Kirjoitus pohjaa sähköpostikirjeenvaihtoon ja skypekeskusteluihin, joita Titta Court ja Pia Lindy kävivät kesän 2018 aikana.
Pia: Paikkalähtöisyys, Pohjois-Suomi, Lappi, Barentsin alue, erilaiset yhteisöt, paikat tai tilanteet… Minkälaisia ajatuksia tai vastakaikua nämä sanat tai termit herättävät?
Titta: Olen valinnut palata takaisin pohjoiseen. Sen sanottiin 20 vuotta sitten olevan kuolinisku tanssimiselleni, koska silloin tanssitaide oli niin Helsinki-keskeistä. Nyt tilanne onneksi hyvin toinen. Silti joskus tulee tunne, että kaikki työskentelyni on todistelua siitä, että täälläkin voi toimia ammattimaisesti. Mitä pidempään olen asunut Lapissa, sitä poliittisemmaksi koen täällä työskentelyn ja pysymisen.
Lappiin olen syntynyt, muuttanut, palannut, lähtenyt, jättänyt, unohtanut, kaivannut, palannut, juurtunut…
Barentsin laaja alue kattaa Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän pohjoiset alueet, ulottuu etelässä jopa Äänisen ja Laatokan rannoille Venäjällä ja sisältää Suomessa Lapin lisäksi Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Pohjois-Karjalan alueet. Työskentely pohjoisessa on luonnostaan hyvin kansainvälistä ja rajat ylittävää. Asun melkein Suomen ja Ruotsin rajalla ja vaihdan lähes päivittäin aikavyöhykkeeltä, valuutasta ja kulttuurista toiseen. Tanssitaiteessa Barentsin alueen yhteistyötä on tehty jo 90-luvulta lähtien. Yhteistyötä pyritään laajentamaan ja uudistamaan sitä mukaa, kun uusia toimijoita tulee kentälle. Juuri nyt on mukava pöhinä päällä, kun uuden sukupolven taiteilijat ovat innolla alkaneet luomaan pohjoisessa työmahdollisuuksia, jotka ylittävät maiden ja taiteiden välisiä rajoja. Vuosikymmeniä tosiasia on ollut, että Barentsin alueen nuoret joutuvat muuttamaan kotiseudultaan opiskelupaikan ja työn vuoksi muualle. Niin minunkin piti tehdä. Tyypillistä on myös halu palata joskus takaisin pohjoiseen. Teemme koko ajan yhdessä työtä, jotta tuo paluu olisi realistinen ja mahdollista. Olemme esimerkiksi rovaniemeläisen kollegani Marjo Selinin kanssa perustaneet RasaCollective ry:n vuonna 2011. Tällä hetkellä se työllistää produktiokohtaisesti itsemme lisäksi osa-aikaisen tuottajan ja eri alan taiteilijoita. Teemme ahkeraa tanssin viljelyä eri puolilla Lappia. Taloudelliset resurssit taas ovat niukkuuden viljelyä, mutta tiedämme tekevämme arvokasta ja hyvää työtä ja koetamme uskotella toisillemme sen joskus vielä muuttuvan helpommaksi.
Taiteen avulla pääsen ja uskallan mennä yhteisöihin, paikkoihin ja tilanteisiin, joihin en muuten pääsisi tai uskaltaisi. Päiväkoti, koulu, tehdas, vanhainkoti, psykiatrinen sairaala, yksityiskoti… Huomaan pystyväni tuomaan näihin paikkoihin jotakin, samalla kohtaan omia ennakkoluulojani, päästän niistä irti ja opin itsestäni ja toisista. Yllätyn ja yllätän, tapahtuu ennen kokemattomia asioita, en kontrolloi tilannetta…
Ensimmäinen oma koreografiani, Taamottu, toteutui vuonna 1995 Utsjoella, ja siitä saakka vastavuoroisuus on ollut työskentelyssäni pääosassa. Silloin en vielä tuntenut koko käsitettä yhteisötanssi, vaikka se kuitenkin oli osa tekemistä. Työskentelyyni taiteilijana kuuluu sitoutuminen yhteisöön, ei perinteisellä tavalla, jossa yhteisöä fasilitoidaan taiteen tekemiseen, vaan siten, että heille tarjotaan mahdollisuus olla osa itse taideteosta valintojensa, ajatustensa ja kokemustensa kautta.
