”Lamminahon Sikalalla on historiaa takana 150 vuotta, mutta sen ohi ajaa nelostietä puolessa sekunnissa.” Tämä historian syvyyden ja nykyhetken nopeuden välinen leikkauspiste alkoi kiinnostaa Valtteri Raekalliota viimeisimmän paikkasidonnaisen teoksensa prosessissa. Teos oli ensi-illassa Pyhäjärven Täydenkuun tanssit -festivaalilla.

Novelleja unohdetuista huoneista vie katsojan keholliselle matkalle ihmisen mieleen. Teos tapahtuu tilan pihapiirissä, kahdessa vanhassa aitassa ja päärakennuksessa. Yleisö saa esityksen alussa vapaasti liikkua toisen aitan huoneissa ja tutustua ympäristöön. Huoneissa on tavaroita eri vuosikymmeniltä: leluja, työkaluja, keittiötarvikkeita, lehtiä, vaatteita. Yhdessä huoneessa joku tanssijoista nukkuu, toisessa lukee kirjaa. Ajan kulku näkyy tavaroiden päälle kertyneenä pölykerroksena. Kun huomionsa keskittää yksityiskohtiin, alkavat huoneet kertoa omaa tarinaansa.

Katsojan keskittymistä kuitenkin häiritään. Samanaikaisesti Mirva Mäkinen tanssii pihalla aitan seinää vasten vangitsevaa ja fyysistä sooloa kuin yrittäen kiivetä tai päästä seinän läpi siinä onnistumatta. Katsojan on päätettävä, katsoako sooloa vai tutkiako huoneita. Lopulta liike vie voiton ja koko yleisö alkaa kerääntyä pihalle. Muut tanssijat, Inka Tiitinen, Auri Ahola ja Eero Vesterinen, tulevat mukaan ja esitys siirtyy keskelle pihaa.

Juuri kun yleisö alkaa löytämään paikkansa, rikotaan tilanne jakamalla porukka kahtia. Tiitinen, Mäkinen ja Ahola ovat yksitellen siirtyneet pihan toiseen aittaan, jonne toinen puolisko yleisöstä johdatetaan. Sillä aikaa Vesterinen tarjoilee meille kahvia ja teetä talon kuistilla. Samalla on mahdollisuus tutustua kuistin esineisiin, vanhoihin päiväkirjoihin ja valokuviin.

Hetki luo epävarmuuden siitä, miten tässä pitäisi olla, onko tämä esitystä vai odottelua ja mihin saa koskea. Siirryttäessä aittaan epävarmuuden tunne siirtyy koko kehoon. Hämärässä ei ihan näe mihin astuu. Kyseessä on selvästi vanha ja hauras rakennus. Joka askeleella hieman jännittää meneekö jalka lattiasta läpi. Aitassa kuljetaan kolmen huoneen läpi, joissa jokaisessa tapahtuu oma soolonsa. Aitta on kuin matka alitajuntaan, jossa näkyy myös viitteitä Raekallion aiempiin teoksiin, erityisesti Mihin valo katoaa? -esityksen hahmoihin ja materiaaleihin.

Ensimmäisessä huoneessa Tiitinen tanssii päässään filminauhoista tehty kruunu, joka on kiinnitetty aitan kattoon. Hahmo on kuin kiinni muistoissaan, joita ei pääse pakoon. Toisessa huoneessa Mäkinen tanssii riivatunomaisesti omassa maailmassaan. Kolmannessa huoneessa puulattian tilalla on kiviä kuin pirunpellossa, joiden päällä tasapainoilusta tulee hutera olo. Ahola tanssii kivillä hidasliikkeisen soolon peitettynä savea muistuttavaan maaliin. Mihin valo katoaa? -teoksen nähneille hahmo on jo tuttu.

Esitykselle alkaa hahmottua eri tasoja. Aitan jälkeen siirrytään talon tupaan, jossa yleisö pääsee tanssijoiden vieraiksi. Tarjotaan kahvia, teetä, pullaa ja karkkia kuin mummolassa. Hetkittäin esitetään sooloja tai duettoja niin, että jälleen hämärtyy mikä on esitystä ja mikä kahvitarjoilua. Talossa saa myös kiertää huoneissa, joissa pyörii kaitafilmejä lapsuudesta sekä tutkia talon esineistöä, lukea vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja.

