Mitä tapahtui suomalaisessa modernissa tanssissa 1960-luvulla? Väitöskirjassaan Toisia liikkeitä, uusia virtauksia. Suomalaisen modernin tanssin muutosprosessi 1960-luvulla Riikka Korppi-Tommola nostaa esiin aikakauden tanssitoimijoita ja -tapahtumia.
Korppi-Tommolan kiinnostuksen kohteena on suomalaisen modernin tanssin muutosprosessi. Kuudesta artikkelista sekä niiden teoriaa ja tuloksia esittelevästä johdannosta koostuvassa tutkimuksessa kysytään, mitä muutoksia suomalaisen tanssin kehityksessä tapahtui, mitä näistä seurasi ja mihin tanssikentän toiminnassa kiinnitettiin huomiota.
Artikkeleiden kautta avautuu kiinnostavasti, miten yksi tutkimuslöytö on johtanut toiseen. Ensimmäinen artikkeli taustoittaa tutkimuksen lähtökohtia käsittelemällä Riitta Vainion Kotka-esityksestä (1962) rakennettua myyttiä suomalaisen modernin tanssin syntyhetkenä. Toinen artikkeli nostaa esiin Ritva Arvelon merkitystä tanssikentän kehitykselle ja ammattimaistumiselle.
Arvelon toiminnan kohdalla muutosprosessin tarkastelu laajenee käsittämään myös 1970-luvun tapahtumia ja tanssikentän sukupolvien välistä taistelua. Arvelon monitahoisen toiminnan lisäksi artikkeli valaisee, miten ammattimaisten tanssiryhmien olemassaolon oikeutus vaati omat konfliktinsa tanssikentän sisällä.
Ajanjakson merkittävimpien amerikkalaisten tanssiryhmien, koreografien ja opettajien vierailut sekä näiden mukana tulleiden tanssitekniikoiden vaikutukset ovat neljän muun artikkelin aiheena. Vierailujen ja uusien tekniikoiden vastaanottoa käsitellään niin kritiikkien kuin haastatteluidenkin kautta. Aikakauden tanssijoiden oma ääni pääsee kuuluviin.
Mahdollisimman monen eri lähteen kautta tarkasteltuna 1960-luvulla tapahtunut modernin tanssin kehitys näyttäytyy erilaisten tyylien ”sulatusuunina”. Yhdysvalloista tulleet vaikutteet saavat tutkimuksen myötä oman paikkansa suomalaisen tanssin historiassa. Korppi-Tommolalle on ollut tärkeää tuoda esiin aikakauden moniäänisyys.
Aikakauden moninaisuus näkyviin tanssijanäkökulman, historiallisen kehon ja transnationaalin käsitteiden kautta
Korppi-Tommolan oma historia Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän tanssijana 1980-luvulta 2000-luvun alkuun asti on omalta osaltaan ohjannut tutkimuksen tekoa.
”Tanssijataustani vaikuttaa siihen, miten maailmaa ja historiaa ymmärtää. Omalla kohdallani tanssihistoria avautuu parhaiten tanssijan työn, arjen toiminnan, salilla tehtyjen harjoitteiden ja esitysten kautta.” Tämän seurauksena tanssijanäkökulma ja historiallisen kehon käsite tulivat osaksi tutkimuksen teoriaa.
Historiallisen kehon käsitteen avulla tanssijahaastatteluissa on lähestytty menneisyyden tapahtumia. Tutkimuksessaan Korppi-Tommola yhdistää Jennifer Parker-Starbuckin ja Roberta Mockin käyttämään historiallisen kehon käsitteeseen Diana Taylorin kaksitahoisen arkistomateriaalin määritelmän. Käsitteillä tarkoitetaan arkistoista, valokuvista ja tallenteista löytyvien kehojen tulkintaa sekä kehoja, joihin muistitieto kerääntyy ja jotka muistelevat menneisyyden tapahtumia.
Korppi-Tommola selventää käsitteiden tarkoitusta käytännön esimerkin kautta: ”Kävimme haastattelutilanteissa 1960-luvun tapahtumia läpi keskustellen ja vuorovaikutuksessa valokuvien, lehtiartikkeleiden ja muiden säilyneiden materiaalien kanssa. Havaitsin, että jokainen haastateltava eli menneisyyden tilanteita uudestaan keskustelun ja muistelun myötä. Kehollisuus oli läsnä ihan kaikkien kanssa.”
Aineiston analyysivaiheessa Steven Vertoveciltä peräisin olevan transnationaalin käsite auttoi hahmottamaan modernin tanssin vaikutteiden, virtausten ja ilmiöiden liikkumista ja muuttumista. Transnationaalilla tarkoitetaan rajojen ja rakenteiden ylittävää ja läpäisevää erilaisten yksilöiden, ryhmien ja instituutioiden välistä toimintaa ja vuorovaikutusta. Korppi-Tommolalle internetverkostot kuvaavat termiä parhaiten.