Teokset syntyvät paikkalähtöisesti ja ovat riippuvaisia ja erottamattomia juuri siitä tilanteesta ja paikasta, jossa kulloinkin olemme, ja paikalla olevista ihmisistä.
Pia: Miksi juuri tanssi ja tanssitaide?
Titta: Tanssi on niin helppo ja luontainen tapa itselle kommunikoida, olla ihmisten kanssa ja yleensä olla maailmassa. Tanssiessa on aina mukana tunne tuttuudesta, se ei ole outoa. Tanssi tuli elämääni ollessani 15-vuotias, ja oli niin voimallinen kokemus jo ensimmäisestä tunnista lähtien, että se muutti elämäni ja minut heti kerralla näköalattomasta ja turhautuneesta teinistä intohimoiseksi tanssin harrastajaksi. Kiitos tästä ensimmäiselle opettajalleni Iiris Kanervolle.
Tanssiin ei tunnu kyllästyvän koskaan, kuin ei myöskään koe koskaan olevansa valmis, ammentanut tanssia tyhjiin. Tanssitaide näyttäytyy aina uutena, tanssi muuttuu, minä muutun, maailma muuttuu ja löydämme jatkuvasti uusia tapoja sovittaa toisemme yhteen. Odotan innolla sitä, miten tanssin 70-, 80-, 90-vuotiaana.
Somaattisten tekniikoiden ja harjoittelun, erityisesti Skinner Releasing -tekniikan, myötä tanssimisesta on tullut entistä henkilökohtaisempaa ja poliittisempaa. Somaattinen tietoisuus mahdollistaa sen, että voin yhtäaikaisesti havainnoida ja ilmaista sisäistä maailmaani ja olla suhteessa ulkoiseen todellisuuteen. Somaattisen harjoittelun myötä tanssi on minulle läsnä paljon muulloinkin kuin vain harjoitellessa tai esiintyessä.
Pia: Miten oma taiteilijuus tai käsitys omasta työstä, työnteon tavoista tai esityksestä on muuttunut työskenneltyäsi pidempään ja enemmän myös näyttämökontekstin ulkopuolella?
Titta: Ensimmäiset kokemukseni näyttämökontekstin ulkopuolella työskentelystä sain Teatterikorkeakoulussa Reijo Kelalta. Hänen työskentelynsä ja uniikki uransa on ollut minulle suuri innoittaja. Olen saanut tehdä hänen kanssaan töitä myös opiskelun jälkeen. Reijo ohjasi etsimään omia vahvuuksia, joihin keskittyä ja joita kehittää. Hänen kanssaan on aina lähdetty rohkeasti kohti tuntematonta ja yllättämään myös itseä.
Minulta meni ainakin kymmenen vuotta ammatissa ennen kuin aloin kutsua itseäni tanssitaiteilijaksi. Olen kasvanut taiteilijuuteen juuri näyttämökontekstin ulkopuolella työskennellessä. Siellä esiinnyn paljaana ja haavoittuvana itsenäni, aina hyvin lähellä yleisöä. Juuri sellainen esiintyjyys ja tanssitaiteen inhimillisyys kiinnostaa minua.
Taide prosessina on tullut osaksi esiintymistä. Ennen tein teoksen valmiiksi ja sitten sitä mentiin esittämään. Jo pidempään nautinnollisinta on ollut asettaa itseni tilanteisiin, joissa teos valmistuu siinä hetkessä paikalla olevien ihmisten kanssa, kuten esimerkiksi LappiBalladissa.
Pia: Kertoisitko LappiBalladista?
