Olen loputtoman kiinnostunut siitä, miten vähän taiteessa voi olla taiteilijan itsensä tuottamaa sisältöä ja miten paljon siinä on tilaa kokijalle suunnata, täydentää ja osallistua omasta kokemismaailmastaan käsin, toisaalta niin esitys- kuin muissa taiteen parissa tapahtuvissa yhteentulemisissa ja kohtaamisissa.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena on avata, mitä tällä tarkoitan.
Tätä kirjoittaessani eksyin yhä syvemmälle teorioiden ja käsitteiden viidakkoon yrittäessäni löytää vankempaa muotoa ajattelulleni ja kokemuksilleni taiteilijana. Lopulta palasin takaisin lähtöpisteeseen. Kirjoitan omien kokemusteni läpi, sen hajanaisuuden kautta, joka syntyy niistä moninaisista töistä, identiteeteistä ja yhteyksistä, joissa toimin.
Moninaisuus ja sirpaleisuus ovat minun arkipäivääni, kun työskentelen tanssitaiteilijana perinteisen näyttämökontekstin ulkopuolella. Olen aina soveltanut osaamistani siellä jossakin, epämääräisellä ei-kenenkään-maalla, jossa mikään ei oikein ole mitään ja jossa useimmiten on ollut aika epämukava olla.
Tarpeestamme nimetä
Fasilitoimisen taide ja taito, osallisuus, osallistaminen, jaettu tekijyys, teos, tanssi, festivaali, tanssija, koreografi, hybriditaiteilija, yhteisötaiteilija, omistajuus, improvisaatio, teko, PopUp, kaupunkiaktivismi, julkinen tila, marginaali, rajapinnat…
Nimeämisen kautta pyrimme kurottamaan kohti sitä jaetuksi oletettua helpotusta, kun ympärillämme oleva kaoottinen maailma kiteytyy käsitteiksi ja sen pienimmätkin osaset saavat muodon.
Tuskin teen kovinkaan suurta syntiä yleistäessäni seuraavasti: voimme keskimääräisesti paremmin, jos erotamme taiteilijan ei-taiteilijasta ja tanssijan ei-tanssijasta. Kun ihmiset ja oliot sekä niiden toiminnat asettuvat omiin lokeroihinsa, kokonaiskuva on selkeä ja helposti lähestyttävä.
Minun kohdallani moni asia on sen sijaan epäselvä. Yllätän itseni usein kysymästä itseltäni: “Onko tämä, mitä teen, taidetta?” Koska en osaa siihen suoralta kädeltä vastata, lähestyn tekemistäni sen kautta, mitä se ei minun mielestäni ole. Kun olen edennyt tarpeeksi pitkälle enkä keksi enää mitään, mitä se ei voisi olla, totean, että ehkä se sittenkin on taidetta.
Koen vaikeiksi tilanteet, joissa minun täytyisi kirjoittaa tai puhua auki sitä, mitä teen tai mitä aion tehdä. Tai kaikkein henkilökohtaisimmalla tasolla, kirjoittaa tai puhua auki se, mitä tai kuka olen.
Voin pusertaa tunteja sadan sanan versioita itsestäni, työstäni tai teoksistani (tai kenties paremmin teoistani). Kirjoitan kaiken uudelleen, vaikka pilvipalveluni pullistelee lukemattomia erilaisia versioita näistä kaikista, eri käyttötarkoituksia varten. On asiapitoisia, lennokkaita, etäännyttävän vaikeaselkoisia, informatiivisia, runollisia, kaikki keskenään erilaisia, erilaisista tulokulmista kirjoitettuja. Copy, paste. Niin yksinkertaista se voisi olla.
Itseni ja tekojeni nimeäminen tuntuu vaikealta ja lopulliselta, koska mielestäni kaikki tuleva ja vielä olematon on kiehtovampaa ja moninaisempaa kuin sanat, joilla niitä kohti kurotetaan. Nimeämisen myötä avautuu myös tila arvottamiselle, joka harvoin on kovin hedelmällinen tila. (Toisin sanoen näissä hetkissä syntyy blokki, kun ei keksi yhtikäs mitään. Valitettavan tuttu olotila minulle. Keho muuttuu sementiksi.)
Leikillisyydestä
Nimeämisen sijaan yritän työssäni raivata tilaa kokemuksellisuudelle, joka kumpuaa moninaisista elämänhistorioista, jo menneestä, sekä jaetuista arkipäiväisistä asioista. Pyrin siihen, että kysymys “Menikö tämä nyt oikein?” on täysin merkityksetön.
Luon tietoisesti paikkoja sallivalle leikkimielisyydelle, johon voi tulla, vaikka olisi hämmentynyt, kriittinen, valmistautunut, utelias, kyseenalaistava, hitaasti lämpiävä, kaiken taitava. Kutsun leikkiin nimeämättä sitä leikiksi.
