Tanssitaide ja työn ekologia

Tanssitaide ja työ

Tanssi on taidetta, mutta myös työtä. Siksi sitä on tarpeellista ajatella työn näkökulmasta. Vaikka taiteen sisällöt kurottaisivat kohti utooppista, tapahtuu taiteen tekeminen (työ) kuitenkin olemassa olevassa maailmassa. Näin ollen taidetyö ei koskaan ole täysin irrallaan muista yhteiskunnallisista kehityskuluista, arvoista ja maailmankuvista. 

Tarve ymmärtää yksilön, työn ja yhteiskunnan välisiä monimutkaisia riippuvuus- ja vaikutussuhteita on saanut minut hakeutumaan työelämää käsittelevän kirjallisuuden pariin, tutustumaan niin kutsuttuun “työelämäpuheeseen”. Viimeaikaisella lukulistallani ovat olleet Pasi Pyöriän toimittama Työelämän myytit ja todellisuus (2017), Frank Martelan ja Karoliina Jarenkon toimittama Itseohjautuvuus – Miten organisoitua tulevaisuudessa (2017), Miia Savaspuron Itseohjautuvuus tuli työpaikoille, mutta kukaan ei kertonut, miten sellainen ollaan (2019) sekä Frank Martelan Elämän tarkoitus: suuntana merkityksellinen elämä (2020). Olen vilkuillut myös vuoden 2019 työelämäteemaista Nuorisobarometriä Hyvää työtä!. Lisäksi olen haastatellut joitakin tanssialalla toimivia ihmisiä kestävyyden ja työn teemoista sekä perehtynyt viimeaikaiseen kulttuuripoliittiseen keskusteluun.

Tämä on ollut kiinnostavaa ja avaavaa. Koska taiteilijana ja nuorena millenniaalina asemoin itseni monella tapaa työelämän marginaaliin, olen ajatellut, että työelämää koskeva keskustelu ei ikään kuin puhuttele minua tai kerro minun kokemuksestani. Luulin väärin. Olen tunnistanut monia ilmiöitä ja kehityskulkuja sekä saanut konkreettisia termejä vaikeasti hahmottuvien ja epämääräisten kokemusten ympärille. Se on vähentänyt yksinäisyyttä ja muistuttanut siitä, että työelämä ei ole hallinnan ulottumattomissa oleva kaoottinen voima, vaan rakenne, jota voidaan hahmottaa ja johon voidaan vaikuttaa. 

Tanssitaiteen ajatteleminen työelämän näkökulmasta onkin tärkeää nimenomaan taiteilijan kannalta. Se antaa luvan toivoa taidetyöltä asioita, joita työelämältä laajemmin yhteiskunnassa toivotaan: toimeentuloa ja turvaa mutta myös merkityksellisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Työ voi toisaalta toimia myös raamina, rajana; työelämän käsitteistö voi auttaa taidetyön olosuhteita ja ehtoja neuvoteltaessa sekä asetettaessa työlle haluttuja päämääriä ja tavoitteita. Työelämän, yhteiskunnan ja yksilön välisten vuorovaikutussuhteiden ymmärtäminen voi auttaa paikantamaan itsensä paitsi olosuhteiden uhrina, myös aktiivisena vaikuttajana, toimijana. Ajattelu muuttaa toimintaa ja toiminta ajattelua. Sinänsä simppeli toteamus, jolla on kuitenkin suurta muutosvoimaa, kun sen ymmärtää omaksi työvälineekseen.

Ekologiasta

Ekologian ajatus kulkee kirjoituksessa muistutuksena suhteisuudesta: siitä, kuinka perustavanlaatuisella tavalla ihminen, työ ja koko elonkehä nivoutuvat yhteen. Ekologia on monitieteinen oppiala, joka tutkii eliöiden ja niiden ympäristön välisiä suhteita. Työtä puolestaan voi ajatella toimintana, jonka kautta ihminen on vuorovaikutuksessa sekä itseensä että toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan ja maailmaan. 

Työn ajatteleminen ekologiana tuntuu tärkeältä, koska se liittää työtä koskevaan keskusteluun vastuun ja vastavuoroisuuden. Ajassa, jossa moderniin ajatteluun liittyvät itseisarvoinen vapaus ja individualismi uhkaavat elämän jatkumista maapallolla, täytyy myös työtä ajatella uudella tavalla – ei vain toimeentulon mahdollistajana tai itsen toteuttamisen välineenä, vaan myös maailman kannalta merkityksellisenä ja arvokkaana toimintana. Vastuu puolestaan liittyy valtaan, mikä puolestaan liittyy rahaan, mikä puolestaan liittyy monenlaisiin historiallisesti ja kulttuurisesti periytyneisiin arvoihin, asenteisiin, käytänteisiin ja maailmankuviin… Kaikki liittyy kaikkeen, siksi mistään ei kannata puhua irrallisena. 

Teorioiden ja käsitejärjestelmien lainaaminen tieteestä toiseen on käyttökelpoinen toimenpide silloin, kun jonkin alan vakiintuneet ajattelumallit eivät enää riitä ilmiöiden ymmärtämiseen ja selittämiseen (Jalonen 2016). Monenlaisten murrosten äärellä koen tarvetta hieman hölskyttää pakkaa ja siten avata tilaa uudenlaiselle ajattelulle. Minua kiinnostaa mitä ja kuinka nämä kolme “järjestelmää” – työelämä, tanssitaide ja ekologia – voivat informoida toisiaan. Voidaanko muilla toimialoilla tunnistettujen ilmiöiden tai kehityskulkujen pohjalta ajatella myös tanssitaiteen kenttää toisin? Entä miten ekologian alalta tutut organisoituminen, vuorovaikutus ja keskinäisriippuvuus toteutuvat taiteilijan työssä? Millaisia merkityksiä taiteellinen ja ekologinen ajattelu antavat työlle?