Titta:
Päiväkirjamerkintä 17.7.2015:
LappiBalladi on kiireetöntä kulkemista ja olemista, koskettavia kohtaamisia. Olen todella onnekas, että saan tehdä tällaista. Aamulla ei tiedä mitä päivä tuo ja illalla olen täynnä ihmisten hyvyyttä, elämää, kiitollisuutta. Minut on otettu vastaan ja matkaani on antauduttu täysillä.
Pitää uskaltaa käyttää aikaa. Vaikka talonväellä olisi jokin homma kesken, meidän kiireettömyytemme tuntuu tarttuvan heihin ja yhtäkkiä meillä on kaikki maailman aika jutustella, juoda kahvia ja viettää yhdessä aikaa.
Taide on väline tehdä aikaa, synnyttää kohtaaminen.
Miltä koti tuntuu sen jälkeen, kun sinne on tehty esitys?
LappiBalladi on teoskonsepti, jonka innoittamina minä ja valokuvataiteilija Jaakko Heikkilä kuljeskelemme Lapin syrjäkylillä ja pysähdymme spontaanisti ihmisten luokse pyytämään tanssiesitys- ja kuvauslupaa. Aloitimme vuonna 2015 Länsi-Lapissa, vuonna 2016 kiersimme Itä- ja Keski-Lappia ja 2017 oli Pohjois-Lapin vuoro. Tänä vuonna olemme olleet Meänmaalla eli Pohjois-Ruotsin Tornionlaaksossa, jossa puhutaan meänkieltä.
Tanssiesityksissäni talonväki saa päättää mihin musiikkiin tanssin. Joko etsimme sopivan musiikin yhdessä internetistä tai joku asukkaista innostuu soittamaan instrumenttia, omia lempilevyjään tai kasetteja. Jauhojärvellä 86-vuotias Aulis soitti haitarillaan vanhoja sota-ajan valsseja tunnin verran tanssiessani hänen olohuoneessaan. Yhdessä talonväen kanssa mietimme, missä tanssi voisi tapahtua. Joskus se vaatii mattojen rullausta tai pöytien siirtelyä. Minut on kerran jopa kuljetettu reellä ja moottorikelkalla porojen vasontalaitumelle tanssimaan. Jutustelun jälkeen minulla on mielessä, mikä asu tanssiin sopisi, joskus talonväki haluaa antaa minulle jotain vaatetukseen liittyvää tai muuta rekvisiittaa.
LappiBalladissa kosketus yleisöön on vahva. Ihmiset eivät ole pelkkiä todistajia vaan he ovat osa teosta. Kyseessä on heidän kotinsa, energiansa ja elämänsä. Olen saanut myös vastalahjaksi tanssia talonväeltä. Olen kirjoittanut matkapäiväkirjaa eri vuosina.
Päiväkirjamerkintä 19.8.2016:
Päätämme kääntyä Seipäjärveen (Seipälään kuten paikalliset sanovat). Jaakko on 90-luvulla käynyt kuvaamassa taidemaalari Toivo Pekkalan, joka ei halunnut luopua teoksistaan ja jonka talo oli niitä aivan täynnä. Yritämme yhteen vanhaan taloon rannassa, mutta pönkkä ovella kertoo ettei siellä ole ketään. Näemme toisen talon pihalla ihmisen ja menemme sinne. Kyselemme Toivon taloa ja saamme opastuksen Pertti Niemelän luokse, jonka eno Toivo oli ollut, ja tiedon Toivon talon olevan hänen talonsa takana. Niemelän talosta löytyy mies työhuoneesta tietokoneen luota järjestelemässä mappeja. Hän sanoo olevan paljon tekemistä, mutta kun esitämme asiamme saan heti tanssiluvan. Miehen olohuoneessa on paljon soittimia, mikrofoni, vahvistin jne. Tiedustelen kuka instrumentteja soittaa ja mies sanoo soittavansa. Hän on ollut bändissä LaWalla. Musiikki aina ollut