Tanssikentällä tapahtuu paljon pimeää työtä. Työtä, josta emme kuule, jota emme ehkä edes näe, pääse näkemään. Mitä tanssijat ja koreografit tekevät, kun he menevät töihin? Tanssityöläiset töissä -sarja esittelee joka kuukausi yhden tanssityöläisen ja hänen sen hetkisen työnsä. Mitä muutakin tanssitaitelijuus on kuin esityksiä esitysten perään? Mitä kaikkea se voi olla? Tässä kuussa Petra Toropainen kertoo itse, mitä Tanssin tästä -projekti ja sitä selittävä sanahirviö ”soolotanssivideo-projekti laitoksissa” pitävät sisällään.
Kuka olet ja mitä teet juuri nyt?
Olen Petra Toropainen, kehotyöläinen. Vastaan itse itselleni esittämiini kysymyksiin, jotka liittyvät Tanssin tästä-nimiseen projektiin, jonka parissa työskentelen.
Mitä on Tanssin tästä?
Tanssin tästä on soolotanssivideo-projekti sanahirviö. Käytännössä se tarkoittaa, että olen valokuvannut ja tulen valokuvaamaan tanssitaitelijoita asennoissa, jotka ovat heidän tanssissaan tyypillisiä. Näiden kuvien ja videokameran kanssa menen erilaisiin laitoksiin, kuten vanhainkoteihin ja vammaisten palvelutaloihin. Etsin ihmisiä, jotka haluaisivat viettää iltapäivänsä kanssani liikeimprovisoiden videokameralle yksi tanssitaitelija-asentokuva lähtökohtanaan. Tämä liikkeellinen kohtaaminen ja siitä syntyvä soolotanssivideo ovat Tanssin tästä.
Mistä projekti sai alkunsa?
Lyhyesti:oman projektin kaipuusta, videokameramahdollisuudesta, tanssi-innosta, ihmisten ihon ja kehon hienoudesta jatkuvasti vaikuttumisesta. Lisäksi keho- ja liikeopettamisen kautta kohtaan paljon erilaisia ihmisiä. Kun sitten suunnittelin Liikekieli.comille artikkelisarjoja, syntyi ajatus tästä projektista lähes salaa.
Mikä on toiminut inspiraationa työlle?
Satunnaisessa järjestyksessä: Jan Kailan ottamat valokuvat Eelis Sinistöstä, Rose-Marie Särkän valokuva hänen mummostaan yöpaidassa aamu-usvassa, joskus televisiosta näkemäni NDT3-ryhmän dokumentti vanhoista tanssijoista.Tärkeä on ollut myös Miina Savolaisen Maailman Ihanin tyttö-projektin lähtökohta: Että jokainen saa olla maailman ihanin, piirtyä ainutlaatuisuudessaan kuvaan. Että meissä kaikissa on kaipuu tulla nähdyksi ja nähdä itsemme tällaisenään, kesken ja täydellisenä. Itseasiassa on aika hurjaa ja hauskaa, että inspiraationi lähteet ovat voimakkaasti visuaalisen ja NDT3.n kautta myös kehollisen taitamiseen nojautuvia ja projektissani kuvaaja (minä) ja tanssija eivät ole millään lailla oman kenttänsä ammattilaisia.
Miksi päädyit kuvaamaan itse?
Koska meillä, tai paremmin sanottuna miehelläni, on hieno videokamera linsseineen ja jalustoineen, ajattelin, että on synti jättää ne käyttämättä. Eli täytyy tehdä tanssivideo. Kuvaajahistoriani oli tuossa vaiheessa se, että koulussa Tanssiva kamera -kurssilla kuvatessani poikien duettoa, nauhalle tallentui enemmänkin kuvaajan intoa tanssimiseen kameran kanssa kuin poikatanssia, mikä lievästi sanottuna harmitti kuvattavana olleita.
Minulle, kuten varmasti monelle, tulee välillä tarve tehdä asioita, jotka eivät ole niin hanskassa, joiden kanssa ei voi millään lailla pelata varman päälle, vaan olla täydellisen nöyrä ja pysyä yksinkertaisuudessa. Kuvaajana osaan ainakin laittaa kameran jalustaan, rajata kuvan, painaa rec-nappulaa ja olla kehityskelpoinen. Tietysti olisin voinut hakea apurahaa kuvaajan palkkaamiseen, mutta halusin pitää projektin mahdollisimman yksinkertaisena.
Mitä projektisi tutkii?
