssintekijän) työ on julkista, niin myös taidearvostelijan työ. Tekemillään valinnoilla (kirjoitustyyli, motiivit, näkökulma, lähtökohdat, pohjustustyö jne.) kriitikko työstää näkemästään ja kuulemastaan oman luettavan ”esityksensä”, jonka myötä heidän julkinen toimintansa on myös saatava olla julkisen arvioinnin kohteena.
Eli otan mielelläni palautetta vastaan ja kannustan kaikkia lukijoita kipin kapin Teatterikorkeaan katsomaan kyseisiä esityksiä. Viimeinen esitys pe 5.11 klo 15.00.
Kunnioittaen Sari Lakso
tanssitaiteilija
Tanssija ja koreografi Sari Lakso toimii Suomen Tanssitaiteilijain Liiton puheenjohtajana.
Kuva: Nina Nordin
Ilta täynnä kysymyksiä
Haikuja on tutkielmaa. Teemu Kyytinen, Liisa Ylä-Outinen, Soile Lahdenperä ja Jaap Klevering ovat onnistuneesti saaneet tanssinopiskelijansa etsimään omaa esiintyjyyttään, tapaa olla ja kokea lavalla. Teosten takana tuntuu olevan joukko kysymyksiä joita jokainen esiintyvä taiteilija toistuvasti joutuu pohtimaan; miten minä olen ja otan tilan, miten olla läsnä hetkessä, luotanko ja rohkenenko olla oma itseni ja riittääkö se, miten vastaan minulle asetettuihin paineisiin ja odotuksiin?
Oli virkistävää nähdä, kuinka tanssinopiskelijoille oli annettu tilaa ja rauhaa etsiä ja oivaltaa. Teokset olivat esittäjiensä näköisiä, lähtöisin heistä itsestään. Herkkyydellä, ilolla ja riehakkuudellakin antauduttiin tilaan ja hetkeen. Tanssijat olivat luontevia ja rohkeasti läsnä. Tanssinopiskelijat olivat saaneet käyttää myös puhetta ja ääntä joka toi liikkeeseen lisää voimaa ja rehellisyyttä ja johdatti uusille liikelaajuuksille kohti moniulotteisempaa tanssinilmaisua, kenties kohti luonnollisempaa tapaa liikkua.
Ilta alkoi Teemu Kyytisen koreografioimalla teoksella Thirsty. Liikekieli on ryöpsähtävää ja leimahtavaa. Asiat syttyvät ja hiipuvat, syttyäkseen taas uudelleen. Mieleen tulee pitkän sukelluksen jälkeinen pintaan nousu ja se tunne mikä tulee kun nopeasti vetää happea, voidakseen sukeltaa taas uudelleen. Hengitys, tanssijoiden hymähtelyt ja hönkäilyt, rytmiset askelkuviot ja käsien läpsäytykset tuovat teokseen pulssin ja sykkeen. Liike vaatii toteutuakseen täydellistä heittäytymistä koko olemuksella, jotta se näyttäytyisi kuten Teemu käsiohjelmassa kirjoittaa; läjähtäisi esiin ja soisi vain hetken. Saara Töyrylä, Panu Varstala ja Teemu Kyytinen ovat vahva kolmikko jota on ilo katsoa.
Soile Lahdenperän Ajassa ja kartalla -teoksessa oli mahtavaa tanssijoiden luoma rauhallinen, kiireetön tunnelma, jossa asioiden annetaan kehittyä omalla painollaan. Kuin haikussa, ajankulku vaikuttaa seisahtuneen. Teemoiksi nousevat katsottuna oleminen, hengittävyys, hetkessä oleminen ja yhdessä tekeminen. Jo pelkällä olemisella ja katseilla saadaan aikaan herkullisia jännitteitä. Tanssinopiskelijoiden tavassa olla ja johdatella asioita eteenpäin on jotakin ihanaa ja vilpitöntä. Ja mitä tapahtuu kun ns. tavalliset vaatteet, farkut ja paita, vaihdetaan valkoisiin ja juhlavampiin asuihin? Valkoinen väri osana puvustusta ja lavastuskangasta tukee ajatusta puhtaasta tavasta olla ja huomioida ympäröivää tilaa.