Tämän vuoksi minua kiehtovat kaikki ne nonverbaalit tavat, joilla virittäydymme kohtaamaan, työskentelemään ja kokemaan yhdessä. Haaveissani siintää kohtaaminen (harjoitus, esitys, työpaja), jossa ei puhuta lainkaan. Kun ei voi kysyä, mitä joku tarkoittaa, täytyy luottaa käsillä olevaan hetkeen, tulkintaan ja kokemukseen. Täytyy luottaa myös toiseen tai muihin. Läsnäolo kehollistuu, aavistus ja intuitio astuvat kuvaan mukaan. Täytyy uskaltautua, jotta leikki voi alkaa.
Tämä leikki voi olla vakavan keskittynyttä tai kepeää hetkissä olemista ja niistä toisiin siirtymistä. Se voi purkautua ja saada millaisia muotoja tahansa.
Pidän näiden kohtaamisten hetkellisyydestä ja subjektiivisesta aistien avautumisen tilasta, joka tapahtuu ennen ajattelua. Tämä tila on läsnäoloa ja tietoisuutta, jotka purkavat arkemme automatisoituneita toimintoja. Parhaimmillaan kokemuksesta tulee autenttinen?, spontaani liikahdus, jolla ei ole vielä nimeä.
Erilaisten tapojen risteyksissä
Koska työskentelen paljon perinteisen taidekontekstin ulkopuolella, sen rajaamattomassa moninaisuudessa, työskentelyni tavoitteet ja sisällöt kyseenalaistuvat jatkuvasti. Ei ole itsestäänselvää, että “muut” näkisivät kehollisuuden yhtä oleellisena maailmassa olemisen tapana kuin minä. Sen vuoksi etsin jatkuvasti erilaisia reittejä kehollisuuteen ja moninaisia sanoja kuvaamaan tätä matkaa.
Vuosien aikana olen siedättynyt erilaisille taidekäsityksille, välineellisyyksille, tavoitteille. Tästä syystä myös ennakko-oletukseni ja käsitykseni mm. siitä, mikä taiteessa on hyvää tai huonoa, populaaria tai korkeaa, purkautuvat ja rakentuvat uudestaan ja uudestaan.
Aiemmin tein hartiavoimin töitä, jotta välimatkat eri tavalla olevien, aistivien ja ajattelevien ihmisten välillä sekä minun ja “heidän” välillään kuroutuisivat umpeen. Lopulta oivalsin, että se ei tule koskaan onnistumaan. Eikä tarvitsekaan. Voimme silti työskennellä yhdessä. Ja itse asiassa tämä välimatka tekee työskentelystämme kiehtovaa: sen kautta tulee esiin yhteentulemisten hienous. Yksittäisistä hetkistä tulee paljon merkityksellisempiä kuin suunnitelmista tai lopputuloksista.
Taiteilijana kurotan kohti
Esimerkiksi työskennellessäni nuorten tai juuri Suomeen tulleiden kanssa Spotifyn Top 50 -lista tai Youtuben ehtymättömät musiikkisisällöt avaavat minulle reittejä jonkin/jonkun luokse. Samalla päästän irti suunnitelmastani ja astun sellaiselle maaperälle, jolla en välttämättä ole kotonani. Nämä ovat niitä vapautumisen ja hellittämisen hetkiä, joina en tiedä, mihin olen menossa, mutta luotan, että olen matkalla yhdessä jonkun kanssa. Matka on alkanut ja jossakin vaiheessa on mahdollista pysähtyä, katsoa yhdessä taaksepäin sekä pohtia, miten ja mihin tästä voisi jatkaa.
Jos työskentelee kuvailemillani tavoilla, on mahdotonta olla kovin ehdoton. Jollekin työskentely voi vaikuttaa epäjohdonmukaiselta haahuilulta, jota ei ohjaa kukaan/mikään. Minulla on kuitenkin koko ajan mukana yksi äärimmäisen selkeä ja kirkas tavoite: etsin niitä pieniä taiteen tekemisen ja kokemisen mikroyksikköjä, jotka voivat toteutua kuin ohimennen. Ne ovat niin pieniä asioita, että niiden onnistumiseksi ei tarvitse sanoa mitään, ja haluan ehdottomasti olla paikalla, kun näin tapahtuu.
Nämä taiteen mikroyksiköt ovat sellaisia toisin näkemisen tiloja, joissa jokin – ehkä vain hetkellisesti – avautuu. Ne ovat tiloja, jotka vaativat rohkeutta, uskallusta hypätä ja luopua niistä odotuksista, jotka edellä tulemme tilanteisiin. Ne voivat kuitenkin olla niin heikkoja kaikuja, että unohtuvat jo seuraavassa hetkessä.
Taidosta
Avatakseni näitä toisin näkemisen tiloja olen harjoittanut mm.:
- Jonkin äärelle johdattamisen taitoa
- Itsestäpoiskatsomisen taitoa
- Rajaamisen taitoa
- Epätietoisuuteen siedättämisen taitoa (itsessä ja muissa)
- Hetkien kunnioittamisen taitoa
- Epäonnistumisiin rakastumisen taitoa
Itsestäpoiskatsomisen taito on subjektiivinen tilanteisiin astumisen tapa, joka esimerkiksi saa kysymään, miten vähän teoksessa pitää olla teosta, jotta se on vielä teos? Itsestäpoiskatsomisen taito on myös kykyä olla läsnä sellaisissa yhdessä olemisen ja kokemisen hetkissä, joiden suunta ja energia on jo livennyt pois käsistäni. Olen jo matkalla jonkin, luultavasti minullekin vieraan äärelle.