hänelle hyvin tärkeää. Oli sattunut työtapaturma, pudonnut tikkailta 3 metrin korkeudesta tikkaiden päälle. Ollut lähellä halvaantua. Sairaalassa maatessa katsellut kattoon ja miettinyt ”mihin minulla on hoppu?” Huomannut, että maailma (yritys) pyörii ilman häntä. Onnettomuuden syy oli, että oli kiirehtinyt ja siksi ollut huolimaton ja pudonnut. Oli halunnut päästä lomalle, saada pekkaspäiviä. Onnettomuuden jälkeen moni asia muuttunut ja musiikista tullut entistä tärkeämpi. Hän ilahtuu pyynnöstäni soittaa, kun tanssin. Laittaa laitteet päälle, haluaa laulaa ja soittaa sähkökitaraa. Ehdottaa herkkää Johanna Kurkelan laulua. Siinä tummasävyisessä olohuoneessa, joka on kuin musiikkistudio, tanssin kattolampun alla Pertin soittaessa ja laulaessa. Hetki on todella koskettava. Saan halauksen ja Pertti huokailee ja selvästi pidättelee itkuaan. Sanookin että eihän se haittaa jos hän vähän itkee. Juttelemme vielä pitkään. Menemme Toivon talolle, joka on upean värikäs vanha hirsitalo. Missään en ole ennen nähnyt oranssia kattoa, punaisia puusohvia, sinisiä seiniä, keltaisia kaappeja ja takkaa, jota peittää vangoghmainen maisemamaalaus. Tanssin vielä Toivon talollakin. Pertti puhuu tanssin jälkeen sodankyläläisestä koreografista Miikka Ryytystä ja että voisi mennä nyt katsomaan tanssia lisääkin. On luullut, että sellainen olisi ennemminkin paremmille, mutta nyt näkee että hänkin voi ymmärtää.
Olen kokenut ristiriitaisuutta ja pelkoakin siitä, saako toisen yksityiseen tilaan noin vain tunkeutua, vaikka tietenkin pyydämme aina luvan. Kokemukset ovat varmistaneet, että pitää uskaltaa. Olen kirjoittanutkin siitä, kuinka ihmiset katsovat täysin konstailematta, vaikka ovat niin lähellä ja kuinka onnellisia ja kiitollisia he ovat vierailustamme.
Ennen LappiBalladia pohdin, onko järkeä lähteä tekemään esitystä vain yhdelle tai kahdelle ihmiselle kerrallaan. Olemme saaneet huomata, että siinä todellakin on järkeä. Kiitollisuus, jota saamme palautteena välittömästi vahvistaa uskoa, niin kuin myös se kiitollisuus, jota itse tunnemme. Kohtaamiset ovat niin vaikuttavia molemmin puolin, että ne alkavat heti kertautua meidän ja asukkaiden tarinoiden kautta, kuvien kautta, usein asukkaat myös kysyvät lupaa videointiin. Se hyvä, mikä syntyy, alkaa heti kertautua, laajeta, levitä, huokua ja lämmittää….
LappiBalladin teoskonsepti oli ensin nimeltään Kylästelyjä, joka kuvaa hyvin sitä mitä teemme. Kylästelemme vanhan tavan mukaisesti, mennään vain taloon etukäteen sopimatta. Jos talonväellä on aikaa, kylästely voi kestää pitempään, ja jos ei ole aikaa, ollaan vain lyhyt hetki. Nimi muuttui Balladiksi ensimmäisen vuoden jälkeen sen nostalgian vuoksi, jota Lapin kylät herättävät. Tyhjenevissä kylissä muistellaan kylän kukoistuksen aikoja, kun oli kauppa, koulu ja monin verroin savuja. Balladi myös siksi, että projektimme on kuin rakkauslaulu maakuntamme katoaville tarinoille, tyhjeneville kylille ja niiden ihmisille.