Työn murros 

Työn murroksesta puhutaan nyt paljon. Yhteiskuntatieteilijöiden näkemyksen mukaan elämme neljättä teollista vallankumousta, mikä tarkoittaa työn näkökulmasta sitä, että “työn ja ajan, työn ja paikan sekä työn ja työsuhteen väliset riippuvuussuhteet löystyvät” (Savaspuro 2019, 13). Muutos vaatii myös uudenlaista johtamista ja organisoitumista, jota samaan aikaan vasta opetellaan. “Vielä emme tiedä, millaiset työkalut ja järjestelmät toimisivat parhaiten” (Savaspuro 2019, 14). 

Työn murros on tanssitaiteen kannalta esittelemisen arvoinen kehityskulku useammastakin syystä. Lähdekirjallisuuden valossa työelämän muutoksessa näyttäisi olevan kyse siitä, että nyt yhä useammanlainen työ – myös perinteisenä pidetty palkkatyö – tulee lähemmäs taidetyön tekemisen eetosta. Uuden työn käyttövoimaa ovat enenevissä määrin työntekijän persoonalliset ominaisuudet, kuten intohimo, luovuus ja joustavuus sekä halu ja kyky oppia uutta ja kehittyä. Tämän myötä työn ja vapaa-ajan välinen raja liudentuu; työ ei jää työpaikalle, vaan vuotaa muille elämän alueille. Lisäksi uuden työn tuotteet ovat yhä useammin immateriaalisia hyödykkeitä, kuten palveluita tai tietoa – puhutaan kokonaan uudesta toimialueesta, korkeaa osaamista ja jatkuvaa uusiutumiskykyä vaativasta “abstraktista tietotyöstä”. Muita työn muutostrendejä ovat työn epävarmuuden lisääntyminen eli prekarisaatio, työelämän kiihtyminen eli intensifioituminen sekä erityisesti asiantuntijatyöhön liittyvä työn itsenäistyminen (Haikkola & Myllyniemi 2020,12-13; Pyöriä & Ojala 2017.) Itsenäisyyteen liittyy myös itseohjautuvuuden käsite, joka on työelämässä parhaillaan varsin trendikäs ja puhuttu ilmiö.

Vapaalla kentällä työskentelevänä freelancerina tunnistan tämän kaiken. Uudesta työstä ja itseohjautuvuudesta lukiessani tuntuu kuin joku kuvailisi juuri minun työtäni; myös taiteilijan työ on epävarmaa, epäsäännöllistä sekä aika-ajoin jopa läkähdyttävän intensiivistä. Lisäksi se on valtavan itsenäistä, jopa yksinäistä. Väittäisin, että freelance-tanssitaiteilijan työ nykyisessä muodossaan tulee myös lähelle abstraktia tietotyötä –  kuluuhan suuri osa taiteilijan työajasta varsinaisen substanssiosaamisen eli luovan työn ulkopuoliseen “reunaehtojen ylläpitämiseen” (Järvinen 2020, 2).

Kun taiteilijan työ kerran suuresti muistuttaa tätä uutta työtä – ja kun uusi työ asettaa näin suuria muutostarpeita –  voisimmeko saada työelämäkirjallisuudesta apua paremman ja kestävämmän taidetyöelämän rakentamiseen? 

Johtajuuden kriisi 

Työelämän muutokseen erikoistunut toimittaja Miia Savaspuro kirjoittaa johtajuuden kriisistä, mikä resonoi minulle voimakkaasti. Johtajuuden kriisillä hän tarkoittaa työelämän uutta olosuhdetta, jossa vanhat johtamisen mallit eivät enää toimi muuttuneessa maailmassa (Savaspuro 2019). Globaali, verkottunut ja nopean tiedonkulun toimintaympäristö vaatii organisaatioilta ketterämpää reagointikykyä. Lisäksi muuttuneet työnkuvat vaativat uudenlaista johtamista; korkean osaamisen asiantuntijatyötä ei haluta tehdä autoritäärisen johdon alla, vaan vallan ja vastuun suhdetta on neuvoteltava uudelleen. (Martela & Jarenko 2017, 18-19.) 

Uusi työntekijäsukupolvi asettaa uudenlaisia vaatimuksia paitsi johtamiselle, myös työlle itselleen: sen on vastattava tekijänsä arvoja. Yrityksille tämä tarkoittaa sitä, että pelkkä kasvun tavoittelu ei riitä olemassaolon syyksi, vaan työ on valjastettava kestävämpien periaatteiden palvelukseen (Haikkola & Myllyniemi 2020; Savaspuro 2019; Salonen 2020).

Johtajuuden kriisi muistuttaa minua tanssitaiteen kentällä kytevistä “rakenteellisista ongelmista”, joita on viime aikoina tuotu esiin monesta eri näkökulmasta. Muuttunut työympäristö, taiteilijoiden lukumäärällinen kasvu ja muuttuneet työnkuvat aiheuttavat hiertymää yksilön ja rakenteiden välillä myös tanssin kentällä. Aiempien vuosikymmenten ja sukupolvien aikana luodut rakenteet koetaan nyt ongelmallisina. Yhä suurempi osa kentällä toimivista taiteilijoista tuntee, etteivät rakenteet tue heidän työtään oikealla tavalla. Lisäksi rakenteet ovat turhan hitaita reagoimaan kasvavaan muutospaineeseen.

Johtajuuden kriisi tuntuu hyvältä tavalta käsitellä tanssitaiteen kentän ongelmia ja pahoinvointia. Tunnistan tämän kriisin ainakin kolmella eri tasolla: yksilötasolla, työryhmien tasolla sekä rakenteiden tasolla. 

