Pikkuberliinittären tarinoita, osa 6 – Jos tämän tanssiteoksen ”puu” on esimerkki tämänhetkisestä keskivertopuusta maailmassa, täytyy sanoa, että ei meillä kovin hyvin mene. Mutta silti: auttaako tämä teos minua tekemään asialle jotain? Edes heräämään siihen todellisuuteen, että huonosti menee? Ehkä elämä on harmaata, hidasta, täynnä ei mitään (ja täytetty mitättömyydellä), mutta onko minun sittenkään tultava katsomaan teatteriin tätä ”ei-mitään”?

Tanztage-festivaalit, Berliini, tammikuu 2009

Berliini ei kyllä ole mikään laakereillaan loikoilun paikka. Ensin täytyi selvitä ”sotaisasta” vuoden vaihtumisesta: vähintään kuusi päivää jatkuvaa pauketta aamusta iltaan ja illasta aamuun, usein tunne olosta sotaelokuvan keskellä (tai sodan, mutta pumpulissa kasvaneelle suomalaistytölle elokuva on helpompi kuvitella!!?). Ja sitten on pikkuberliinittären pikkuajanvietoksi kehitelty pikku-10-päiväinen tanssifestivaali, jonne varsinkin tällaisena uutena pikkutoimittajanihmeenä täytyy pikkuisen mennä joka päivä…
Mutta eipä sillä: onnellinen olen kaikesta tästä mielekkyydestä elämässä, taiteessa ja tässä (pikkuPikku)kaupungissa! Tässäpä vähän makupaloja iltojeni ratoista.

memor I am
Koreografia ja tanssi: Dennis Deter, Anja Müller, Lea Martini
Musiikki: Dennis Deter
Valot: Benjamin Schälike
Puvut: Theresia Knevel
Harjoitusaika: 7 viikkoa
Budjetti: 2800€
Inspiraatio: Tv, youtube, klassinen kuolema sekä ”Untote” (epäkuolema, kuoleman ja elämän välinen tila)

Festivaali alkaa lupaavan tutun oloisesti (á la Uusi vuosi): ensimmäinen n. 40 minuuttia kestävä esitys on lähes yhtäjaksoista ammunnan räiskettä (ulko-ovella varoitettiin esityksen kovaäänisyydestä ja mainostettiin baarissa tarjolla olevia kuulosuojaimia). Kaiuttimista kuuluvan koko ajan kovenevan räiskeen lisäksi saamme seurata kolmihenkisen esiintyjäjoukon lähes yhtäjaksoista tärinää lavalla: on kuin aseet loputtomasti seuloisivat heidän kehojaan. Välillä tapahtuu muutama kaatuminen, siirtyminen tilassa tai nouseminen tuolille istumaan, mutta käytännössä hengähdystaukoja ei juuri ole sen enempää esiintyjillä kuin yleisölläkään.

Asia tulee selväksi, luulisin. Tämä on se visuaalinen ja auditiivinen maailma, jossa jokapäiväisesti elämme. Teoksen itsepäisen toiston ja yksinkertaistamisen kautta saamme havahtua tähän todellisuuteen tai jopa päästä sen yli: elävien ihmisten hienhajuisessa teatterissa ei pääse niin helposti turtumaan jatkuvaan tappamiseen, kuin elokuvissa tai kotimonitorin äärellä. Mahdottomaksi tämän tekee myös esiintyjien äärimmäinen ponnistelu oman fysiikkansa kanssa tärinän muuttuessa yhä voimakkaammaksi ja liikkeen käydessä yhä raskaammaksi. Huomaan myös oman kehoni alkavan silloin tällöin säpsähdellä räiskeen mukana. Esityksen jälkeen kehoni on uupunut ja oloni hämmentynyt. Mietin, toisinko tätä teosta Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien Suomeen. Ehkä en… Taiteen ei kuulu olla terapiaa ja taideteoksella on mielestäni oma moraalinsa. Joitain teoksia ei ehkä kuitenkaan kuulu kokea kaikkialla.

AIO AIU 1.2
Koreografia ja esiintyminen: Gabriel Galinder Cruz, Stefan Sing, Tobias Wagner, Milian Vogel
Musiikki: Milian Vogel
Valot: Michel Nicolas
Puvut: Birgit Rosenmeyer
Ohjaajan avustaja ja tuottaja-apulainen: Claudius Bansch
Harjoitusaika: 12 viikkoa
Budjetti: 20 000€ (=25% kokonaistuotannosta)
Inspiraatio: Ihmiset yhteiskunnassa

Seuraava AIO AIU 1.2 -esitys tarjoaa hengittävyyttä, keveyttä, iloa ja sydämen lämpöä. Erityisesti sydämen lämpö tuntuu tärkeältä mainita, koska vain hyvin harvoin olen kokenut vastaavalla tavalla koko yleisön olevan rakastavasti teoksen äärellä heti esityksen alkaessa. Tätä edesauttaa festivaalin taiteellisen johtajan Peter Player’in pieni avajaispuhe, jonka aikana eri puolilta tilaa kävelee sisään kolme miestä päät erikoisesti kenottaen. Miehet katsovat ihmettelevästi milloin Peteriä, milloin yleisöä ja milloin toisiaan. Tämä on käsittämättömän huvittavaa, en tajua itsekään miksi.

