”Valtion Tanssitaidetoimikunta ilmoittaa tukevansa ’tanssin kenttää.’ Toimikunnalle on olemassa selkeä linjaus siitä, että keiden tanssitaiteilijoiden työskentelyn katsotaan kuuluvan siihen ja keiden taas ei. Mitkä ovat ne perusteet, joilla suoritetaan tämä ratkaiseva Suomen nykytanssia muokkaava linjanveto? Onko niissä edustettuina tanssin erilaisia koulutuslähtökohtia, työskentelymetodeja ja moniarvoisia taiteellisia näkemyksiä?”
Ajatuksia aiheesta vuodelta 2000. Onko tilanne muuttunut, ja jos on, niin mihin suuntaan?
Tanssitaidekulttuurissa kulminoituu sananvapaus
Ruumiin liike on kommunikaation peruselementti. Periaatteessa kaikki taiteenalat ilmentävät ruumiin liikettä, mutta rajaan kuitenkin tässä kirjoitukseni tanssitaidekulttuuriin Suomessa.
Valtion tanssitaidetoimikunnan myöntämien kohdeapurahojen kohteista ilmenee selkeästi tarkkaan rajattu linjaus siitä, että minkälaisia tanssitaiteilijoita, työskentelymetodeja ja -lähtökohtia tuetaan. Näkyvä toiminta tehdään jatkuvuudella mahdolliseksi toistuvasti samoille henkilöille myönnettyjen kohdeapurahojen kautta. Selityksenä on, että: ”Niille annetaan rahaa, jotka ovat esillä.” – Ne ovat esillä, jotka saavat rahaa. Taidetanssikulttuurin osa-alueita jätetään kokonaan tuen ulkopuolelle.
Tanssitaidetoimikunta ilmoittaa tukevansa ”tanssin kenttää.” Toimikunnalle on olemassa selkeä linjaus siitä, että keiden tanssitaiteilijoiden/koreografien työskentelyn katsotaan kuuluvan ”tanssin kenttään”, ja keiden taas ei.
Tanssitaidetoimikunnan puheenjohtajan (2000) mukaan esikarsinnan jälkeen eri hakemuksista ja henkilöistä keskustellaan, ja näiden keskustelujen myötä osa hakijoita karsiutuu pois. Puheenjohtajan mukaan ”vaakakuppi keskustelun myötä vain painuu toisen hakijan eduksi.” – Mitkä ovat ne perusteet, joiden myötä keskustelun alla olevat (ja otetut!!!) hakijat karsiutuvat pois tai painavat hakijan vaakakupissa ja joiden pohjalta suoritetaan tämä kohtalokkaan ratkaiseva Suomen nykytanssia muokkaava kulttuurilinjausveto?
Kuka tai ketkä viime kädessä määrittelevät nämä perusteet? Onko niissä edustettuina ja huomioituina tanssin erilaisia koulutuslähtökohtia, työskentelymetodeja ja moniarvoisia taiteellisia näkemyksiä?
Perustuuko eliminointi syväluotaavan asiantuntemuksen kautta objektiivisesti arvioitavissa oleviin kriteereihin, joiden kautta avautuu vakavan pohdinnan alaiseksi myös taiteilijan työn subjektiivinen ulottuvuus ja laatu. Vähemmän ratkaisevana päättäjän henkilökohtainen mieltymys ja taiteellinen näkökulmatottumus? Totuus on se, että Valtion tanssitaidetoimikuntaan valituiksi tulleet jäsenet päättävät viime kädessä sen, että minkälainen työskentely halutaan tehdä näkyväksi kulttuurissamme. Päätökset ovat tietoisten valintojen seurausta. Niillä määritellään se, että minkälaiselle taiteen ja kulttuurin hyväksi tapahtuvalle työskentelylle halutaan antaa tukea ja arvostusta. – Tähdeksikään ei voi tulla ilman arvostusta ja rahaa. Sopii kysyä, että missä määrin päättäjän henkilökohtaisen mieltymyksen ja taiteellisen näkökulmatottumuksen, sekä kollegiaalisten suhteiden sallitaan vaikuttaa ratkaisevaan päätökseen. Suomessa eliitti on pieni, ja mitä pienempi eliitti niin sitä kiinteämmät henkilökytkökset.
Minkälaiset arvot ja tavoitteet ovat lähtökohtana taiteilijan työn sisällön ja laadun arvottamiselle, joiden perusteella määritellään tukea ansaitseva taiteellinen työ ja työskentely? Tanssijan/koreografin työskentelyn arvioksi ei pitäisi riittää ns. asiantuntijalausahdus, että: ”Se on hyvää…” tai hypoteettinen tulkinta yleisön makumieltymyksistä. Rahoitus määrittää kenen ja minkälainen työskentely toistamiseen pääsee yleisön eteen, ja tavoittaa siis yleisön.