Toisia huoneita on Liisa Ylä-Outisen ohjaama teos Jaakko Jokion ja Laura Norppan tanssimana. Liikemateriaalia on työstetty yhdessä. Teos on riisuttu turhasta ja on pelkistetyllä tyylillään rohkea. Tanssijat tuntuvat luovan merkityksellistä liikekartastoa, liikkeet ovat kuin koodeja johonkin suurempaan. Teoksessa edetään uusia ovia avaten ja kuulostellen.
Illan päättää Jaap Kleveringin Mikko Heinolle, Unna Kitille ja Leila Kourkialle ohjaama teos 4xs in XL- world. Nimi jo itsessään kiteyttää teoksen sisältöä. Ydinkysymyksiksi nousee; miten minä sopeudun, riitänkö minä ja mitä jos tekisinkin toisin? Tanssinopiskelijat innostuvat, hihkuvat ja ovat hetkessä yhtä innokkaasti kuin lapset. He testailevat omia rajojaan, puhuvat ja ääntelevät, kokevat isosti laajoja tunneskaaloja pettymyksestä riemun kiljahduksiin.
Haikuja on kokonaisuudessaan mielenkiintoinen sukellus peruskysymysten äärelle. Pääosassa on prosessi. Jotain on oivallettu ja menty taas eteenpäin.
Heidi Lehtoranta
Kirjoittaja on Helsingissä asuva freelance-tanssija.
Läsnäolon ilta
Tanssitaiteen laitoksen 2. vuosikurssin opiskelijoiden Haikuja oli häkellyttävän läsnäoleva ja inhimillinen ilta, joka koostui neljästä koreografiasta. Koreografeina olivat toimineet Jaap Klevering, Teemu Kyytinen, Soile Lahdenperä sekä Liisa Ylä-Outinen yhdessä tanssijoiden kanssa.
Jokaisessa teoksessa oli oma maailmansa, joka imaisi katsojan mukaansa. Tästä kuuluu mielestäni suuri kiitos tanssijoille, jotka hehkuivat lavalla todellisina, omina itsenään. Oleminen oli helppoa ja yksinkertaista. Vahvassa omassa olemisessa kuitenkin muiden läsnäolo meinasi paikoitellen unohtua ja yhteys hävitä. Tämä oli silti vain hetkittäinen ongelma, jonka uskon poistuvan esityskertojen myötä.
Ensimmäisenä nähtiin Teemu Kyytisen Thirsty, jonka koreografiaan olivat tuoneet oman lisänsä myös tanssijat Saara Töyrylä sekä Panu Varstala. Käsiohjelmassa Kyytinen kertoo teoksen saaneen alkunsa rytmin ajatuksesta. Hän määrittelee perkussiivisen tavan olla, jossa ääni tai liike syttyy heti täyteen voimaansa ja hiipuu sitten suhteellisen nopeasti. Tämä näkyi selvästi liikemateriaalissa sekä tanssijoiden tuottamissa äänissä ja kiehtoi omassa kömpelyydessään. Mikään ei jää soimaan tai soljumaan vaan yhdestä asiasta siirrytään seuraavaan ja juuri tämä synnyttää kasvavan janon; saada enemmän, lisää, voimakkaammin.
Teos alkaa hieman varovaisesti ja hapuillen. Äänenkäyttö on arkailevaa, mutta tanssijat pääsevät nopeasti varovaisuudesta. Äänet tuovat syvyyttä ja kaikupohjaa tanssijoiden liikkeisiin. Tanssijat liikkuvat tilassa yksin, kaksin ja kolmestaan. Takana olevalla pöydällä on kulhollinen vettä, johon tanssijat upottavat välillä kasvonsa. Hengitys lakkaa hetkeksi ja sitten happea on saatava nopeasti. Teos voimistuu hetki hetkeltä ja kasvaa loppua kohti niin, että minunkin täytyy haukkoa henkeäni samaan tahtiin tanssijoiden kanssa. Tämä juuri onkin hienoa, fyysisyyden leviäminen katsomoon asti, jolloin katsojakin voi aistia teoksen kehossaan.
