Pia Lindy: Sumussa tanssimisen taito

 

 

Tunnustan, että pitkään taisin kuvitella sumussa tanssimisen taidon olevan sitä, että yrittää nopeasti löytää reittejä pois sumusta. Olen myös yhdistänyt sumuisuuden osaksi taiteellista prosessia ja ajatellut, että improvisaatio on sumussa navigoimisen praktiikkaa. Selityksiä on monia, niin kuin aina. Lähdetään tästä.

Teen laaja-alaisesti töitä tanssitaiteilijana niin esiintymisen, opettamisen, fasilitoimisen, kirjoittamisen kuin asiantuntijatyön parissa. Tässä kirjoituksessa liitän sumussa tanssimisen pääosin työskentelyyni taiteilijana perinteisemmän näyttämökontekstin ulkopuolella ja siihen, että erilaisissa ympäristöissä ja konteksteissa monenlaiset ajattelu- ja toimintakulttuurit kohtaavat samaan aikaan. Törmäyksiä, solmuja tai ristiriitoja on hankala välttää. Se taidekeskustelu ja perinteisempi näyttämöteosten tekemisen ja esillepanon kulttuuri, jossa kollegoideni kanssa suvereenisti sukeltelen suuntaan jos toiseen, muuttuukin höpinäksi, jota on pakko alkaa selventää.

Ne taidot, joita omaan tai olen itse pitänyt arvossa, tai joihin olen nojannut eivät välttämättä pääse heti esille tai osaksi toimiessani, ajoittain kompuroidessani, taidetanssin rakenteiden ulkopuolella itselleni vieraammassa maastossa ja uusien ihmisten kanssa.

Vuosikymmenien kokemuskaan ei välttämättä heti auta muuten kuin epämääräisyyden ja keskeneräisyyden sietämisessä. Minua lohduttaa jostakin lukemani ajatus siitä, että keski-ikäisenäkään taiteilijana ei voi välttyä luovaan prosessiin kuuluvalta epävarmuuden kokemiselta. En voi myöskään välttyä länsimaisen patriarkaalisen ajattelun purkamisen tuomista epämukavuuden ja syyllisyydenkin tuntemuksista etuoikeutettuna liikkumiskykyisenä valkoisena eurooppalaisena queer-ihmisenä, joka ei välttämättä edes huomaa omaa osallistumistaan rakenteellisen syrjinnän mahdollistumiseen.

Olen runsaan kahdenkymmenen vuoden aikana pohtinut paljon sitä, minkälaisena taiteilija näkee tai kokee ammattinsa suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja toisiin ihmisiin. Onko taiteelle ja taiteilijalle annettu yhteiskunnassa rooli, tehtävä tai tehtäviä ja miten ne muuttuvat ajan kuluessa? Miten taiteilija itse näkee roolinsa tai tehtävänsä ja onko niitä? Minkälaista on itse kunkin taiteilijan oma sosiologinen ajattelu ja yhteiskunta- ja ihmiskäsitykset? Mitä taiteelliset työni ja työskentelytapani kertovat minusta ihmisenä, suhteestani yhteiskuntaan, arvoistani ja siitä mikä on tai ei ole tärkeää? Mitä tekemisestä välittyy tai tekeminen välittää? Taiteilijan roolin pohtimisen lisäksi olen miettinyt paljon tanssille ja taiteelle annettuja rooleja, arvoja ja odotuksia. Kuka täällä tanssii?

Koen merkittäväksi sen, että taiteilijat liikkuvat keskellä, reunoilla, päällä, alla, takana, edessä ja että on erilaisia työskentelytapoja ja kokeiluja, jotta monenlaiset teosmuodot ja tanssiajattelut sekä kriittisemmätkin näkökulmat leviävät moneen suuntaan.

Viime vuosina olen työskennellyt eri työryhmissä yhteisöllisissä taideprojekteissa pääkaupunkiseudun lähiöissä. Taidelähtöisen työskentelyn painopisteinä ovat olleet kohtaaminen, moninaisuus, vuoropuhelu ja osaamisen sekoittuminen eri-ikäisten ja -taustaisten ihmisten kesken. Minua koskettaa ajatus taiteilijan läsnäolosta ja kokemukset ulkopuolisuudesta, johonkin kuulumisesta tai osallisuudesta.  

Olen kiinnostunut tilan ja tilallisuuden tunnusta, ihmisestä liikkujana. Inspiroidun liikkeessä kohtaamisesta, improvisaatiosta, valinnoista ja rutiineista, kaikenlaisista yksityiskohdista ja tunnelmista. Monenlaiset rakenteet ja toiminnot näkyvät, vahvistuvat (ja purkautuvatkin) arjen käytännöissä kehon, liikkeen ja arkisen tasoilla. Miten ihmiset liikkuvat tai eivät liiku töihin, kauppaan, harrastuksiin, kuka seisoo leipäjonossa, kuka ehtii tien yli, kumpi väistää ensin? Minkälaisia julkisia kaupunkitiloja on olemassa? Kuinka paljon on yhteisiä tiloja, joissa eri ihmisryhmät käyvät ja miten niissä liikutaan, saako missään istua rauhassa, pitääkö aina ostaa jotain? Mitä kaikkea voi tapahtua samassa tilassa samaan aikaan?