Projekti painottuu tuohon kohtaamiseen ja sen kehollisuuteen ja liikkeellisyyteen. Laitoksissa kun kehot usein tuntuvat olevan ongelmallisia: liikaa sairauksia, liian vähän toimintakykyä. Toivon, että tanssiessamme laitoksessa ihminen voisi olla ainakin tuon hetken muutakin kuin asiakas tai potilas ja kehosaaan leikkisä, kiinnostava, ilmaiseva. Että siinä tanssiessamme olisi aikaa kokea ja tutkia, että minulla on tällainen keho, näin se liikkuu tai hengittää. haluanko ilmaista sillä jotain, miten. Toivon, että keho voisi tuntua kodilta, kotoisalta millaisena hyvänsä. Kehoon liittyen tutkin myös sitä, miten tanssiammattilaisten liikekieli kääntyy tuon asentokuvallisen verran ei-tanssiammattilaisen liikekielelle. Tämän lisäksi projekti tutkii katsetta, katsotuksi tulemista ja sitä, kenelle tanssi kuuluu.
No, kenelle tanssi kuuluu?
Jokaisella on kyky tanssia ja kokea, katsoa tanssia. Haluan rohkaista kehollisuuteen, liikkeeseen, tanssiin. Niihin ei tarvita taidekoulutusta, tanssitaiteilijastatusta tai Kirsi Monnin kirjallisen tuotannon ymmärtämistä. Mutta mikä sitten on tanssitaidetta, on toinen kysymys. Kysymys, jonka osaan vain esittää ja jonka vastaushahmotelmat ovat mielenkiintoisia. Tämän projektin tarkoituksena ei ole todellakaan ihmetellä, että mitä me näillä tanssitaitelijoilla tai tanssivideotaiteilijoilla tehdään.
Millaista tekeminen on ollut tähän mennessä?
Olen tehnyt tähän mennessä kaksi demoa. Menin kameran ja jalustan kanssa tien yli vanhusten palvelutaloon, koputin laitoksen johtajan ovelle ja pyysin saada työskennellä jonkun mummon tahi papan kanssa. Koen usein byrokratian hitaana, jarruttavana ja olen onnellinen, että tämä spontaanius toimi. Työskentely jo samalla viikolla Maunon kanssa oli liikuttavaa ja innostavaa. Miten koskettavaa ja kameraan asti välittyvää on toisen innostus, rohkeus tanssia kanssa ja kameralle kymmenen minuutin tuttavuuden jälkeen. Demo paitsi antoi varmuuden siitä, että projekti toimii ja sille voi hake rahoitusta, myös kaverin kadun toiselta puolelta. Toisen demon tein ystäväni miehen kanssa eräänä räntäisenä päivänä metsässä. Joimme paljon teetä ja kuvasimme. Tuttua oli taas kokemani sama liikutus ja innostus, että näin tuo ihminen vain heittäytyy tehtävään, vielä reumakivuistaan huolimatta. Hän matkasi seuraavanakin päivänä metsään tanssimaan oman videokameransa kanssa.
Missä tanssivideosooloja voi nähdä?
Ensimmäiset demot julkaistaan Liikekieli.comissa. Muutama soolo näkyy Kristina Junttilan Käpyrinteen palvelutaloon ohjaamassa Forced Experience -esityksessä toukokuussa, jossa esiintyy talon asukkaita. Jokainen laitos, josta tanssijoita osallistuu saa oman koosteensa kaikista sooloista ja niiden ympärille pyritään järjestämään ilta,jossa soolot esitetään asukkaille ja omaisille, henkilökunnalle, sosiaalialan vaikuttajille. Toivottavasti sooloja näkyy myös Zodiakissa ja Taiteiden yössä. Projekti on myös avoin vierailemaan eri sosiaalialan tilaisuuksissa avaamassa näkökulmia taiteen ja sosiaalialan yhteistyöhön ja ihmisten väliseen kohtaamiseen laitoksissa.
Mitä tästä eteenpäin?
Samuel Huberin Taidesäätiön apuraha mahdollistaa työsketelyn eteenpäinviemisen: uusia kohtaamisia ja tanssisoolovideoita, yhteydenottoja, työskentelyä ja sen tutkimista, eteenpäin viemistä. Pidän vielä peukkuja muutamille apurahoille: olisi hienoa voida tehdä tätä puolenkin vuoden ajan, jotta työskentelystä voisi luoda mahdollisesti myös metodia. Yleisesti olisi kaunista, jos Tanssin Tästä -projekti osaltaan innostaa jonkun ajattelemaan, että ei ole vain yhtä vaihtoehtoa sille, miten asioita voi lähestyä ja tehdä. Jos projekti herättää kiinnostusta, saa ottaa yhteyttä.
Petra Toropainen haastatteli itse itseään. Hänet tavoittaa sähköpostista: etunimi.sukunimi@liikekieli.com