Jonkin äärelle johdattaminen vastaavasti vaatii suunnan ja sysäyksen. Se on minulta kevyt vauhdinanto ja lupaus kulkea rinnalla. Miten löydetyillä äärillä voi pysyä avoimen uteliaana ja luottavaisena sekä liikuttua kaikkiin potentiaalisiin suuntiin? Miten tehdä tämä arvottamatta?
Jotta pystyisin käyttämään edellä mainitsemiani taitoja, olen enenevissä määrin alkanut harjoittaa rajaamisen taitoa. Rajaaminen on asioiden riittävää nimeämistä ja se täytyy tehdä, jotta kategorioita, paradigmoja ja käsitteitä rakastava mielemme voi tyyntyä ja unohtaa hetkeksi itsensä.
Rajaamisen pyrin työssäni pitämään riittävän selkeänä, mutta samalla huokoisena. Rajat voivat olla sattumanvaraisesti muotoutunut avoin pelikenttä. Ne avaavat tilan ymmärrykselle, väärinymmärrykselle, tulkinnalle ja reaktiolle. Ne avaavat myös sitä, miten eri tavoin jokainen tällaiseen tilanteeseen astuu tai asettuu. Haemmeko konsensusta vai voimmeko olla asioista (edelleen) eri mieltä? Mistä tiedän, mihin suuntaan ollaan menossa? Millä tavalla suhtaudun epätietoisuuteen?
Esimerkkejä eräänlaisista rajauksista ja äärelle johdattamisista
Lopuksi esittelen lyhyesti esimerkkejä aiemmista ja käynnissä olevista projekteistani, teoista (ja teoksistani), joissa pyrin luomaan sisältöä mahdollisimman vähän itse ja avaamaan tilaa ymmärrykselle, väärinymmärrykselle, tulkinnalle ja toiminnalle.
Välittämistoimiston vastikkeelliset kahvit/teet
Välittämistoimisto rakennettiin ensimmäistä kertaa Roihuvuoren ostarille Helsinki-päivänä 2018. Kuuden päivän ajan toimisto oli avoinna kaikille ostarilla asioiville ja päivittäin vaihtelevien teemojen kautta julkista tilaa avattiin yhteiselle olemiselle.
Erään päivän teemana oli vastikkeellinen kahvin tai teen nauttiminen.
Kahvin/teen juomisen koreografia:
- Hörppää ainoastaan silloin, kun joku toinenkin hörppää
- Sen jälkeen vaihda asentoa/paikkaa/keskustelukumppania
- Aloita alusta
Thinking Outside the Box – TALK – Taidetta ja liikettä kieltenopetukseen -hanke 2014-2018
Talk-hankkeen aikana kehittelin yhteistyössä tanssitaiteilija Sanna Fromin kanssa pelillisiä osallistamisen keinoja, joiden kautta etsittiin uudenlaisia tulokulmia omaan arkiseen ympäristöön ja kielellistettiin niitä.
Thinking Outside the Box oli eräs tehtävä, jota käytin kieltenopettajien koulutuksessa:
- Etsi paikka, johon liittyy jokin arkinen toiminto
- Mieti vähintään kaksi uutta tapaa olla siinä
- Ota niistä kuva ja mieti, millä sanoilla kuvailisit niitä
Walk Me Talk Me, 2018-
Walk Me Talk Me -projekti on matka sopimuksenvaraisessa maailmassamme ja ehdotus uudenlaisista sopimuksista. Se on useampivuotinen kävelyprojekti, jossa etsin erilaisia tapoja luoda julkisen tilan teoksia, joissa “yleisön” ja tekijän välinen raja hämärtyy ja yhdessä kokeminen ja hetkellisyys korostuvat. Walk Me Talk Me -kävelyn aikana voi tapahtua kaikkea jonkin todella pienen ja hulvattoman karnevalismin väliltä.
“Seison jonkun toisen rinnalla, katson kadulla kulkevia ihmisiä ja ymmärrän, että tämä hetki kumpuaa vierelläni kävelevän ihmisen historiasta, eletystä elämästä, taakse jääneistä teoista. Minut on johdateltu johonkin sellaiseen paikkaan, jonne en itse osaisi mennä.”
Riina Hannuksela
Filosofian maisteri, 2006
Tanssinopettaja (amk), 2010
Tanssitaiteilija ja tanssinopettaja, fasilitaattori, mahdollistaja, luotsi, kouluttaja, vertaistaiteilija
Kahden lapsen äiti
Nykyinen itähelsinkiläinen, juuriltaan eteläpohjalainen
Koiranomistaja
Yläkuva: Karin Smeds