Itsensä johtamisen kriisi: itseohjautuvuuden haasteet

Vapaalla kentällä toimivan freelancer-tanssitaiteilijan työ on äärimmäisen itseohjautuvaa. Parhaimmillaan itsenäinen taiteilijuus on monella tavalla palkitsevaa. Taiteilija on usein kutsumustyössään ja pääsee toteuttamaan itseään luovasti työn kautta. Lisäksi hänen on mahdollista aikatauluttaa työtään haluamallaan tavalla ja hakeutua omaehtoisesti kiinnostavien työtehtävien ja -ympäristöjen pariin. Tätä puolta taiteilijuudesta usein myös korostetaan. Savaspuron (2019) mukaan itseohjautuvuus onkin parhaimmillaan vapautta, autonomiaa ja irtautumista huonon hierarkian kahleista; se tuottaa tekijälleen pystyvyyden, omaehtoisuuden ja voimaantumisen kokemuksia, jotka kantavat vaikeiden vaiheiden yli ja valuvat myös muille elämän osa-alueille.

Itsenäisessä työssä piilee kuitenkin uupumisen riski. Innostumisen ja työlle uppoutumisen ohella itseohjautuvan työntekijän keskeisiä taitoja ovat rajojen asettaminen, priorisointi ja perfektionismista luopuminen. Jos työlleen ei osaa asettaa rajoja, se vie helposti kaiken, mikä ei ole pitkällä tähtäimellä kestävää. Itsensä johtamisen kyky liittyykin keskeisesti itsetuntemukseen ja itsearviointikykyyn. (Savaspuro 2019.) Kuten kaikki työntekijät, myöskään kaikki freelance-tanssitaiteilijat eivät ole luonnostaan hyviä oman työnsä johtamisessa tai selviä itseohjautuvan työkulttuurin vaatimuksista itseään loppuun kuluttamatta. 

Tätä painottaa myös freelance-tanssitaiteilijoiden aseman parantamiseksi työskentelevän Arts Management Helsingin Outi Järvinen: “Taiteellinen työ ei lopu tekemällä, pikemminkin se lisääntyy. Siksi olisi tärkeää, että freelancetaiteilijoille olisi itsensä johtamiseen tarjolla tukea ja tarvittaessa koulutusta. Omasta kehityksestä huolehtimiseen tarvitaan usein reflektointi- ja keskusteluapua.” (Järvinen 2020, 11.)

Johtajuuden kriisi työryhmätasolla: vallankäytön pelko

Tunnistan johtajuuden kriisiä myös työryhmien tasolla. Tällä tarkoitan uusiin työmuotoihin liittyvää vallan jakamisen epäselvyyttä. Vastareaktiona esittävissä taiteissa pitkään jatkuneelle ohjaajajohtoiselle ylä-ala-suuntaiselle hierarkialle uusi sukupolvi on alkanut organisoitua uusilla tavoilla. Puhutaan kollektiivisesta ja demokraattisesta työskentelystä, yhteis- ja kanssatekijyydestä sekä horisontaalisesta hierarkiasta. Siirtymä toisenlaisiin vallan jakamisen tapoihin ei kuitenkaan käy käden käänteessä vaan altistaa uusille ongelmille, mikäli työryhmän jäsenten erilaisia statuksia ja niihin liittyviä odotuksia ei artikuloida auki.

Myös Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liittoon kuuluvan Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat ry:n puheenjohtaja Veera Lamberg kaipaa tanssin kentälle suorempaa puhetta vallasta ja siihen liittyvästä vastuusta. “Rakenteiden hierarkioita ei tunnisteta. Harva työryhmä toimii täysin demokraattisesti. Kaikkialla, missä on hierarkioita, on myös vallankäyttöä ja mahdollisesti vallankäytön ongelmia. Kun suora puhe vallasta puuttuu tai vallankäyttäjä vähättelee omaa valtaansa, on esiin nousseisiin ongelmiin vaikeaa puuttua.” (Lamberg 2020).

Vallankäyttöön liittyy aina väärinkäytön riski, josta #metoo -kampanja on viimeisin muistutus. Varmasti osin tästä syystä valtaa ja sen myötä johtajuutta pelätään. Savaspuro (2019, 33) muistuttaa kuitenkin, että itseohjautuvissa organisoitumismalleissa – jollaisia myös monet tanssitaiteen työryhmät ovat – johtajuutta tarvitaan oikeastaan entistä enemmän. Se vain on laadultaan erilaista.

Taiteilijoiden vallankäytön pelkoa voisikin lievittää ajatus siitä, että kuten taiteilijuus, myös johtajuus on murroksessa. Sekä romanttinen taiteilijanero että hierarkkinen “sankarijohtaja” ovat tietynlaisia aikansa tuotteita, joille on vaihtoehtoja. Valtaa eri tavoin jakavista jaetun johtajuuden malleista käytetään esimerkiksi yläkäsitettä monikollinen johtajuus (leadership in the plural). (Salovaara 2017, 54). Nähdäkseni monet taideprosessit hyödyntävät jo näitä malleja, joskin itse toivoisin lisää koulutusta ja konkreettisia työkaluja vallan jakamisen erilaisiin käytäntöihin. Kukahan lähtisi toteuttamaan? Ainakin STST:n järjestämä Kirsi Törmin luentosarja Kohti terveempää työskentely- ja vuorovaikutuskulttuuria taidealoilla lupaa käsitellä johtamista taideprosessien näkökulmasta.

