Tervetullut keskeytys, Tampere 2009, Annikinkadun Butokioski: Jauhopersoona liikkuu verkkaiseen tahtiin jauhopurkkiinsa puhallellen ja jauhopilveen uppoutuen. Näkemästään innostunut lapsi kiljahtaa hahmon edessä: ”Nenä!” Ja hyppää mukaan esitykseen.
Lapset ovat usein jo olemukseltaan suunnannäyttäjiä ja elämänilosta muistuttajia. Heiltä olen oppinut paljon kohtaamisesta, kuuntelemisesta ja tilanneherkkyydestä. Kuinka esiintyjänä kutsun tai annan tulla mukaan – niin ettei mitään tai ketään tarvitse ottaa tilanteesta pois?
Haluan tuoda luomisen vapautta ja iloa ihmisille loikkimalla esiintyjänä ulkona leikkipuistoissa tai sisällä kulttuuritaloissa ja kohtaamalla yleisön – monesti se myös toimii!
Toistemme äärellä oleminen. MInua kiinnostaa se, miten olla ja toimia taiteilijana erilaisissa ympäristöissä kaikenikäisten ihmisten kanssa, siten että läsnä on molemminpuolinen arvostus? Ja toisaalta: pitääkö riitasointuja pelätä?
Vuosien varrella olen todistanut ja kokenut hymistelemätöntä kunnioitusta kaikkea sitä kohtaan, mitä lapset tuovat, luovat ja tekevät näkyväksi ja mitä voimme luoda yhdessä. Se on kasvanut työskentelyni selkärangaksi. Luova ja teeskentelemätön yhdessäolo on löytynyt erilaisissa kohtaamisissa lasten kanssa niin esityksissä, opetustilanteissa kuin omassa arjessanikin. Yllä olevassa kuvassa olemme lapsuuslähiöni graffitiseinän äärellä, nuoremman sukupolven kanssa.
Voisiko sukupolvet yhdistävä, yhteinen luova tutkiminen ja hulluttelu olla varteenotettava tapa olla yhdessä, olennainen osa elämää? Näen hulluttelun tärkeänä irrottautumisen kokemuksena ja sallimisena maailmassa, jossa elämme jo pienestä pitäen erilaisten raamien ja rakenteiden sisällä.
Tämä kahden filmikuvan sarja syntyi eräänä kesäisenä iltana äitini ja veljenpoikani kanssa. Valo oli mitä houkuttelevin ja tilanteessa oli hauska ja herkkä tunnelma. On vilpittömän kaunista seurata, miten 5-vuotias ja 62-vuotias yhdessä tarttuvat luovaan kuvausideaan.
Tämän ajan lapset ja nuoret elävät hyvin erilaisessa ajassa verrattuna nostalgiseen ”ennen vanhaan” -elämään, josta me aikuiset mielellään puhumme. Silloin ei jokaisella pikkuisella(kaan) ollut puhelinkapistusta taskussaan.
Lapsuusajan elinympäristöllä on merkityksensä, se valmistaa ja vaikuttaa koko elämän suuntaan. Aikuiset omalla käytöksellään merkityksellistävät ja tarjoavat esimerkkejä ympäristössä olemiseen, tekemiseen, liikkumiseen ja kohtaamiseen.
Mitä on oleminen ja liikkuminen esimerkiksi kaupunkitilassa, jos päämääränä ei olekaan vain kulkeminen asioimisesta toiseen? Minkälaista on kokea ympäristö ja sen tapahtumat sellaisesta olemisen tilasta käsin?
Olohuone. Iso nostaa päänsä ylös puhelimensa ruudulta ja katsoo ympärilleen. Pieni tekee vieressä samaa kuin isokin. Hänen ruudullaan auto ajaa lujaa jossain radalla. Isompi iso sentään lukee sanomalehteä toisessa huoneessa.
Iso: “Noo niin, mennään ulos!”
Pieni: “Minne?”
Iso: “Mennään hautausmaan kautta vaikka ala-asteen pihaan.”
Pieni: “Okei.”
(Kahdenkymmenen minuutin kuluttua, jättilammikon äärellä.)
Pieni: “Tuu kattomaan tältä puolelta, lätäkön pinta näyttää jännältä.”
Iso: “Niinpä, muuttuu tuulen mukana. On kyllä hieno.”
Pieni: “On.”
“Tällaista lisää, ihmettelyä, kaunista ihmettelyä”, ajattelee iso.
Mietin usein sanattoman voimaa, jota omassa lapsuudessani edustivat pihaleikit, piilot ja rooliseikkailut. Ajankäytöllä oli eri merkitys. Menimme ulos ja tekeminen syntyi ympäristöstä käsin. Ympäristö tarjosi puitteet, kehollisestikin. En sano, etteikö sellaista mahdollisuutta olisi enää olemassa, mutta sen rinnalle on tullut muita todellisuuksia ja virtuaaliympäristöjä, älylaitteiden sovelluksia, pelien maailmoihin uppoutumista.
Miksi työskentelen taiteilijana lasten kanssa?
Lapset heijastelevat uteliaisuutta, mahdollisuuksia, pohdintaa, ääniä ja säätelevät ääntään omanlaisella tavallaan. He sukeltavat leikeissään lumoutuneesta kuiskuttelusta riemukkaaseen huudahteluun ja kokeilevat erilaisia fyysisiä ilmauksia ja leikittelevät mittasuhteilla.