Tila, ympäristö ja aika muokkaavat arkeamme ja kokemustamme sekä myös toisten kohtaamista. Tapaan taideprojektissa metsäpoluilla eri ihmisiä kuin ostarilla, koira- tai leikkipuistossa, K-kaupassa, palvelutalossa ja kirjastossa tai eri kellonaikoina metroasemalla, bussissa ja taksitolpalla.

Tanssitaide ja taiteilijat asettuvat erilaisiin ympäristöihin, joissa erilaisia taiteen tai taidelähtöisen toiminnan mahdollisuuksia on paljon. Usein taiteilijoiden on kuitenkin luotava itse toimintamalleja ja samalla avauduttava erilaisille yhteistöille ja vuoropuheluille.

Erilaisissa ympäristöissä ihmiset tulevat myös erilaisista tilanteista; mitä heille juuri hetki sitten tapahtui? Kaikissa tilanteissa ei ole siirtymärutiinia samalla tavoin kuin esitystä teatteri- tai taidetilaan katsomaan mentäessä. Taiteilijana tiedän yleisön tulevan paikalle, yleisö tietää esityksen alkamisajan, kukin suunnittelee ja valmistautuu tahollaan.

Voi olla, että palvelutalossa, johon olen sopinut esityksen tai työpajan, joku on kuollut sinä aamuna tai moni työntekijä on sairaslomalla. Voi olla, että en ollut tajunnut ottaa ajoissa selvää onko työpajaan käytettävä tila esteetön tai omat ennakkokäsitykseni jonkun asian suhteen saattavatkin olla jumahtaneita. Voi myöskin olla, että poeettinen liikesooloni kävelytien vieressä olevan kuusen alla on ohikulkijoille hämmentävä – ainakin ensi näkemältä. Julkisessa tilassa minun on hyvä muistaa, etten omista tilaa. Kaikki eivät halua välttämättä osallistua tai pystykään siihen juuri nyt. Miten osaisin taiteilijana lukea tilanteita, toimia otollisella tavalla, olla herkkä ja kuitenkin ottamatta henkilökohtaisina epäonnistumisina tietämättömyyden, olosuhteiden, väärinymmärrysten, toisistaan poikkeavien tavoitteiden ja tarpeiden aiheuttamia spontaaneja muutoksia?

Eräässä keskustelutilaisuudessa mediataitelija Minna Tarkka puhui siitä, miten taiteilija luo kontekstin joka kerta aina uudelleen. Olen miettinyt tätä erityisesti viime vuosien aikana pääkaupunkiseudun lähiöissä työskennellessäni. Voin tunnistaa kontekstin luomisen ja sen, miten ideat löytävät käytännön toteutuksensa. Kuitenkin on käynyt niin, että esimerkiksi ajan puutteen vuoksi olen jäänyt toistamaan samaa toimintamallia tai konseptia, vaikka paikka, aika ja ihmiset ovat vaihtuneet.

Sukellus sumuun jälleen ja yritykseen tunnistaa taiteellisen prosessin ja yhteistyön mahdollisuuksia pitkäkestoisemman tekemisen ja vuoropuhelun jatkumossa – kokemusta taiteesta ja uuden, vielä tuntemattoman mahdollistumisesta.

Euroopassa ja Kaakkois-Aasiassa työskentelevä aktivistitaiteilija Jay Koh ajattelee, että on välttämätöntä aloittaa kommunikaatioon ja vuoropuheluun pyrkivät taideprojektit yrityksestä ensin ymmärtää valitun paikan olosuhteita ja vivahteita. Koh’n mielestä työskentely ei voi perustua samojen konseptien toistamiseen vaan ensin on mahdollistettava avoimuuden, ei-tekemisen, oppimisen ja kuuntelemisen jakso. Länsimaisten taiteilijoiden ja taideinstituutioiden olisi erityisen tärkeää aloittaa kuuntelemalla sen tietynlaisen määräävän ohjailun sijaan, joka näille usein on ominaisempaa.

Tulkitsen Minna Tarkan ajatuksen kontekstin luomisesta ja Koh’n ehdotuksen kuuntelemisesta perustavanlaatuisina lähtökohtina taiteilijana työskentelyyn. Samaan aikaan tunnistan eri rahoitustahojen, tilaajien, aluetoimijoiden, yhteistyökumppanien, olosuhteiden, aikataulujen ja muiden kanssa syntyvät tai jo olemassa olevat odotukset, oletukset tai jopa taustalla häämöttävät tulosmittarit. Tapahtuuko edellä mainittuja kuuntelun, herkistymisen tai uuden kontekstin luomisen prosesseja, onko niille tilaa tai onko se edes mahdollista? Kuinka erilaisissa rakenteissa tai työryhmissä on tilaa, joustoa tai avoimuutta? Kuinka sietää epävarmuutta ja jopa edellyttää, ehdottaa sitä toisille tilanteissa, joissa toiminta pohjautuu hyvin erilaisiin mekanismeihin ja käytäntöihin tai hyvin paljon jo olemassa oleviin vahvoihin toimintamalleihin.