Itseorganisoituvassa työryhmässä päätöksenteon ei siis tarvitse olla yksinäistä tai yksinvaltaista, vaan valtaa ja vastuuta jaetaan osaamisalueiden mukaan. Päätöksiä on edelleen tehtävä, mutta ne avataan kaikille asianosaisille. Keskiössä on ryhmän jäsenten välisen vuorovaikutuksen laatu, psykologinen turvallisuus sekä yhteinen tavoite, johon kaikki ovat sitoutuneita. Tärkeää on myös kommunikoida auki se, kuka lopullisen päätöksen tekee, jos ryhmä on erimielinen. (Savaspuro 2019.) 

Johtajuuden kriisi rakenteiden tasolla

Kolmanneksi johtajuuden kriisi näkyy tanssin kentän rakenteiden tasolla. 

‘Rakenteet’ on ollut minulle aina jokseenkin epäselvä termi. Mitä rakenteilla tarkalleen ottaen tarkoitetaan? Viljelen sanaa huoletta arkipuheessani, mutta samaan aikaan rakenteet näyttäytyvät hahmottomina ja vaikeasti tartuttavina – jopa anonyymeinä. 

Veera Lamberg (2020) määrittelee kentän rakenteet “yhteenliittymiksi, joiden on mahdollista toimia työnantajana. Rakenteiden katto on se, mistä rahat näille liittymille tulevat: apurahajärjestelmä ja sen yläpuolella valtion kulttuuribudjetti.” 

Karkeasti voisi siis sanoa, että kentän rakenteita ovat kaikki työnantajan asemassa toimivat tai tanssitaiteilijoiden työtä muuten mahdollistavat tuotantotahot ja rahoittajat. 

Jos rakenteiden määritelmä tuntuukin epäselvältä, selvää puolestaan on, että rakenteet ovat monella tapaa riittämättömät ja vanhanaikaiset. Zodiak – Uuden tanssin keskuksen toiminnanjohtaja Ari Tenhula (2020) on ruotinut esimerkiksi tanssitaiteen rahoitusjärjestelmää, joka jättää 90% tanssitaiteilijoista vakituisen tuen ulkopuolelle taistelemaan pienistä murusista eli produktiokohtaisista avustuksista ja apurahoista. Tämä aiheuttaa Tenhulan mukaan sitä, että pienesti ja kertaluonteisesti tekeminen muodostuu olosuhteen sanelemaksi pakoksi, ei taiteelliseksi valinnaksi. Myös Taiteen Edistämiskeskuksen johtaja Paula Tuovinen (2020) on sanonut suoraan Taiken jakavan “pieniä avustuksia ja apurahoja usealle, mikä tarkoittaa, ettei kukaan voi tehdä niillä kovin pitkäjänteistä työtä. Eikä myöskään laatua, jota tavoitellaan.”

Eivätkä päivitystä kaipaa vain rahoitusjärjestelmät, vaan myös muut taiteilijan työtä mahdollistavat rakenteet. Monet tanssin tuotantotahot on rakennettu teos- ja produktiotuotannon ympärille, mikä sysää esimerkiksi prosessikeskeiset työskentelyn muodot ja eri tasoiset toimijuudet marginaaliin. Koreografi Sonya Lindforsin (2020) mukaan kenttä tarvitsisikinerikokoisia ja eri profiilin alustoja, jotka ovat joustavia ja mukautuvia, mutta samalla tarpeeksi tukevia”. 

Hierarkioiden purkamisesta

Tanssitaiteen vapaata kenttää voi ajatella eräänlaisena itseohjautuvana organisaatiomuotona, vaikkei analogia ehkä täydellinen olekaan. Rinnastus auttaa kuitenkin eteenpäin. Miten se, mitä itseohjautuvan organisaation johtamisesta tiedetään, voisi auttaa tanssin kentän rakenteiden uudelleen ajattelussa? 

Ainakin itseohjautuvaa organisaatiota kannattaa johtaa aiempaa matalammin hierarkioin, turhaa byrokratiaa poistaen. Hierarkioiden purku ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan sen tavoitteena on lisätä työntekijän vapautta toimia systeemin sisällä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että asiantuntijalle annetaan vapaus ja valta tehdä omaa työtään koskevia päätöksiä sen sijaan, että päätökset tehtäisiin keskitetysti. (Jarenko 2020; Savaspuro 2019).

Tämä kuulostaa myös taiteilijan näkökulmasta tavoiteltavalta. Taiteen yhteiskunnallinen narratiivi suorastaan korostaa vapautta. Todellisuus sen sijaan tuntuu joltain aivan muulta. Samastun tieto- ja asiantuntijatyön yhteydessä käytettyyn termiin sidottu autonomia, tied autonomy. Vaikka postmoderni työ on tietyssä mielessä itsenäisempää kuin koskaan ennen, se on samaan aikaan valtavan riippuvaista yksilöstä riippumattomista tekijöistä: organisaatioiden rakenteista, muiden aikatauluista, sosiaalisista verkostoista ja erilaista viestintävälineistä. (Savaspuro 2019, 47.) Lisäksi itsenäisyyttä nakertaa työn projektimaistuminen ja siihen kuuluva tarve todistella jatkuvasti oman työn tärkeyttä muille (Pyöriä & Ojala 2017).

Myös taiteilijan vapaus on tietyssä mielessä illuusio. Tietotyöläisen lailla vapaalla kentällä navigoivan freelance-taiteilijan työ on riippuvaista lukemattomista taiteilijan ulkopuolisista asioista. Vapautta rajoittaa muun muassa apurahojen ja tuotantopaikkojen portinvartijasysteemi, jossa lupa tehdä työtä on anottava pahimmillaan vuosia etukäteen ja vieläpä anonyymiltä arvioitsijalta. Autonomian ohella heikentyy tunne omasta asiantuntijuudesta – siitä, että taiteilija itse olisi kykenevä päättämään, onko työ tekemisen arvoista. Asetelma muistuttaakin byrokraattisen organisaation kauhukuvaa, jossa työntekijä odottaa päätöksen hyväksymistä johtoportaiden tasolta pääsemättä etenemään asiansa kanssa.