Aitassa koetut alitajunnan maailmat kuitenkin kummittelevat mielessä. Näiden kahden tilan välisestä suhteesta alkaa muodostua kuva ihmisen mielestä ja sen kerroksista. On taso, joka näkyy ja näytetään ulospäin muille ihmisille, mutta myös taso, joka häilyy kaiken aikaa taustalla. Se, jonne työnnetään omat epävarmuudet, epäilykset, pelot ja ahdistukset, mutta joka vahvasti vaikuttaa siihen keitä olemme ja miksi tulemme. Päärakennuksen salissa tämä taso nousee aika-ajoin esiin myös tanssijoiden liikkeissä ja katseissa, mutta häivytetään kun ollaan suorassa yhteydessä yleisöön.

Vakavaa leikkiä yleisön kanssa

Novelleja unohdetuista huoneista on Valtteri Raekallion kolmas paikkasidonnainen teos, jossa yleisöllä ei ole perinteisen katsomon tarjoamaa turvaa. Vastaavat teemat muistojen kerroksista ja identiteetin muodostumisesta ovat olleet käsittelyssä myös aiemmissa teoksissa Mihin valo katoaa? ja Edustaja. Yhteistyö lavastaja Aino Kosken ja runoilija Eino Santasen kanssa jatkuu tässäkin teoksessa. Väistämättäkin tekee mieli kysyä, mikä Raekalliota kiehtoo paikkasidonnaisuudessa, yleisön ja esiintyjän välisen turvarajan poistamisessa ja synkkävireisessä, alitajuntaa tutkivissa tunnelmissa.

Raekallio kertoo tämän kaiken juontuvan omasta historiasta liveroolipelien kanssa. Harrastus tarjosi kokeilu- ja leikkikentän, jossa pääsi kasvamaan omaksi itseksi:

”Se tunne, että joku asia on leikkiä, mutta sen kanssa ollaan täysin vakavissaan, on jotain mitä haluan teoksissa luoda. Tämän toteuttaminen on helpompaa paikkasidonnaisissa teoksissa kuin näyttämöllä. Näyttämöteoksissa lukuohje katsojalle on niin selkeä, että tekijöiden ja yleisön välille syntyy helposti me-he-jako. Tällöin yleisö on selkeästi yhtenä väkenä, mutta kun yleisö liikkuu esityksen lomassa, silloin ei ole niin helppo rakentaa turvarajaa itsen ja esiintyjien välille”, Raekallio kertoo.

Tässä tilanteessa Raekalliota kiinnostaa se, että yleisö on paljaampi ja helpommin lähestyttävissä, mutta toisaalta myös arvaamattomampi. Tilanne lähentelee inhimillistä vuorovaikutusta todellisuudessa, mistä taiteessakin on lopulta kyse.

Teokset syntyvät kerroksista

Itse olen kokenut Raekallion teosten maailmaan uppoutumisen tapahtuvan vaivihkaa. Kulkiessa tilasta toiseen edellisen huoneen tapahtumien ja materiaalien luomat mielikuvat ja merkitykset häilyvät vielä mielessä, kun seuraavan tilan materiaali jo hyökkää päälle. Tiloista ja tapahtumista alkaa muodostaa tarina, jossa kohtaukset kerrostuvat päällekkäin. Näitä tasoja muodostuu loputtomiin. Kerroksellisuus kuvaa myös Raekallion työtapaa.

Novelleja unohdetuista huoneista on teos, joka on Raekalliolle kahden edellisen ja kahden seuraavan työn välissä. Auri Aholan soolo aitan pirunpellossa on hyvä esimerkki taiteellisen prosessin kerrostumista. Raekallio kertookin, että soolo on melkein sama kuin mikä Aholalla on Mihin valo katoaa? -teoksen alussa:

”Kyseessä on tavallaan sisäpiirivitsi, mikä ei tietenkään aukea yleisölle, eikä tarvitsekaan, mutta tämä teos on itselle herkullisesti kahden muun teoksen välissä. Mirva Mäkisen soolo aitassa on osa tulevan teoksen duetosta ja Aurin hahmo on taas menneestä. Tiettyjä juttuja on siis tehty ja oltu kiinnostuneita ja nyt ollaan menossa toiseen suuntaan. Samalla on ollut mahdollista oppia, miten jonkun jo olemassaolevan asian voi asettaa toiseen viitekehykseen. Tämä on sitä oman käsityötaidon harjoittelua.”