Minulle teoksesta piirtyvät mieleen hahmot, jotka taistelevat pinnalla ja pinnan alla. Hahmot, joilla on kasvava olemisen ja tekemisen jano. Teos on kuin tunne, jolloin keuhkoissa ei ole enää happea, hetki, jolloin imaiset taas keuhkot ahneesti täyteen ja tiedät olevasi tässä. Siinä on pakokauhua ja pyristelyä, sillä on olemassa mahdollisuus, että keuhkot eivät täyty. Sitäkin enemmän siinä on kuitenkin toivoa, halua päästä pinnalle ja taistella sen eteen.
Soile Lahdenperän teos Ajassa ja kartalla on myös loistavaa läsnäoloa, mutta aivan toisenlaista kuin edellisessä työssä. Siinä tanssijat vain ovat. Oleminen on yksinkertaista ja helppoa; näin tämä nyt vain on eikä se tarvitse sen kummempaa ponnistelua. Lahdenperä ja tanssijat ovat loistavia tunnelmanluojia. Goran Bregovicin musiikki soi hiljaa taustalla ja minulle se yhdistyy jonnekin Emir Kusturican elokuviin, jotka ovat täysin absurdeja ja erikoisia. Ehkä juuri tästä syystä teos muodostuu fiktiiviseksi kertomukseksi. Siinä on kolme abstraktia hahmoa, jotka ovat silti täysin todellisia. Lavalla ei ole tanssijoita vaan ihmisiä ja hyvä niin.
Pienillä lavastuksellisilla, valaistuksellisilla ja puvustuksellisilla ratkaisuilla teos elää, niin ajassa kuin kartalla. Paljon käytetty puhe tuntuu monissa teoksissa nykyään teennäiseltä ja päälleliimatulta. Tässä puhekin on helppoa eikä sitä kavahda. Tanssijat puhuvat erilaisista maastoista ja soolomateriaalin pohja on haettu ulkoa epätasaisesta maastosta. Teoksessa on useita elementtejä, jotka eivät välttämättä liity millään tavalla toisiinsa, mutta se ei haittaa lainkaan. Täysin erilliset asiat sieltä ja täältä tekevät jutusta mielenkiintoisen. Ehkä juuri olemisen tason ollessa niin kirkas, ei ole tarvetta ihmetellä. Harmillisesti kontaktiosiossa tanssijat katoavat. Oleminen hukkuu muiden kosketukseen ja intiimi tunnelma häviää hetkeksi. Lopuksi kuitenkin tunnelma löytyy taas.
Illan kolmas teos Toisia huoneita on Liisa Ylä-Outisen ohjaama. Liikemateriaali on työstetty yhdessä tanssijoiden kanssa. Tämä teos on pieni ja yksinkertainen hyvällä tavalla. Se on inhimillinen kohtaaminen, joka on jotenkin hellyttävän helppoa. Tässäkin tanssijat ovat vahvasti läsnä. Valoilla on saatu aikaan erilaisia tiloja, joissa tanssijat tekevät matkaansa. Jotenkin lopuksi jäi tunne, että kaikki oli liian nopeasti ohi. Ehkä se tunne oli kuitenkin tarpeen, jotta teos säilyi välähdyksenä kahden ihmisen kohtaamisesta. Vaikkakin kyseessä oli miehen ja naisen duetto, tai ehkä enneminkin tytön ja pojan, niin teos oli raikas. Ei mitään käytettyä parisuhdeasiaa, vaan kahden ihmisen tanssi.
Viimeisenä nähtiin Jaap Kleveringin 4XS in XL-world. Teos oli hämmentävän kummallinen. Edelleenkään en oikein tiedä miten siihen suhtautuisin ja ehkä minun ei tarvitsekaan. Neljä pientä XS-kokoista tanssijaa elää omassa pienessä maailmassaan ja pyrkii välillä XL-maailmaan. Hekin tuntuvat kovin hämmentyneiltä. Työssä on pyrkimys arkisuuteen, siihen että lavalla voisi olla niin kuin normaalistikin on. Välillä tuntuu, että tämä pyrkimys vie täysin muualle kuin arkisuuteen ja normaaliuteen. On hyvä nähdä ja tehdä jotain erilaista. Jaap Klevering edustaa kuitenkin erilaista suuntausta kuin mitä esimerkiksi tanssitaiteen laitoksella pääsääntöisesti tehdään. Tekee hyvää nähdä miten erilainen lähtökohta teosten tekemiselle voi olla ja on hyvä hämmentyä välillä.
Milla Koistinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.