Lisäksi rajoittavia rakenteita asuu taiteilijan omassa ajattelussa. Ajattelun rakenteita ovat ne monenlaiset ja osin tiedostamattomasti toistetut taidetyöhön liittyvät asenteet ja tottumukset, jotka pitävät yllä tiettyjä toimintatapoja. 

Veera Lambergin mukaan hyvä esimerkki tottumuksesta ovat tanssialalla vallitsevat ilmaistyön käytänteet, joita taiteilijat pitävät yllä myös itse. “Puolet alalla tehtävästä työstä on ilmaista, minkä vuoksi alalla on vaikea jaksaa.” Myös Taiteen ja kulttuurin barometri vuodelta 2019 tukee näkemystä, jonka mukaan palkaton työ on paitsi resurssi- myös tottumiskysymys.

Lambergin mukaan ilmaistyön käytänteet ovat jäänteitä ajalta, jolloin Suomi toimi kansalaistoiminnan varjolla. Toisin kuin monilla muilla aloilla, taidealalla hyväntekeväisyyden ja vapaaehtoistyön kulttuuri kuitenkin jatkuu eikä esimerkiksi luottamustoiminnasta ole alettu maksaa. “Moni taiteilija voisi tehdä sivutoimeentulon oman yhdistyksensä pyörittämisestä. Yhdistystoimintaan ei kuitenkaan olla totuttu laittamaan rahaa, vaikka työnantajavastuun kantaminen on todellista työtä. Rakenteita ei kehitetä ilmaiseksi. Jos systeemi toimii pääasiassa freelancereiden varassa, niin luottamustoimien ilmaisuus ei ole kestävää.” 

Lisäksi toimintaa ohjaavat kapitalistisen talousjärjestelmän meihin iskostamat, aukikirjoittamattomattomat mutta hyvin sisäistetyt vaatimukset. Näitä ovat esimerkiksi tarve pysytellä jatkuvassa liikkeessä, tuottaa maksimaalisesti sekä työskennellä ikuisessa “projektin poikkeustilassa”, joka kannustaa työntekijää toistuvasti ylittämään omat rajansa paremman tulevaisuuden toivossa. 

Olemassa oleva rakenne siis ohjaa ajattelua ja toimintaa. Olisi kuitenkin tärkeää muistaa, että ilmaantuminen on kahdensuuntaista: syntynyt rakenne ohjaa tekoja, mutta toisaalta kulttuuri rakentuu yksittäisistä teoista (Jalonen 2016). Se tarkoittaa, että meillä on mahdollisuus myös valita toisin: tehdä tulevaisuus itsemme ja toiveidemme kaltaiseksi. Taiteilijoiden ajattelun erkaantuminen jo tiedetystä on elintärkeää, muuten taide jää toistamaan status quota. Ajan vapauttaminen toisin ajattelemiseen kuitenkin vaatii, että taiteilijan työ ymmärretään ja sitä arvostetaan myös tuotannon logiikan ulkopuolella.

Alhaalta ylös johtaminen: Toimijuudesta ja toivosta 

Savaspuro esittelee yritysmaailmasta toivoa-antavan, joskin toistaiseksi lähinnä it-alalta tutun kehityskulun, jossa työhön kohdistuneet odotukset ovat lopulta muuttaneet itse työtä. Koska osaa huippuosaajista ei kerta kaikkiaan saa houkuteltua töihin, elleivät työpaikan tavoite ja toteutus ole linjassa työntekijän arvojen kanssa, ovat yritykset joutuneet muuttamaan toimintaansa ja päämääriään – osa melko radikaalistikin.

En voi olla miettimättä olisiko sama ilmiö – siis työntekijöiden paineen aikaansaama työkulttuurin muutos – mahdollinen myös tanssin kentällä? 

Tiedän, tiedän… Taidetyön kohdalla asetelmaa tietysti hankaloittaa työmarkkina-aseman sirpaleisuus. Tanssitaiteilijalla ei useinkaan ole yhtä työllistävää tahoa, jolle asettaa pitkäjänteisiä vaatimuksia työolosuhteiden tai -tehtävien suhteen. Lisäksi rahaa on koko ajan vähemmän. Niukkuuden resurssit ohjaavat näköalattomuuteen, jossa huonoillakin ehdoilla tekemisen ajatellaan olevan parempi vaihtoehto kuin se, ettei tekisi työtä lainkaan. Neuvotteluasemat näyttävät huonoilta.

Mutta nyt seis! Huomaan toistavani samaa kurjuuden mantraa, jonka olen kuullut jo liian monta kertaa. Kipeälle keskustelulle rakenteiden ylläpitämästä pahoinvoinnista ja epätasa-arvosta on paikkansa, mutta sen rinnalle tarvitsemme toivoa sekä ajatuksia muutoksen mahdollisuudesta. Omaa työtään ei voi lykätä hamaan tulevaisuuteen, jossa rakenteet mahdollisesti olisivat optimaalisia, vaan työtä on voitava tehdä myös tässä ja nyt. Miten siis kokea toimijuutta olemassa olevassa rakenteessa – ja samalla suuntautua kohti parempaa?

Veera Lambergin mukaan Tanssin talon nimen palauttaminen oli hyvä esimerkki siitä, kuinka muutoksia voidaan saavuttaa nopeallakin aikataululla, kun tarpeeksi moni järjestäytyy tärkeäksi koetun asian puolesta.