Nämä kriteerit ja näkemykselliset määritelmät tulisi olla avoimesti ja julkisesti perusteltuja, jotta ne voisivat edelleen kehittyä ja muuttua moniarvoisemmiksi kriittisen kyseenalaistamisen ja uudelleen arvioinnin kautta.
Käytännöstä on ikävästi todettavissa, että jos on kouluttautunut muualla kuin Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella, niin mahdollisuudet saada kohdeapurahoja ovat räikeästi heikot. Toisin sanoen, ”tanssitaiteen kenttä” edustaa yksiäänisyyttä ja yksiarvoisuutta, mikä viittaa suomalaisessa koulutuksessa käytössä olevan asiantuntemuksen kapea-alaisuuteen. Suomalaisen nykytanssin nuoruudesta johtuen on luonnollista, että suomalaiselta homogeeniseltä koulutukselta ja työskentelytapakokemukselta puuttuu moniäänistä asiantuntemusta tanssin ja liikkeen erilaisien lähtökohtien ja näkökulmien suhteen. Syynä lienee se, että suomalaisen nykytanssin perusta on ekspressiivisessä tanssiteatterissa (Raatikko, perustaja Marjo Kuusela), eikä hienovireisessä kehollisessa ilmaisussa; liikkeessä ja sen tutkimisessa.
Tanssi on kulttuuria. Kulttuuri on vuorovaikutusta. Yksilön arvot, eettinen ja moraalinen valinta määrittelevät vuorovaikutusperustan. Kulttuurin sisällön. Nykytanssin/uuden tanssin kehitykselle on sabotoivaa, että avoin vuorovaikutus, informaation kulku ja sen sisältö on kapeasti rajattu ja linjattu. – Teatterikorkeakoulussa ja tanssitaidetoimikunnassa, missä päätöksenteoilla muokataan suomalaista kulttuuria, tulisi itsekriittisesti analysoida ja kyseenalaistaa omia toiminnanstrategioitansa ja sisäisiä prosessejaan.
Tänään 2000-luvulla tanssitaiteen kentällä tulisi kyetä näkemään ja tunnustamaan (tunnistamaan!!) erilaisia koulutuslähtökohtia; moniarvoisia, vankkoja ja omaperäisiä näkemyksiä tanssista ja liikkeestä.
Toimikunnasta ja Teatterikorkeakoulusta tarkkaan määritelty ja linjattu tanssin kenttä ei pysty tällä hetkellä kattamaan tanssin moninaista ilmiötä, osaamista ja asiantuntemusta.
8.6.2000 Jaana Vähä-Antila
Kirjoittaja on tanssija, koreografi, liikkeen tutkija ja tanssinopettaja. 90-luvun puolenvälin Suomeen paluumuuttaja. Opiskellut laajasti tanssin eri tekniikoita itsenäisten ja selektiivisten opintojensa lisäksi mm. London Contemporary Dance School´ssa (1986/87-90) Lontoossa ja Merce Cunningham Studiossa (1992-93 Daily Program) New Yorkissa. Kokeellisia produktioita.
Jaanalle tanssi on käytännön filosofiaa; ihmisen ruumiin liikkeen ja henkisen kulttuurin tietotaitoperimää. Viime vuosina työskentely on ollut improvisaatiolähtöistä. Jaanaa kiinnostaa tanssitaiteen estetiikan avartuminen ja moniarvoistuminen.
Hän on ulkomailta paluumuuttaja, mikä on ratkaisevasti avannut hänen tietoisuutensa moniarvoisuuden, eli arvoprosessien merkitykselle kulttuuriympäristössä tanssitaiteen, ihmisen ruumiin liikkeen kautta.
”Opetustyötä en ajattele erilliseksi karsinaksi tanssitaiteessa, vaan se on ikään kuin yksi tila, näyttämö, missä tanssi; tanssitaide tapahtuu ja todentuu. Ja hyvin usein se on tanssitaiteen tiloista kaikkein spontaanein, inspiroivin ja uutta synnyttävin ja luovin! Itseäni kiinnostaa ihminen ja ihmisyys. Paljas, riisuttu ihmisyys. Liikkeellisesti tämä tarkoittaa koreografista riisumista. Tanssi on liikettä, elämä on liikettä. Me kaikki olemme elämässä tapahtuvaa liikettä. Tutkin tanssissani ja liikkeessään elämää; itseäni ja ympäröivää maailmaa; ympäristöä. Liikkeellinen ilmaisuni ja estetiikkani tavoittelee jotakin aidosta ihmisyydestä kumpuavaa; luonnollista ilmaisua, joka ei niinkään pyri synnyttämään erilaisia mielikuvia, vaan päinvastoin – pyrin liikkeelliseen alastomuuteen, mielikuvien riisumiseen ihmisyyden ja ihmisen ruumiin liikkeen ympäriltä. Minua kiinnostaa ihminen. Ihminen osana ympäristöä ja ympäristö osana ihmistä. Paljas ja paljastettu IHMINEN. Etsin ihmisyyttä, sen ydinolemusta, mitä maailmassa läsnä oleminen voi olla.”