Korppi-Tommola mieltää tanssihistorian tutkimuksessa transnationaalin käsitteen ilmentävän myös kehoissa tapahtuneiden muutosten, liikkeen sisäistämisen hahmottamista: ”Olennaista on ymmärtää eri vaikutusten väliset yhteydet sekä näiden vuorovaikutus tanssijan oman taustan kanssa niin tiiviiksi, että uudet opit fuusioituvat aiempien kokemusten ja oppien kanssa.”
Näin ollen suomalaisen modernin tanssinkaan ei voida ajatella syntyneen yhdestä tapahtumasta ja yhden henkilön toiminnasta.
Korppi-Tommolan tutkimuksesta välittyykin uuden ja vanhan välinen fuusioituminen. Haastatteluiden ja kritiikkien analyysi kohdistuu siihen, mihin muutoksiin aikalaiset ovat kiinnittäneet huomionsa. Miten aiemmat opit ja kokemukset heijastuvat uusien tanssityylien vastaanotossa ja tekniikoiden sisäistämisessä? Yhdysvaltalaisten tanssiryhmien, opettajien ja koreografien vierailut ovat tarjonneet analyysille aineiston.
Modernin tanssin amerikkalaistamisen aalto
Korppi-Tommolan tutkimus osoittaa kiinnostavasti, miten tanssitaide toimi kylmän sodan politiikan välineenä. Amerikkalainen poliittinen koneisto koki modernin tanssin hyväksi keinoksi omien arvojensa välittämiseen. Martha Graham Dance Company oli tässä erityisessä asemassa.
Martha Graham vieraili Kansallisteatterissa tanssiryhmänsä kanssa joulukuussa 1962. Suomalaisen tanssiyhteisön sijaan vierailun järjestäjänä oli poliittinen taho: Yhdysvaltain tiedotus- ja kulttuurikeskus. Vierailun järjestelyitä, uutisointia ja vastaanottoa Korppi-Tommola on tutkinut lehtiartikkeleiden ja arvioiden pohjalta. Aineistoon sisältyy myös Kansallisteatterin johtajan Arvi Kivimaan ja Yhdysvaltain lähetystön kulttuuriattasean Frank J. Lewandin välistä kirjeenvaihtoa.
Korppi-Tommola näkeekin, että ”vierailun myötä moderni tanssi liittyi kansainväliseen politiikkaan.” Grahamin tekniikkaa ja taiteellisia päämääriä avattiin medialle kattavalla tiedotustilaisuudella, mikä loi pohjan vierailun vastaanotolle.
Lehdistön ennakkojutuissa amerikkalaisen modernin tanssin inhimillisyyttä muun muassa verrattiin neuvostoliittolaisen klassisen baletin tunteettomuuteen. Grahamin tiedotustilaisuudesta nostettiin esiin tanssijoiden korostaminen yksilöinä ja ryhmän nimeäminen ”tanssin yhdistyneiksi kansakunniksi” (United Nations’ of Dance). Lisäksi vierailun poliittisuutta ilmensi valtiojohdon läsnäolo ensi-illassa.
Korppi-Tommola kuvailee lehdistön vastaanottoa ylistäväksi. Grahamin ryhmä asetettiin esikuvaksi, jota vasten verrattiin eurooppalaista ja suomalaista tanssia. Kummatkin näyttäytyivät amerikkalaiseen taidokkuuteen, ylevyyteen ja tekniikkaan verrattuna vanhanaikaisilta ja amatöörimäisiltä. Korppi-Tommola huomauttaakin, että vierailun saama julkisuus vauhditti omalta osaltaan amerikkalaisten vaikutteiden leviämistä Suomeen.
Graham edelsi muiden yhdysvaltalaisten ryhmien vierailuja. Merce Cunningham Dance Company ja John Cage vierailivat syyskuussa 1964 Helsingin ruotsalaisessa teatterissa. Tätä seurasivat Alvin Ailey American Dance Theatren sekä Anna Halprin ja Dancers’ Workshopin vierailut 1965. Donald McKayle ja Black New World -ryhmä vieraili Helsingissä vielä 1967.
Vierailut edustivat kattavasti amerikkalaisen modernin tanssin erilaisia tyylisuuntia ja piirteitä. Korppi-Tommola toteaakin, että ”Yhdessä muiden amerikkalaisen kulttuurin vaikutteiden kanssa niitä voidaan pitää modernin tanssin amerikkalaistamisen aaltona.”