Lambergille itselleen toiminta liitossa on ollut tärkeää: “Huonoja olosuhteita on helpompi kestää kun tiedän, että edes yritän vaikuttaa niihin. Liiton kautta voin kokea toimijuutta uhriutumisen ja turhautumisen sijaan.” 

Ruohonjuuritason toimijuutta voi harjoittaa monin tavoin. Lamberg kannustaa käyttämään ääntään epäkohtiin törmätessä: “Olen itsekin suostunut töihin, joiden ehdot eivät ole lähelläkään suosituksia, mutta ainakin olen sanonut ääneen, että tämän ei kuuluisi mennä näin. Jos kaikki ovat hiljaa, mikään ei muutu. Me too -kampanja ja ulostulot vallan väärinkäytösten suhteen ovat luoneet painetta siihen, että asioiden täytyy muuttua. En tiedä olisivatko yhteisöt nyt kiireellä tekemässä tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmia ilman näitä ulostuloja. Yksilön toiminnalla on vaikutusta.”

Kannattaa siis pitää arvoistaan kiinni. Työelämässä millenniaaleja ja Z-sukupolvea pidetään hankalina johdettavina ja suorastaan kranttuina, sillä he vaativat työltä eri asioita kuin aiemmat sukupolvet (Salonen 2020; Savaspuro 2019, 40). Hankaluus on kuitenkin näkökulmakysymys. Ehkä voisimme kantaa ylpeydellä tätä hankaluutta? Planeettamme sekä oman tulevaisuutemme kannalta voi olla merkittävää ja käänteentekevää, että uusi työntekijäsukupolvi vaatii työelämältä kestävämpiä arvoja ja suhtautuu kriittisesti esimerkiksi tuottamisen ja voiton tavoittelun itseisarvoon. 

Ei-tekeminen ja toisin ajatteleminen muutoksena

Muutoksesta puhuttaessa on hyvä muistaa, että muutos ei ole pelkästään uusien toimintatapojen omaksumista, vaan myös vanhoista luopumista. Vaikuttaminen ei ole aina tekemistä, vaan se voi olla myös tekemättä jättämistä: tilan antamista jollekin muulle.

Huomiotalouden logiikassa tämä ei tietenkään näyttäydy houkuttelevana vaihtoehtona, koska se, joka ei tee, näy tai kuulu, ei ole olemassa. Näkyväksi tulemisen tarve ajaa paitsi yksilöä ja vapaan kentän ryhmiä, myös tanssin alan organisaatioita. Teatterit, tuotantotalot ja festivaalit tuntuvat kamppailevan tuottaakseen käytössä olevilla resursseilla mahdollisimman mahdollisimman laajoja ja monipuolisia ohjelmistoja.

Tuloksena on suorastaan ylitsepursuava esitysten, teosten, projektien ja ulostulojen massa. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla esitystarjonta on nykyisellään niin laajaa, ettei kaikkiin tapahtumiin riitä yleisöä. Tämä on tietenkin ymmärrettävä seuraus rahoitus- ja tuotantomallien linjauksista. Paine esityskeskeisyyteen ja jatkuvaan uuden tuottamiseen pitää yllä kertakäyttökulutuksen kulttuuria: teosten elinkaaret jäävät lyhyiksi, minkä vuoksi niiden on vaikea resonoida laajemmin yhteiskunnassa tai jopa tanssin omassa piirissä. Vähenevien resurssien ja maksimaalisen uuden tuottamisen ristiriita altistaa myös eettisille ongelmille, kun teoksia tehdään usein liian halvalla ja liian nopeasti. 

Organisaatioissa puhutaan kahdesta erityyppisestä kehitystyöstä: jalostuksesta ja seikkailusta. Jalostus tarkoittaa olemassa olevan toiminnan optimoimista ja parantamista. Seikkailu puolestaan tarkoittaa radikaalia uudelleen ajattelua – myös mahdollisuutta, että nykyinen malli kyseenalaistetaan ja tai jopa hylätään kokonaan uuden tieltä. (Martela & Jarenko 2017, 20)

Ehkäpä nyt olisi aika pienelle seikkailulle? Sen sijaan, että kysyttäisiin mitä on tehtävä, jotta laaja tarjonta voidaan säilyttää mahdollisimman oikeudenmukaisella ja kestävällä tavalla, voitaisiinko kysyä pääsisimmekö vielä oikeudenmukaisempaan ja kestävämpään työkulttuuriin kerta kaikkiaan tuottamalla vähemmän? 

Haluan ajatella taiteilijan työn arvon sijaitsevan myös muualla kuin aktiivisessa tekemisessä. Taiteilijan työ on toimimisen, tuottamisen ja näkymisen lisäksi myös esimerkiksi kuuntelemista ja vastaanottamista, reflektoimista ja prosessointia, uudelle altistumista sekä vakiintuneen olosuhteen kyseenalaistamista. Aidosti muutosvoimainen ajattelu vaatii aikaa ja syventymistä, mutta kummallekaan ei nykyisessä olosuhteessa tunnu olevan tilaa eikä tilausta.

Lopuksi tavoitteista ja merkityksellisyydestä

Maailma ja työ ovat siis murroksessa. Tästä syystä myös työntekijöitä on motivoitava eri tavalla. Mikäli päätämme käyttää voimiamme, taitojamme ja aikaamme työn tekemiseen, on päämäärän oltava arvojemme mukainen. Työ moraalisena velvollisuutena tai rahan ansaitseminen eivät yksin riitä työn tekemisen perusteiksi, vaan työn toivotaan olevan arvokasta ja merkityksellistä paitsi tekijälleen, myös yhteisölle ja maailmalle. 