Lisäksi samaisen kohtauksen kivissä on lavastuksellinen jatkumo ja esittävän taiteen ”hifistelijöille” kiinnostava yksityiskohta. Mihin valo katoaa? -teoksessa Aholan savea muistuttavaan maaliin peitetty hahmo liikkuu tilassa, jossa on yksi isompi kivi ja muutama pikkukivi. Raekallio kertoo, että isomman kiven on suunnitellut Måns Hedström Tommi Kitin Kilimanjaro-teokseen. Pikkukivet taas ovat Marjo Kuuselan Pirunpelto-esityksestä.

Se, että Lamminahon tilan aitasta löytyi pirunpeltoa muistuttava, pyöreillä kivillä peitetty lattia sekä se, että Täydenkuun tanssit on Marjo Kuuselan ja Tommi Kitin perustama festivaali, olivat Raekalliolle selkeä merkki siihen, että Aholan hahmo Mihin valo katoaa? -esityksestä on tuotava mukaan. Harva katsoja tietenkään tällaisia viittauksia ja kerrostumia tiedostaa, mutta Raekalliolle ne ovat tärkeitä, koska oma identiteetti on niin vahvasti muodostunut suomalaisen tanssikulttuurin piirissä.

Kauneutta löytyy ahdistavuudestakin

Raekallion kolmea teosta on yhdistänyt tietynlainen synkkävireisyys, alitajunnan tutkiskelu, joka välittyy teoksista liikkeen, äänimaailman, lavastuksen ja valojen yhteisvaikutuksesta. Mikä tässä toistuvassa selittämättömän ilmentämisessä vetää puoleensa?

Raekallio selittää viehtymystään mystisiin ja maagisiin maailmoihin jakamalla taiteen tekijät karkeasti kahteen ryhmään. Toisaalta ovat ne tekijät, jotka haluavat miellyttää ja kysyvät teoksillaan: ”Pidättehän te minusta?”. Toisaalta ovat ne, jotka sanovat: ”Ymmärrättehän, että olen paha ja minussa on vikaa, mutta pidättehän silti minusta?”. Raekallio sanoo kuuluvansa jälkimmäiseen.

Kummassakin tapauksessa on Raekallion mukaan kyse tavasta olla yhteydessä toisiin, yleisön viettelystä ja siitä, että ”kelpaanko minä”. Raekallio kokee, että taiteen tekijät ratkaisevat asiat näiden kahden ääripään välillä. Kummallakin tavalla syntyy hyvää, mutta vire ja lähestymistapa asioihin ja elämään on erilainen. Kyse on myös perusinhimillisestä tarpeesta tulla hyväksytyksi, kun yksilö asettuu yhteisön eteen ja kertoo jotain itsestään.

Vaikka Raekallio käsittelee teoksissaan ahdistavia asioita, ei tarkoitus ole purkaa niitä muille, vaan nostaa ne esille ja antaa katsojalle mahdollisuus luoda niihin suhde. Ahdistavia asioita voi kuitenkin myös katsoa kauneuden kautta:

”Kun voimme valita miten katsomme asioita, ei niiden kauniiksi tekeminen ja kokeminen välttämättä ole ihan tyhmä inhimillinen piirre. Toki tämän alle voi peittyä jotakin, mutta samalla myös vaikeat asiat voivat kääntyä kauniiksi”, Raekallio toteaa.

Tähän tiivistyykin Raekallion teosten viehättävyys: ne ovat mystisiä maailmoja, joissa välillä tuntee epävarmuutta ja ahdistusta, mutta samalla haltioituu niiden kauneudesta ja taidokkuudesta.

Saara Moisio

Kirjoittaja on tanssin harrastaja ja tutkija, jolla on tekeillä väitöskirja nykytanssin katsojakokemuksista.

Raekallio corp.:in Novelleja unohdetuista huoneista Täydenkuun tanssit -festivaalilla 2015

Taiteellinen suunnittelu ja toteutus: Valtteri Raekallio
Runot: Valtteri Raekallion esitystä varten vapaasti muodostama uusi runokollaasi Eino Santasen Edustaja-sarjan pohjalta
Esiintyjät: Auri Ahola, Aino Koski, Mirva Mäkinen, Valtteri Raekallio, Inka Tiitinen, Eero Vesterinen
Lavastus: Aino Koski
Projisoinnit: Thomas Freundlich
Kantaesitys: 27.7.2015