Työskentely toisen taiteilijan kanssa on antoisaa. Yksin tällainen projekti olisi liian raskas. Jaamme raskauden, mutta erityisesti myös ilon. LappiBalladi on niin paljon enemmän kuin pelkkä tanssiesitys. Se on kulkemista ja jännityksen hetkiä siitä, mitä on vastassa, kun avaamme talon oven. Se on lukuisia kahvitteluhetkiä talonväen kanssa, tarinoita, kohtaamisia, esityksen valmisteluja yhdessä asukkaiden kanssa, esitys ja tunnelma sen aikana ja jälkeen, se on puhumista taiteesta, elämästä, taas kulkemista, sen ihmettelyä minne mennään yöksi, missä syödään, mihin käännytään, mihin pysähdytään…
Kommentteja vierailujen aikana:
”Enpä tiennyt, että tämmöinen päivä tuli.”
”Pelastitte päivän. Tulkaa uudestaan.”
”Hienoa, että tuotte taidetta koteihin. Olen käynyt teatterissa, oopperaa katsomassa ja konserteissa, mutta parasta on kyllä tanssi kotona.”
”Ei ihmiset osaa edes ajatella, että tämmöistä voi olla.”
”Tämmöisestä taiteesta minäkin tykkään.”
”Jos minä olisin miljonääri niin rahoittaisin kyllä tämmöisen projektin.”
”Tämä ei ole mikään hullu idea. Tämä oli kuin lääkettä.”
Pia: Mikä sinusta tai sinulle on erityistä näyttämön ulkopuolella toimimisessa?
Titta: Se, että niin paljon on jo valmiina; lavastus, usein äänimaailmakin, yleisö ja konteksti. Minua kiinnostaa asettaa itseni taiteilijana ja ihmisenä tuohon tilaan ja katsoa mitä se tuottaa ja mitä syntyy. Useimmiten tapahtuu jotain niin yllättävää, etten olisi etukäteen mitenkään voinut suunnitella sellaista.
Näyttämöiden ulkopuolella toimiminen on elämänmakuista ja tarjoaa mahdollisuuden työskennellä todellisessa paikassa todellisten ihmisten kanssa. Se on myös haastavaa ja sopii minulle, koska rakastan haasteita. Se on aina jännittävää, joskus jopa pelottavaakin. Pystynkö olemaan avoin, antautumaan ja tunnistamaan ennakkoluulot? Tässä tarkoitan omia ennakkoluulojani ja odotuksia. Yleisön ennakkoluuloja en pelkää, niitä on mukavakin ravistella, aivan kuten omianikin.
Pia: Mistä haluaisit vielä puhua tai kirjoittaa suhteessa kokemuksiisi, ajatuksiisi taiteilijana? Onko jotain kiteytynyt, tullut tärkeäksi, tärkeämmäksi? Syventynyt?
Titta: Just nyt on taas vaihe, jossa mietin mitä, mihin seuraavaksi. Siksi on vaikea kirjoittaa, kaikki tuntuu menneeltä ja jotain uutta nousemassa, mutta en tiedä vielä mitä se on. LappiBalladi syntyi tällaisen vaiheen jälkeen ja siitä on tullut sydämeni projekti. Teemme sitä varmasti vielä. Itse asiassa ensi vuonna tarkoitus lähteä Venäjälle Karjalaan ja Arkangelin alueelle, mutta entä sitten? Tällä hetkellä en tiedä, mikä seuraava haaste on. Olen taas tuntemattoman äärellä.
Titta Court
Titta Court on Pohjois-Suomessa asuva tanssitaiteilija, joka on työskennellyt tanssijana, koreografina ja opettajana vuodesta 1991. Paikka, tilanne ja yleisö sekä kollaboraatio ja improvisaatio ovat avainsanoja hänen työskentelylleen. Perinteisten näyttämötilojen lisäksi Titta on toteuttanut lukuisia teoksia erilaisiin julkisiin tiloihin, tehtaaseen, sairaaloihin, yksityiskoteihin ja luontoon niin Suomessa kuin kansainvälisesti.
Yläkuva teoksesta LappiBalladi, kuva: Jaakko Heikkilä.