Lämmön jo tuntuessa kehossa ja mielessä on ihanaa kokea teos, jossa ilo ja suru saavat kevyesti pulpahdella esiin. Teos perustuu monenlaiselle manipulaatiolle: mm. jonglöörauspallojen ja ihmispäiden, erilaisten äänien ja kokonaisten ihmisten. Jumalaisen koskettava on kohta, jossa fyysisen, dynaamisen ja akrobaattisen liikeosion jälkeen yksi mies liikuttaa yhtä palloa yhden toisen miehen keholla, tämän toisen pysyessä passiivisena. Omaan kompleksisuuteeni joskus unohtuneena huomaan, miten raikasta ja silti traagista yksinkertaisuus voi parhaimmillaan olla.

Aivan loppuun asti teoksen ideat eivät jaksa kantaa tai niitä ei ole ehditty riittävästi työstää. On mielenkiintoista huomata, miten nopeasti nykyisin huomaan, jos jokin kohta ei ikään kuin ole tästä teoksesta, kuuluu juuri tänne. Tähän tuntuu Julyen Hamiltonin kurssilla olleen suuri vaikutus!

MA / 15’ { idiosyncracy } sin x = ly – fx

Koreografia ja esiintyminen: Dasnya Sommer
Musiikki: Antonio Vivaldi
Valot ja puvustus: Dasnya SOmmer
Harjoitusaika: 1,5 kk
Budjetti: 300€
Inspiraatio: S. Guillem, K-G. Niebergali, Felix Ruckhert

Tyynnyttävän vapaaillan jälkeen kiiruhdin jälleen sunnuntaina Sophien Saeleen tällä kertaa nuoria koreografeja tai ennen kaikkea heidän teoksiaan katsomaan. Junge Koreografen – jo illan nimi on poliittisesti lupaava: tuetaan nuoria (arviolta 22-32 vuotiaita), lahjakkaita, mutta vielä tuntemattomia koreografeja heidän uransa alkutaipaleella. This is what I want to see in Finland as well! (kyllä sielläkin nuoret tekevät mutta usein underground ja joka tapauksessa omat tuotantonsa itse vääntäen). Mutta asiaan…

”Ihminen on niin
saatanallisen kaunis,
saatanallista kipua, rujoutta, tuskaa,
väkivaltaa,
ja silti rauhaa,
turkoosi seinä, turkoosi tukka, turkoosit balettitossut, turkoosit häpykarvat, turkooseja köysiä.
Taivas ja helvetti yhdessä”

Dasnya Sommerin soolossa yhdistyvät alaston, kaunis ja käytetty (lihaksikas ja notkea mutta toisaalta myös mustelmia ja naarmuja peittelemättömästi esittelevä) keho, keskittynyt meditatiivinen mieli, japanese bondage-köydet sekä kärkitossut. Yhteistyössä ne leikkivät 15 minuutin pituisen teoksen ajan varpaiden päällä taiteilulla, sitomisilla, roikkumisilla (köysien varassa katosta), pyörimisillä – sekä kuten sanottu: huikaisevalla ihmiskehon kauneudella ja sen kokemilla kivuilla.

Teoksen jälkeen tunnen oloni tyhjäksi ja täydeksi, ja luulen hetken uppoavani jonnekin todella kauas. Tätä ei kuitenkaan ehdi tapahtua. Esitys on liian lyhyt. Ja varsinkin tauko sen jälkeen on liian lyhyt. Minut ravistellaan nopeasti meditatiivisuudesta tanssin maailmaan seuraavan eläimellisen kehon alkaessa esittää edessäni esteettisesti miellyttävää tanssiliikuntaa.

Tällainen ilta tuo siis nopeasti esiin myös omat varjopuolensa: kun tilaisuus esittäytyä halutaan antaa usealle lahjakkaalle taiteilijalle, ei mikään teos ehkä ehdi kypsyä aivan täyteen mittaansa. Tällöin kärsijänä on kukas muu kuin itse Taide..

Happiness is a war …m gun
Koreografia ja tanssi: Jule Flierl
Musiikki: Beatles
Puvut: Katharina Müller
Harjoitusaika: 2 vuotta tutkimusta, 3 kk
Budjetti: 0€
Inspiraatio: Kazuo Ohno, Benoit Lachambre, Sania Tropp, Meg Stuart, Marthaler

Toiseksi illan kohokohdaksi nousee yes, yes, yes, yes, yesterday -laulusta ponnistava Jule Flierl’in soolo. Sen aikana all my troubles todellakin ovat far away… Saan levollisesti rauhoittua teoksen äärelle, joka elää tätä päivää ja tätä hetkeä. Esiintyjän olemus on arkipäiväinen, mutta sen kautta löydän uusia avaumia arkipäivästä. Pieniä kiteytyneitä hetkiä, kajoa jostain peittyneestä todellisuudesta.