Näkemys on linjassa psykologisen motivaatio- ja tarvetutkimuksen kanssa. Richard Ryanin ja Edward Decin laatiman itsemääräytymisteorian (self-determination theory) mukaan ihmisen toimintaa ohjaavat fyysisten perustarpeiden lisäksi kolme psykologista perustarvetta: autonomian, kyvykkyyden ja yhteisöllisyyden tarve, joiden päälle sekä motivaatio että merkityksellisyyden kokemus rakentuvat. Ihminen on siis sisäisesti motivoitunut ja kokee toimintansa merkitykselliseksi silloin, kun sen kautta saa ilmaista itseään, oppia ja kehittyä sekä kokea yhteyttä muihin. Merkityksellisyyden kokemusta tutkinut filosofi Frank Martela lisää perustarpeiden joukkoon vielä hyvän tekemisen. (Martela 2020.)  

Martelan (2020) mukaan erityisen onnellista on, mikäli näitä perustarpeita pääsee tyydyttämään työnsä kautta. Tästä näkökulmasta olemme siis valinneet viisaasti. Taiteilijan ammatti on ainakin mielikuvien tasolla lupaus monenlaisesta psykologisesta hyvästä; itsensä ilmaisemisen, ammatillisen kehittymisen, nähdyksi tulemisen ja maailmaan hyvällä tavalla vaikuttamisen tarpeet ovat myös omalla kohdallani olleet keskeisiä motivaatiotekijöitä hakeutua taiteilijan ammattia kohti. Alalla toimiessani näen kuitenkin myös hyvin toisenlaista todellisuutta. Olen huolissani siitä, kuinka paljon pahoinvointia, uupumusta ja merkityksettömyyden kokemusta tunnistan sekä ympärilläni että itsessäni. 

Vaikka tanssin kentällä tehtävä työ perustuu paljolti immateriaaliseen hyvään ja sen voi ajatella kuormittavan maapallon kantokykyä verrattain vähän muihin aloihin nähden, on monia asioita tanssin tuotannossa silti tulevaisuudessa ajateltava toisin. Erityisesti alan sosiaalinen kestävyys tuntuu lepäävän kestämättömillä kantimilla. Sonya Lindfors (2020) kysyi osuvasti haluammeko todella luoda tanssin kentästä sellaisen, “jossa on vain nuoria, lihaksikkaita ja lapsettomia, jotka työskentelevät alalla 10 vuotta kunnes luopuvat?” En usko, että haluamme. Mutta niin kauan kuin kentän nykyinen toimintakulttuuri perustuu taiteilijan voimavarojen tuhlailevaan käyttöön yhä laajenevassa tuotannon ja markkinan kehässä, tämä näkymä on realistinen.

Näyttäisi siltä, että taiteilijana toimiminen ei yksin riitä päämääräksi merkityksellistä ja kestävää elämää tavoiteltaessa. Nimittäin mikäli taiteen tekemisen käytänteet ajautuvat toteuttamaan kapitalistisen markkinatalouden logiikkaa ja sen myötä sitoutuvat osaksi laajamittaista epätasa-arvon ja suoranaisen riiston tuotantoa, ei myöskään taiteilijuus voi olla syvällä ja kokonaisvaltaisella tavalla merkityksellistä toimintaa. Siksi tarvitsemme tarkempia ja yksityiskohtaisempia taiteilijuuden tavoitteita, joiden artikuloimisessa sekä koettu pahoinvointi että sen lomasta pilkahtelevat merkityksellisyyden kokemukset voivat toimia tärkeinä suunnannäyttäjinä.

Tavoitteiden nimeäminen on todistetusti muutosvoimaista. Frank Martelan mukaan tiettyjen päämäärien tärkeänä pitäminen edistää niiden saavuttamista, sillä se saa ihmisen ponnistelemaan tavoitteensa eteen. Toisin sanoen ihmisellä on tapana saada se, mitä hän toivoo. Kaikki toiveet eivät kuitenkaan ole pitkällä tähtäimellä kestäviä. Martelan mukaan sellaiset päämäärät, jotka ovat linjassa psykologisten perustarpeiden kanssa, lisäävät hyvinvointia ja merkityksellisyyden tunnetta, kun taas ulkoisempien päämäärien – kuten maineen tai rahan – tavoittelu saattaa jopa vähentää sitä. (Martela 2020.)

Sen sijaan, että kamppailisimme toteuttaaksemme tanssitaiteilijalle ulkoapäin asetetut tavoitteet, voisimmeko ottaa toimijuutta tavoitteiden uudelleen määrittämisen suhteen? Mikä taiteen tekemisessä tarkalleen ottaen tuntuu arvokkaalta ja hyvältä? Mikä puolestaan syö enemmän voimavaroja kuin antaa, luo merkityksettömyyden tai jopa nöyryytetyksi tulemisen kokemuksia? Voinko omassa toiminnassani suuntautua kohti voimavaratekijöitä, luoda niitä, jakaa hyviä käytänteitä? Voinko muuttaa tai jättää huomiotta jotain, joka ei ole kestävää? Entä missä haluaisin olla kymmenen vuoden kuluttua? Ehkä toiveet todellakin tulevat todeksi. Kuten sanottu: ilmaantuminen on kahdensuuntaista ja teot luovat kulttuuria.

Ainakin tietoisuus suunnasta voi auttaa tässä ja nyt. Arvojen, tavoitteiden ja päämäärien kirkastaminen voisi toimia akuuttina vastalääkkeenä epämääräiselle haromiselle, joka hajauttaa freelancerin fokusta muutenkin sirpaleisessa toimintaympäristössä. Kun tavoite on selkeä, ei voimiaan käytä turhaan sellaisten asioiden tavoitteluun, joita ei oikeastaan edes pidä tavoittelemisen arvoisina. Lisäksi rajojen asettaminen on helpompaa, kun päämäärä on ääneen lausuttu.