Aikakauden kritiikit: amerikkalainen moderni tanssi erillinen tyylisuunta suhteessa suomalaiseen tanssiin
Korppi-Tommola on tutkinut edellä mainittujen vierailujen vastaanottoa kritiikkien ja lehtiartikkelien pohjalta. Käsitellyistä kritiikeistä välittyvät tyylit ja normistot, joista käsin esityksiä arvioitiin. Korppi-Tommola näkee, että aikakauden kriitikoille amerikkalaisen modernin tanssin tyylit asettivat oman haasteensa: ”Suomessa modernia tanssia arvioineet kriitikot olivat usein tottuneita arvioimaan klassista balettia ja tämä näkyi teksteissä.”
Jokainen vierailija taustoitti käsiohjelmissa ja lehdistötilaisuuksissa omaa tekniikkaa ja työtapaansa. Korppi-Tommola kuitenkin huomasi, että suomalaiset kirjoittajat kiinnittivät huomionsa tutumpiin asioihin. Modernin tanssin tekniikoiden arviointi vertautui balettiin ja siihen liitettiin erityisesti virtuoosimaisesti suoritettu liike.
Virtuositeetti nimettiin myös yhdeksi modernille tanssijalle luonteenomaiseksi piirteeksi, mikä välittyi erityisesti Grahamin ja Alvin Aileyn ryhmien vierailujen vastaanotossa. Tähän verrattuna suomalainen vapaa tanssi näyttäytyi harrastelijamaisena. Erityisen haasteen kriitikoille asettivat myös vierailut, joissa tanssiliikkeessä ei korostunut tekninen virtuositeetti.
Tämä heijastui Korppi-Tommolan mukaan erityisesti Merce Cunninghamin ja Anna Halprinin vierailujen kritiikeissä. Kriitikoiden hämmennys näkyy siinä, että Cunninghamin tyylille ei osattu antaa nimeä. Jälleen tanssijoiden balettitaustalle annettiin kiitosta, mutta tyyli myös vertautui negatiiviseen sävyyn vapaaseen tanssiin ja voimisteluun. Anna Halprinin arjen liikkeitä sisältäneitä teoksia ei taas pidetty ollenkaan tanssina.
Kriitikot olivat muodostaneet Grahamin vierailun pohjalta oman käsityksensä amerikkalaisesta modernista tanssista. Cunninghamin ja Halprinin tyylit eivät istuneet tähän käsitykseen. Korppi-Tommola näkeekin, että kautta linjan suomalaiskriitikoille luontevampia tarttumapintoja tanssiesityksissä olivat narratiiviset ja tunnepitoiset lähestymistavat. Lisäksi tekstit viittaavat siihen, että tanssi haluttiin nähdä liikeperusteisena: ”Suomessa moderni tanssi kulki kohti liikemuodon selkeyttämistä ja terävöittämistä.”
Haastattelut vastapainona kritiikeille: modernin tanssin tekniikoiden siirtyminen osaksi tanssijoiden käytäntöjä
Korppi-Tommolalle aikakauden tanssijoiden haastattelut mahdollistivat tanssijanäkökulman tuomisen osaksi kritiikkien luomaa kuvaa uusien tyylien vastaanotosta: ”Haastatteluista saatu materiaali lihallisti kritiikkien tekstiä.” Haastateltavina Riitta Vainion lisäksi ovat olleet tuolloin uutta sukupolvea edustaneet Kirsi Arajärvi, Sinikka Gripenberg, Liisa Priha ja Pirjo Viitanen. Haastateltavat valikoituivat oman toimintansa aktiivisuuden ja esiintymismäärien perusteella. Käytössä ovat olleet myös haastateltavien omat arkistot ja valokuvat.
Vierailujen myötä Suomeen saatiin yhdysvaltalaisia koreografeja ja opettajia. Amerikkalaisten vaikutteiden alaisuudessa tanssijat kokeilivat erilaisia asioita, siirtyivät nopeasti yhdestä tekniikasta toiseen ja hakivat omanlaista tekemistä.
Tutkimus osoittaa, miten modernin tanssin tekniikat siirtyivät suomalaisten tanssijoiden käytäntöihin harjoitussaleilla ja muokkautuivat vuorovaikutuksessa aiempien oppien kanssa. Korppi-Tommola korostaa, että tanssisaleilla harjoitetut tekniikat olivat hybridisiä, opettajien välittämiä, aiemmin opittujen ja uusien tekniikoiden muunnoksia.
Tanssitekniikka nähtiin metodina, jolla säännöllisesti harjoitetaan omaa kehoa. Siihen, minkälaiseksi tekniikka tanssijan kehossa muuntui, vaikuttivat aiemmin opitut tekemisen tavat, keholliset valmiudet ja toimintaympäristö.
