Teos on minulle esityksen keinoin toteutettu muistotilaisuus. Miehet eivät peittele itseään. He ovat suoraselkäisinä juuri sellaisia kuin ovat ja kaiken sen kanssa saavat kokea surua, epävarmuutta, herkkyyttä. Avataan menneisyys paketista, kokeillaan sitä itsensä ylle. Hypätään menneisyyden kenkiin, tunnustellaan miltä se nyt, tulevaisuudessa, tuntuu.

Tanzcompagnie RUBATO:
3 men running

18.01.2009

HALLE TanzBühne, Berlin
Regie/Choreografie: Jutta Hell
Tänzer/Choregrafie: Dieter Baumann, Marc Rees, Guillermo Weickert-Molina
Videoschnitt: Dieter Baumann/Jutta Hell

Tanzcompagnie RUBATO vierailee berliiniläisessä HALLE Tanzbühnessa 3 men running -esityksellään. 3 men running rakentuu teoksen esiintyjien samankaltaisille kokemuksille surunkäsittelystä. Jokainen esiintyjä on mies. Jokaisen ammatti on tanssija. Jokaisen isä on ollut puutarhuri. Jokaisen isä on kuollut.

Teos on minulle esityksen keinoin toteutettu muistotilaisuus. Sen aikana jokaisella, sekä esiintyjillä että katsojilla, on mahdollisuus käydä läpi omakohtaisia kokemuksia kuolemasta, luopumisesta, surusta ja eteenpäin jatkamisesta.

Tuomalla esille omat kokemuksensa isän poismenosta, antavat tekijät minulle mahdollisuuden käsitellä kuoleman kohtaamista. Katsojan osa on tässä esityksessä uskaltaa kohdata fakta, että jollakin tapaa, jossakin elämän vaiheessa, kuolema on osa jokaisen elämää.

Pudoten, jättäen, harhauttaen. Ei auta, pakoon ei pääse. Täysin uupunut olotila, mitä tehdä nyt? Kuka kertoo, kuinka tästä on jatkettava eteenpäin? Sekoita mua! What the hell is going on, laulaa ääni kaiken taustalla. Avataan menneisyys paketista, kokeillaan sitä itsensä ylle. Hypätään menneisyyden kenkiin, tunnustellaan miltä se nyt, tulevaisuudessa, tuntuu.

Teos vaikuttaa minuun todellisuudellaan. Teoksen teemat eivät ole abstrakteja käsitteitä, vaan tekijöiden henkilökohtaisia kokemuksia kuolemasta ja sen tuomista tunteista. Nämä yksityishenkilöt, esiintyjät, tuovat omat kokemuksensa tuntemattomien eteen katsottavaksi.  

Välillä tunteet tulvivat ja virtaavat avoimena, niitä käsitellään ja niitä selvitetään. Esiintyjät tekevät omaa surutyötään teoksen mukana. He pysyvät kunnioitettavan avoimina jakaen henkilökohtaiset kokemuksensa yleisön kanssa. Teos on kuitenkin muotoon koreografioitu näyttämöteos. Asetetun koreografian rajoitteet näkyvät ajoittain tilan valtaavana pakahduttavana, tukahdutettuna tunteena, kun esiintyjä joutuu pidättämään omia tunteitaan ja noudattamaan esityksen rakennetta.

Tapa, jolla he asiansa esittävät, on puhdistettu. Hyvät tanssijat luovat jokainen oman, vahvan, toisistaan eroavan ilmaisunsa. Esiintyjät eivät piiloudu minkään taakse, vaan ovat yleisön edessä omana itsenään, henkilökohtaisena ja suojaamattomana. Liike näyttäytyy teoksessa niin arkisina eleinä, kuin myös koko vartaloa äärimmilleen haastavana unisonokoreografiana.

Asiat tuodaan esille yksi kerrallaan, sellaiseen rauhalliseen tahtiin, jolla vanha mies etenee asiasta toiseen. Näyttämökuva on paljas ja viimeistelty. Puhdas lava saa täydennystä harkitusti käytetystä rekvisiitasta, kuten tekoruohomatoista ja puutarhapenkistä. Lepopenkki. Se paikka, jossa isä on useimmiten istunut.

Taustaseinälle heijastetut videokuvat ovat myös selkeitä yhteen asiaan keskittyviä otteita. Suosikkini videotaiteesta oli viimeiseksi näytetty, ei tätä esitystä varten kuvattu video. Siinä yksi isistä lauloi rauhoittavalla äänellä pojalleen lohduttavan ja kauniin laulun siitä, kuinka kaikki on hyvin ja murehtiminen on turhaa.

Kokonaisuus on vaativa. Osiot ovat pitkiä ja katsojat vaihtavat asentoaan usein. Asia tulee usein esille heti aluksi ja koen menettäväni otteen siihen kun teko jatkuu ja jatkuu vain. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä tanssiesitykseksi kutsuttu tilaisuus voi toimia minulle muistotilaisuutena ja hiljentymisen hetkenä, alkaa esityksen rytmi toimia.

Näin viimeisen Halle tanzbühnessa esitetyn 3 men running -esityksen. Esiintyjät olivat väsyneitä kahden viikon esitysperiodin jälkeen ja helpottuneita tulevasta tauosta. Esitys on sekä henkisesti että fyysisesti raskas esiintyjälleen. Katsojana rauhoittelen mieltäni kuvittelemalla, että he itse ovat valinneet esiintymisen surutyönsä keinoksi. Mitä tapahtuu sitten, kun aika kuluu ja suru muuttaa muotoaan? Olisi mielenkiintoista kokea minkälaisen elämyksen teos muutaman vuoden kuluttua minulle antaisi.   

Tanssitaiteilija Pauliina Silvennoinen on valmistunut Turun taideakatemiasta 2005 ja opiskellut tanssia Fontys Danceacademiessa Hollannissa sekä eri studioilla New Yorkissa. Hän on esiintynyt freelance-produktioissa Pohjoismaissa, USA:ssa ja Hollannissa. 

Kuva: Vilppu Huomo