Anna Mustosen lokakuussa 2012 Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa ensi-iltansa saaneen Di anima et di corpon lähtökohtana on ollut barokkimusiikin mahdollisuus vaikuttaa nykypäivän ihmisen ruumiiseen ja sitä kautta tunteisiin.
Vire, viritys, viriäminen ja vireillä oleminen ovat sanoina mielessäni seuratessani esityksen alkupuolta: missä vireessä tässä nyt ollaan, mitä on vireillään? Taidemuodot näyttäytyvät virittyneinä vierekkäin.
Sopraano Katja Vaahteran laulu alkaa lattialla maaten. Kesäisen esityksen merkkinä hänen paljasta jalkapohjaansa pitkin tepastelee kärpänen. Tanssija Saara Töyrylän pää ilmestyy verhon alle näyttämön vastakkaiseen reunaan tuntemaan lattiapinnan värähtelyjä. Pari paikallista pyhäjärveläisrouvaa seuraa esitystä katsomon ensimmäisellä rivillä pyörätuoleistaan liki laulajassa kiinni. Marianna Henriksson istuu cembalonsa äärellä ja soittaa. Laulajan keho rinnastuu instrumentiksi instrumentin vieressä. Barokin musiikin tarkoitus oli omana aikanaan herättää ja ilmentää ihmisille yhteisiä sielun- tai mielentiloja eli affekteja.
Rumankauniit, läpikuultavat kultaverhot toimivat mainioina ja tyyliltään oivallisina kehyksinä teokselle. Ne ja esiintyjien asut hehkuvat Anna Pölläsen valosuunnittelussa. Valo luo esitykselle sopivan kamarimusiikkityyppisen tilan, jossa myös yleisö on himmeästi näkyvillä.
Kuva: Tanja Ahola
Punaisen eri sävyisissä jumppapuvuissa esiintyjät ovat kuin saman teeman kolme eri variaatiota. Tanssija, tanssijampi ja tanssijoin. Kaikki liikkuvat, ja paljain jaloin, myös cembalisti ja laulaja. Välillä tilaa ja happea täytyy hakea näyttämön sivuoven kautta ulkoilmasta, josta hetken verran kuuluvan laulun ja veden lorinan jälkeen Vaahtera palaa sisään vettävaluvana kuin uimareissulta, laulamaan taas makuuasennossa cembalon ääreen lattialle valuttamassaan vesilammikossa. Barokkisävellysten italiankieliset sanat käsittelevät rakkautta ja kuolemaa. Omassa ammattiosaamisessaan barokin esityskäytäntöihin erikoistunut Vaahtera on lisäksi auliisti heittäytyvä, monipuolinen esiintyjä. Mieleeni jää hänen oivasti koominen tanssisoolonsa, jossa liike kuihtuu ja ärtymys tästä lisääntyy. Soolo on napakasti mitoitettu ja Vaahtera elementissään.
Teos viestii aikomista, supattelua, suunnittelua, samoin kuin myös viivettä: hetkeä ennen kuin on vähällä tapahtua jotakin; hetkeä ennen kuin tunne ottaa valtaansa, pyyhkäisee mukanaan. Paneutuen ilmennetään eteerisyyden muutosta ekspressiiviseksi. Utuisista silmistä tulee kirkkaat ja punattu suu taipuu avonaiseksi. Siinäpä se, barokkitaiteen aistillisuuden häivähdys nykypäivässä.
Silmissäni vilahtaa riehumistanssi eurokangasmaisissa taftihameissa ja piruettisikermä. Töyrylässä on esiintyjänä kantavuutta, läsnäoloa ja ajattelun näkymistä, sekä pikku ripaus viehkoa eriskummallisuutta. Mikä laatu sen paremmin sopisikaan barokkiteemaan (ital. barocco = merkillinen, konstikas). Töyrylän rullatessa lattian poikki Vaahtera loikkii laukkahypyillä samassa imussa. Miimiset kyyneleet valuvat poskilla, huulia muikistellaan, hameet riisutaan ja hiusten kanssa säädetään vain sipaisun verran. Esityskokonaisuuden tarkoituksellinen, viehättävä luonnosmaisuus tulee esiin keveänä ja suuntaviivoja hahmottelevana otteena näyttämöllä olemisen tavassa. Taidokkaista musiikkinumeroista yleisö saa antaa väliaplodit.
Lopussa nostetaan syntikka esiin ja otetaan sieltä mojova urkusoundi taustaääneksi cembalon soitolle. Syntetisaattorin äänentaajuutta muokkaavan luuppipedaalin käyttö on tässä yhteydessä järjettömän hauska efekti. Nauran ääneen. Lisää kierroksia, lisää kierroksia! Cembalo äityy yhtyen kovaääniseen elektrosurinaan ja minä nautin. Ihanan pöhköä. Cembalisti Marianna Henriksson ei todellakaan jää kolmikossa muiden varjoon.
Hienovireisyyden ja ronskiuden vaihtelu on läsnä kautta linjan niin aiheen käsittelyssä, liikkeessä kuin näyttämökuvassakin. Esittämisen tapa on antelias, paljaskin, leikkien arkisuuden ja itsetietoisuuden välillä. Katse kujeilee ilman hymyä. Paljasta naiskehoa on esillä, niin läpinäkyvissä sukkahousuissa kuin vilahtavia rintaliivejäkin. Se tuntuu silti luontevalta, ja esiintyjiä on helppo katsoa.
Cembalon tasajaloin seisova selkeälinjainen kroppa jököttää maassa makaavan laulajan vierellä jälleen kerran. Laulajan makuuasennosta mieleeni tulee häivähdys haudatusta kehosta, haudatusta laulusta, sävelestä aikojen takaa. Hien räpsyttäessä pinkeissä korkokengissä paikallaan seisovan Töyrylän ripsiä ja cembalon jalokilkattaessa antaumuksella samaan tahtiin hetki näyttäytyy tanssina, jollaista en kyllä ole aikaisemmin nähnyt.
Jenni Sainio
Kirjoittaja on esittävän taiteen ammattilainen: ohjaaja, tuottaja, esiintyjä, kirjoittaja; tällä hetkellä myös Writing Movement -hankkeen koordinaattori yhdessä Liikekieli.comin päätoimittaja Veera Lambergin kanssa. Hänen sydäntään lähimpänä on nykytanssi ja fyysinen teatteri – sekä liike ylipäätään kaikissa muodoissaan.
°°°
Anna Mustonen: Di anima et di corpo
Koreografia: Anna Mustonen
Tanssi: Saara Töyrylä
Cembalo: Marianna Henriksson
Sopraano: Katja Vaahtera
Valosuunnittelu: Anna Pöllänen
Pukusuunnittelu: Katja Vaahtera & työryhmä
Lavastus: Anna Pöllänen & työryhmä
Pukujen ompelu: Senja Smirnova
Valokuvat: Tanja Ahola
Musiikki: Girolamo Frescobaldi, Emilio de Cavalieri, Giovanni Picchi, Giulio Caccini, Claudio Monteverdi, Barbara Strozzi, Bernando Storace
Tuotanto: Zodiak – Uuden tanssin keskus, Anna Mustonen
Ensi-ilta: 12.10.2012 Zodiak – Uuden tanssin keskus