Loppuun:

Haastattelin tätä juttua varten Veera Lambergin lisäksi Arts Management Helsingin Outi Järvistä sekä Liikkeellä Marraskuussa -festivaalin Kerstin Schrothia ja Isabel Gonzálesia. Tuolloin artikkelin yläotsikkona oli tanssin kentän rakenteellinen toimijuus. Kirjoitusprosessi sai uuden suunnan matkan varrella ja siten tekstin ulkopuolelle rajautui monia hyviä toiminta- ja ajattelutapoja, joiden avulla esimerkiksi festivaali tai tuotantoalusta voivat työskennellä jatkuvuutta, pitkäjänteisyyttä ja diversiteettiä kohti. Liikkeellä Marraskuussa -festivaalin arvoista ja toimintatavoista voi lukea festivaalin verkkosivuilta. Arts Management Helsingin toteuttama Kohti esittävän taiteen freelancereiden yhteistä tuotantoalustaa -raportti puolestaan tarjoaa tutustumisen arvoisia kehitystyön kokeiluja muun muassa freelancerin työhyvinvoinnin ja työn ehtojen parantamiseksi. 

 

Outi Markkula

Outi Markkula työskentelee tanssitaiteen vapaalla kentällä esiintyjänä ja kirjoittajana sekä tanssin verkkolehti Liikekieli.comin päätoimittajana.

 

Lähteitä:

Haikkola, Lotta & Myllyniemi, Sami 2020. Esipuhe ja Nuoret muuttuvilla työmarkkinoilla julkaisussa Hyvää työtä! Nuorisobarometri 2019. Toim. Lotta Haikkola ja Sami Myllyniemi. Julkaisuvuosi 2020. Vierailupvm 5.10.2020.

Hirvi-Ijäs, Maria; Kautio, Tiina; Kurlin, Ari; Rensujeff, Kaija; Sokka, Sakarias 2020. Taiteen ja kulttuurin barometri 2019: Taiteilijoiden työ ja toimeentulon muodot. Julkaisuvuosi 2020. Vierailupvm 18.10.2020.

Jalonen, Harri 2016. Kompleksisuusajattelu auttaa ymmärtämään monimutkaisia ilmiöitä ja tapahtumia. Harri Jalosen blogi 26.1.2016. Vierailupvm 1.10.2020.

Jarenko, Karoliina 2020. Puheenvuoro Aku Varamäen ja Paula Hellen Futureproof -podcastin jaksossa Johtamisen kriisi.  29.1.2020. Vierailupvm 9.11.2020.

Järvinen, Outi 2020. Esipuhe ja Esiselvityshankkeen kokeilut. Raportissa Kohti esittävän taiteen freelancereiden yhteistä tuotantoalustaa. Arts Management Helsinki. Vierailupvm 25.10.2020.

Lamberg, Veera. Haastattelu 14.10.2020.

Lindfors, Sonya 2020. Haastatteluartikkeli Rakenteet ja toimintamallit pitäisi päivittää vastaamaan kentän todellisuutta. Tanssin Tiedotuskeskuksen verkkosivut 11.11.2020. Kirjoittanut Sanna Kangasluoma. Vierailupvm 15.11.2020.

Martela, Frank & Jarenko, Karoliina 2017. Itseohjautuvuus tulee, oletko valmis? Teoksessa Itseohjautuvuus: Kuinka organisoitua tulevaisuudessa? Toim. Frank Martela ja Karoliina Jarenko. Helsinki: Alma Talent.

Pyöriä, Pasi & Ojala, Satu 2017. Työn prekarisaatio. Teoksessa Työelämän myytit ja todellisuus. Toim. Pasi Pyöriä. Helsinki: Gaudeamus.

Salonen, Aino 2020. Ethän käskytä? 5 asiaa, joita nuoret odottavat johtajilta – ja vinkki uraansa aloitteleville. Duunitorin artikkeli. Vierailupvm 2.11.2020.

Salovaara, Perttu 2017. Monikollinen johtajuus: Kuinka organisoida itseohjautuvuutta. Teoksessa Itseohjautuvuus: Kuinka organisoitua tulevaisuudessa? Toim. Frank Martela ja Karoliina Jarenko. Helsinki: Alma Talent.

Savaspuro, Miia 2019. Itseohjautuvuus tuli työpaikoille, mutta kukaan ei kertonut, miten sellainen ollaan. Helsinki: Alma Talent. 

Tenhula, Ari 2020. Haastatteluartikkeli Nuorella lahjakkuudella ei ole tukea nykyisessä järjestelmässä – Tanssin tulevaisuuden strategisia kysymyksiä pohtimassa Ari Tenhula. Tanssin Tiedotuskeskuksen verkkosivut 14.10.2020. Kirjoittanut Sanna Kangasluoma. Vierailupvm 25.10.2020.

Tuovinen, Paula 2020. Haastatteluartikkeli Taiteilija voi tulla Suomessa toimeen lähinnä Uudellamaalla”, sanoo rahoituksen aitiopaikalla istuva Paula Tuovinen. YLE 23.8.2020. Kirjoittanut Jonni Aromaa. Vierailupvm 15.10.2020.

 

Artikkelikuva: Tanssiesitys klo 14 -teos (2018). Kuvassa Olivia Pohjola. Kuva: Salla Keskinen.
Outi Markkulan kuva: Tuomas Mikkola

Takaisin Tanssitaide ekososiaalisesti kestävässä yhteiskunnassa -numeron etusivulle.