Luovan liikkeen tunneilla ohjaan lapsia läpi kehollisten muodonmuutosten ja kasvuprosessien. Tämä tapahtuu esimerkiksi olemalla maissinjyvä, joka räjähtää popcorniksi tai venyttämällä hetkeä kunnes purkaudutaan vapaaksi tilaan, kuin laukkaava ponilauma. Tuntitilanteissa olen oppinut lasten kanssa ja lapsilta tasapainosta hauskuuden ja vakavuuden välillä improvisaatiossa. Minulle on korostunut niin esitys- kuin ohjaustilanteista se, että ajattelen joka tilanteessa pyrkiväni kasvamaan ihmisenä myös itse, ja sen takia lähtötilanne suhteessa lapsiin on samankaltainen. Näen ja koen itsessäni eri ikäkausia ja irrallisuutta sukupuolimäärittelyistä.
Pyrin näkemään sen, miten lapsi kokee erilaiset ympäristöt ja rakenteet, jotka aikuiset ovat rakentaneet ja joita he käytännöillään ja tavoillaan ylläpitävät ja vahvistavat. Haluan pysähtyä lasten kanssa liikkumisen äärelle rauhassa.
Yhtenä isoimmista inspiraatioista minulle on ollut The Foolish Operations Ensemble -tanssiryhmä Vancouverissa, Kanadassa. Muistan erään improvisaatiohetken ryhmän harjoituksissa, jossa liikuin noin 2-vuotiaan tytön kanssa. Muut aikuiset ja lapset joko seurasivat improvisaatiotamme tai loivat äänimaailmaa erilaisilla instrumenteilla. Olin lumoutunut siitä vilpittömästä tasa-arvosta, jonka koin meidän liikkujien välillä olevan. Meillä molemmilla oli oma liikekielemme, kun samalla kuuntelimme toisiamme tuossa jaetussa tilassa.
Ryhmässä opin, että lapsi on todellakin omien luovien valintojensa tekijä, ja miten voimme sitä yhteisöllisesti juhlia. Tämän kokemuksen jälkeen minua on kiinnostanut yhä enemmän se, kuinka kaksi maailmaa, lapsen leikki ja oma taiteellinen työskentelyni kohtaavat tai kuinka lähellä ne ovat toisiaan.
Entä miten kohtaaminen tapahtuu lapsille rakennetussa ympäristössä, esimerkiksi leikkipuistossa, joiden käyttöön erikoistuneita eksperttejä lapset ovat?
Tanssia ja klovneriaa yhdistävissä Pitkin Poikin -esitystuokioissa seikkailimme muusikko Olli Karin kanssa leikkipuistossa. Esitysten aikana seurasimme yhteistä impulssien leikkikenttää. Esiintyjänä tarkensin koomiskehollisesti tapahtumiin, joita kohtasin ympärilläni. Kurkistimme kollektiiviseen leikillisyyteen yhdessä katsojien kanssa. Minä taiteilijana tein omia matkojani ja ratkaisujani tuossa tilanteessa.
Entä miten voisimme astua pois rajatusta ympäristöstä, esitystilanteesta kaupunkitilaan ja jatkaa leikkiä? Miten voisimme kohdata ympäristön ja muut leikin kautta? Muistatko itse hetken, kun olet hullutellut julkisesti jonkun kanssa? Ohitsenne on todennäköisesti kulkenut hymy, ohikulkevan ihmisen kasvoilla – kuin jotakin olisi puhjennut ympäristöön, hauskuus ja siitä kasvanut yhteys.
Mutkattomat mahdollisuudet ja kaiken maailman yhdistelmät.
Kerrassaan ei mitään oletuksia.
Omaksutaan ympäröivästä maailmasta asioita ja jutellaan niiden kanssa.
Sitten laitetaan sinne ihan omia juttuja.
Vallaton ja ajaton.
Haluan pujotella tapahtumissa lapsenomaisesti, purkaa itsessäni tämän ikäisen ihmisen tapoja. Haluan muistaa ja muistuttaa itseäni siitä, että kehoni voi liikkua maalla niin kuin olisin meressä, ja että hassulta tuntuvaa liikettä voi jatkaa loputtomiin. Kaiken voi myös pudottaa täysin ja astua uuteen sitä nimeämättä, julistamatta asiasta sen koommin.
Nyt silmät kiinni ja tuonne.
Siirtelee, kokeilee, huitoo kädellään erilaisia kuvioita ilmaan, laskeutuu maahan, kurottelee taivaita, uppoaa puskaan, kaartelee, kumartuu, karauttaa kulman taakse, liukuu tuolilta, kelluu puun alla, hidastaa, kohoaa, vetäytyy, naputtelee, harppaa, vyöryy, kirii ja löytää sattumalta.
Jonna Lehto
Kirjoittaja on Helsinkiin rantautunut tanssitaiteilija ja fyysisen teatterin tekijä. Hän työskentelee huumorin, improvisaation, yhteisöllisyyden ja yhdenvertaisuuden äärellä. Jonna on ohjannut yli vuosikymmenen ajan lasten luovan liikkeen ja tanssi-improvisaation ryhmiä. Lisäksi hän on esiintynyt lapsiyleisöille yhdistellen mm. tanssia ja klovneriaa, esim. sooloteoksessa Pulla Kuuppanen, Pitkin Poikin -esitystuokioissa muusikko Olli Karin kanssa sekä ollut mukana lasten ja aikuisten The Foolish Operations Ensemble -tanssiryhmässä Vancouverissa, Kanadassa.
Kuvat: Jonna Lehto. Annikinkadun Butokioskin esityskuva: Iida Airasmaa. Kuva Jonnasta ja elefantista: Leila Kuitunen