Riitta Vainion tanssikoulu tekniikoiden välittäjänä
Kaikki tutkimukseen haastatellut tanssijat kävivät uransa alkuvaiheissa Riitta Vainion tanssikoulua ja esiintyivät hänen koreografioissaan. Vainio opetti koulussaan Nadia Chilkovsky -tekniikkaa, jonka hän oli oppinut kaksivuotisella Amerikan opintomatkallaan. Korppi-Tommolan mukaan Vainio oli saanut vaikutteita myös Louis Horstin teksteistä, joiden tanssinäkemyksiä hän lainasi omissa kirjoituksissaan.
Koulussa vieraili opettajana myös amerikkalainen Dyane Gray. Hän opetti Chilkovsky-tekniikan lisäksi Lester Horton -tekniikkaa. Kolmas merkittävän tekniikka, joka Vainion koulun kautta rantautui Suomeen, oli May O’Donnell -tekniikka. Sitä opetti Cora Cahan. Grahamin tekniikkaan verrattuna siinä haettiin sulavampia ja pehmeämpiä liikeratoja.
Koulussa vieraileita koreografeja olivat muun muassa Raymond Bellmondo, Morris Lee Donaldson, Jerry Grimes ja Mary Barnett. Jokainen näistä teki haastatelluille tanssijoille koreografioita, jotka jäivät useaksi vuodeksi Vainion tanssiryhmän ohjelmistoon. Korppi-Tommolan mukaan haastateltavat kokivat ulkomaisten opettajien ja koreografien vierailut merkityksellisiksi.
Uusia kulttuurisia vaikutteita pidettiin tärkeinä. Opettajat syvensivät tekniikan käyttöä ja osoittivat omilla esityksillään, mihin hyvin sisäistetty tekniikka voi johtaa. Vierailujen koettiin myös rentouttavan Vainion ja tanssijoiden välistä työskentelyä.
Ulkomaisten koreografien suomalaisille tanssijoille luomat teokset saivat myös paljon huomiota lehdistössä. Korppi-Tommolan mukaan vierailijoita pidettiin jälleen kotimaisia tanssijoita tasokkaampina. Heidän vaikutus tanssijoiden kehitykseen myös huomattiin. Ulkomaiset koreografit ikään kuin tekivät suomalaisistakin tanssijoista parempia. Tanssijat itse kokivat lehdistön hyväksyvän asenteen vierailijoita kohtaan hämmentävänä, kun omalle työlle ei tuntunut tulevan kiitosta.
Lopulta haastateltavat kuvailivat uusien tekniikoiden oppimista ja sisäistämistä sulatusuunina. Transnationaalin käsitteen kautta Korppi-Tommola näkeekin tämän viittaavan siihen, että uusien tekniikoiden metodit, liikekielet ja ilmaisutyylit fuusioituivat vanhojen kokemusten ja oppien kanssa tanssijoiden kehoissa.
Amerikkalaisten vaikutteiden myötä vapaasta tanssista uuteen moderniin tanssiin
Korppi-Tommolan tutkimus osoittaa, että 1960-luku oli suomalaisessa tanssikentässä kansainvälisten virtausten aikaa. Erityisesti Yhdysvalloista tulleet vaikutteet muokkasivat vapaan tanssin traditiosta uutta modernia tanssia, joka jatkoi kehitystään edelleen 1970-luvulla.
Tutkimus on saanut alkunsa Kotka-myytin haastamisesta. Sen myötä Vainion teoksen rinnalle tulee näkyväksi 1960-luvun moninainen modernin tanssin vierailu- ja opetustoiminta. Vainion tanssikoululla ja siellä vierailleilla opettajilla ja koreografeilla on ollut merkittävä rooli suomalaisen modernin tanssin muutosprosessissa. Samalla aikakauden uuden sukupolven tanssijoilla on ollut halu ja kiinnostus oppia uutta sekä irtautua edellisen vuosikymmenen vapaasta tanssista.
Modernin tanssin amerikkalaistamisen näkökulmasta onkin kiinnostavaa, että Vainio toimi koulunsa kautta amerikkalaisten tekniikoiden, liikeharjoitteiden ja ideoiden välittäjänä. Vainio tai kukaan muukaan suomalaisista koreografeista ja tanssijoista ei lähtenyt kehittämään omaa tekniikkaansa.
Miksi näin ei vielä 1960-luvulla käynyt, on Korppi-Tommolan tutkimuksen ulkopuolella. Kiinnostava jatkotutkimuksen aihe olisikin selvittää, ovatko suomalaiset koreografit ja tanssijat kehittäneet omia tekniikoita ja minkälaiset tekijät siihen ovat vaikuttaneet.
Saara Moisio
Tanssintutkimus 2013 -artikkelisarjassa nostetaan esiin suomalaisia tanssintutkijoita ja esitellään, minkälaista tutkimusta tällä hetkellä tehdään ja missä. Artikkelisarja toteutetaan Suomen tiedetoimittajain liiton tuella.