Jule liikkuu, jutustelee ja lauleskelee improvisatorisen oloisesti eri puolilla tilaa. Lopuksi paljastuu, että hänen reittinsä ovat itse asiassa aika tarkkaan määrätyt, mutta hänen olemuksessaan on sellaista vapautta, joka luo olon, että mitä tahansa voi milloin tahansa tapahtua. Ja vaikka mitään ihmeellistä ei loppujen lopuksi tapahdukaan (jos ei lasketa sitä, että yhdessä vaiheessa Jule näyttää nielaisevan kaikki lattialle heittämänsä ja sitten sieltä keräämänsä kolikot), olen esityksen jälkeen onnellinen. Taide kävi täällä.

Ich bin Baum
Koreografia: Jana Unmüsig
Tanssi: Evamaria Bakardjiev, Alexander Jenkins, Jacob Peter Kovner, Venke Sortland
Ääni: dies und das und das
Harjoitusaika: 2kk
Budjetti: 1100€
Inspiraatio: /

”minä olen puu”-teoksen nimi kertoo siitä jotain. Ilmeisesti kyseessä on kuollut puu (muistuttaa edelleen ympäri Berliinin katuja lojuvista hylätyistä joulukuusista)? Nimittäin jos teoksen ”puu” on esimerkki tämänhetkisestä keskivertopuusta maailmassa, täytyy sanoa, että ei meillä kovin hyvin mene. Ja eihän meillä tosiaan kovin hyvin mene (ihmisrodun koettaessa kaikin tavoin tuhota ympärillään olevaa maailmaa..). Mutta silti: auttaako tämä teos minua tekemään asialle jotain? Edes heräämään siihen todellisuuteen, että huonosti menee? Ehkä elämä on harmaata, hidasta, täynnä ei mitään (ja täytetty mitättömyydellä), mutta onko minun sittenkään tultava katsomaan teatteriin tätä ”ei-mitään”? Se että ei tapahdu mitään, ei minusta välttämättä ole vastaus (tai kysymys) mihinkään…

Liioittelen teoksen kustannuksella. Anteeksi. Mutta haluan liioitella, koska haluan kysyä taiteen tekemisen merkitystä. (Teoksen referoimiseksi kerron kuitenkin, että lavalla kyllä on muutamia ihmisiä harmaissa vaatteissaan: seisoen, kävellen, harjoittaen minimalistisia liikkeitä, kohdaten hetkittäin katseella, jopa harjoittaen pari kertaa raukeaa unisonoa).
Teos pysyy uskollisena omalle maailmalleen ja tätä minä arvostan. Mutta samalla mietin, mitä tällainen uskollisuus on? Olisiko teoksen maailma kadonnut, jos siellä sittenkin olisi tapahtunut jotain (enemmän kuin edellä mainitut asiat)? Jos teoksella on vahva oma maailmansa, ei sitä ehkä tarvitse enää alleviivata. Uskon sen säilyvän, vaikka tapahtuisi jotain yllättävääkin, jopa ristiriitaista.

Mutta ehkä tämä on myös henkilökohtainen kysymys: elämä on mielestäni kompleksista, asiat ja ilmiöt ovat ristiriitaisia ja maailma pysyy kaaoksena, vaikka ihmisinä siellä toimiessamme voimmekin pyrkiä myös harmoniaan. Itse lähden tämän esityksen jälkeen harjoittamaan kotiharmoniaharjoituksena jonkinlaista pomppuliikuntaa ja vasta sen jälkeen rauhoittavaa meditaatiota!

Sitä ennen ehdin vielä kuitenkin lukaista Berliinin kuuluisimman venäläisen aatteita berliiniläisestä teatteri- ja tanssikulttuurista: ”Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Berliinin väestö jakaantuu teatterin tekijöihin ja teatterin katsojiin, jotka vain harvoin kohtaavat toisensa… Teatterin kaikki osa-alueet ovat erittäin demokraattisia. Tanssiteatteri esimerkiksi ei tarvitse mitään timantinkovia tanssijoita. Valmius hyppiä paljain jaloin ympäriinsä näyttämöllä ja kieriskellä silloin tällöin lattialla riittää.” (W. Kaminer, Berliinin matkaopas uteliaalle turistille, 2008, s. 52-53).

Linda Priha on syksyllä 2008 Teatterikorkeakoulusta valmistunut tanssitaiteen maisteri. Viime aikoina hän on mm. työskennellyt esiintyjänä Todellisuuden tutkimuskeskuksessa sekä tanssijana William Petit´n (Ranska) ja Jyrki Karttusen koreografioissa. Tällä hetkellä Priha oleskelee Berliinissä noin kahden kuukauden ajan. Noin kerran viikossa hän raportoi sieltä tunnelmiaan tanssi ja underground-kulttuurin keskeltä tutkaillen samalla omaa taiteilijuuttaan. Kirjoittajana ja lukijana Prihaa innoittavat ranskalaisten feministifilosofien (mm L. Irigarayn ja J. Kristevan) tekstit sekä heidän tapansa lähestyä kieltä ja kirjoittamista uuden naisellisen kielen luomisen kautta (”écriture feminine”).