Voi tietenkin ajatella, että jos taiteilijat erilaisten osaamistensa kanssa ovat jo löytäneet tiensä työskentelemään monenlaisiin tilanteisiin ja ympäristöihin, eikö se samalla ole lisännyt tai muuttanut taiteilijalle ja taiteelle annettuja merkityksiä ja odotuksia, jopa työskentelyä annetussa kontekstissa?

Voi olla, että jossakin keskitytään yhteisöllisten taideprojektien toteutumiseen hyödyntämällä jo olemassa olevia, jo käytössä olleita, toistettavia konsepteja ja toimintamalleja. Kun taas toisaalla joku työryhmä yhteistyökumppaneineen ja osallistujineen pyrkii etsimään tarttumapintaa jollekin uudelle. Tärkeäksi tulee erilaisten työtapojen, osaamisten ja erityisyyksien tunnistaminen ja ymmärrys siitä, että on enemmän kuin yhdenlaisia lopputulemia ja onnistumisten mittareita.

Vasta kirjoittaessani tätä tekstiä olen alkanut ymmärtää sumussa tanssimisen ulottuvan laajasti sille rakenteelliselle tasolle, jossa tanssitaiteilijana kohtaan muiden alojen ammattilaisia ja toimijoita. Yhdessä luomme kontekstin luovalle prosessille tapahtua.

Jos tässä tilanteessa on paljon ennakko-oletuksia tai stereotypioita tanssiin ja nykytaiteeseen liittyen, niin tarvitaan aikaa mahdollistaa yhdessä se vuoropuhelullinen tila, jossa erilaiset ammatilliset näkökulmat, osaaminen ja tavoitteet tulevat kuulluiksi.

Joissakin tilanteissa olen saanut itseni kiinni vaihtoehdottomuudesta, vaikka “vain yksi tapa tehdä” harvoin on totta. Helposti vahvistuu myös joko tai -ajattelu ilman, että edes huomaan sitä.

Rahoittajan tai rahoituksen näkökulma voi taiteilijan kokemuksessa kuulostaa lyhytnäköiseltä tai nopeasti tuloksia hakevalta, siltikin vaikka kaikkien ajatuksissa eläisi ihanne pitkäkestoisuudesta ja kestävästä kehityksestä.

Ilahdun lukiessani Contact Quarterlya (Winter/Spring 2017), jonka pääkirjoituksessa Nancy Stark Smith kirjoittaa termistä suspension of disbelief/suspension of belief, joka oli tullut hänen mieleensä lukiessaan Bonnie Bainbridge Cohenin Body-Mind-Centering-menetelmään liittyvää kirjoitusta ja muistellessaan ensikokemustaan BMC-tunnilta 1970-luvulla. Hän kirjoittaa siitä, kuinka päästää irti jostakin normaalista uskomuksesta tai opitusta kokemistavasta ja kurottaa johonkin, josta ei kokemuksena vielä tiedä.

Esimerkiksi enemmän liikeilmaisuun ja mallioppimisen kautta toistettaviin liikesarjoihin tottuneen tanssiin osallistujan saattaa olla ensimmäisellä kerrallaan hankala uskoa kokemuksellisuudesta ammentavan liiketehtävänannon oikeasti tuottavan lisää tietoa ja ymmärrystä itsestä liikkujana. Voiko epäuskon hetkellä silti jatkaa tekemistä ja irrottaa jostakin jo opitusta ja valmiista, kokea jotain uutta?

Jatkaa tanssia – sumussa.

 

Pia Lindy

Tanssija, koreografi Pia Lindy (s. 1968) valmistui Amsterdamin teatterikoulun The School for New Dance Development -laitokselta 1995 ja on toteuttanut useita esitys- ja yhteistyöprojekteja eri taiteilijoiden, työryhmien ja toimijoiden kanssa Suomessa ja ulkomailla. Hän on ohjannut tanssi- ja liiketyöpajoja eri oppilaitoksissa ja niiden ulkopuolella sekä toiminut taiteellisissa työryhmissä ja organisaatioissa. Taiteellisessa työssään Lindy pohtii yhteiskuntaan, tanssiin ja taiteeseen sidottuja odotuksia ja arvoja. Mitä tanssi/taide kertoo tai mitä sen pitäisi olla? Hän on syventynyt improvisaatioon ja prosessikeskeisyyteen työskentely- ja esitysmuotoina sekä toimintaan erilaisissa ympäristöissä ja konteksteissa, viime vuosina erityisesti pääkaupunkiseudun lähiöissä.

 

Kuva: Vera Karhu, Vaelluksia lähiöissä (2018).

 

Tästä takaisin numeron etusivulle