Turun yliopistossa 21.12 2012 hyväksytty FT Anu Laukkasen väitöskirja avaa kiinnostavasti sukupuoleen ja etnisyyteen liittyvien erojen käsittelyä itämaisessa tanssissa. Liikuttavat erot, Etnografisia kohtaamisia itämaisessa tanssissa -tutkimus tuo myös oman lisänsä monikulttuurisuuskeskusteluun. Laukkanen paikantaa tutkimuksensa sukupuolentutkimuksen, tanssintutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen rajapinnalle.
Tutkimuksen kohteena on naisten esittämä egyptiläinen tanssi, kurditanssi ja fuusiotanssi. Tuttavallisemmin voidaan puhua vatsatanssista tai napatanssista. Laukkanen näkee itämaisen tanssin ”sosiaalisten erojen näyttämönä”. Viiden eri artikkelin kautta tutkimuksessa käsitellään itämaiselle tanssille erityisesti Suomessa annettuja sukupuolitettuja ja etnisiä merkityksiä sekä tunteiden ja tiedon vaikutusta tanssiin liittyviin sukupuoli- ja kulttuurieroihin suhtautumisessa.
Itämaista tanssia lähestytään diskurssin, esityksen ja performatiivisuuden käsitteiden kautta. Tanssi vertautuu puheeseen performatiivisena tekona, jonka kautta oma sukupuoli tuotetaan olemassa olevaksi siteeraamalla ja toistamalla normeja muun muassa tanssin naisellisuudesta. Toisin sanoen, Laukkanen tutkii, miten tanssissa ja sitä koskevassa puheessa tuotetaan, uusinnetaan, puretaan ja esitetään sukupuolta sekä käsitellään etnisiä ja kulttuurisia eroja.
Laukkanen nimeää tutkimuksensa affektiiviseksi tanssietnografiaksi, jossa huomioidaan tunteiden merkitys tutkimuksessa ja tiedon tuottamisessa. Lähtökohtana on tutkimuksen henkilökohtaisuus ja tutkijan omien tunteiden hyödyntäminen. Sen tarkkailua, minkälaisia tunteita tutkijalla tutkimastaan ilmiöstä herää ja minkälaisia tunteita ilmiön ympärillä muuten on. Tunteiden hyödyntäminen tiedonhankintamenetelmänä ei ole yksiselitteistä. Toisaalta tunteiden kautta voi luoda yhteisymmärrystä tutkijan ja tutkittavan välille, mutta toisaalta on muistettava, että toisen ajatuksia ei pysty lukemaan.
Ristiriidasta tutkimusaiheeksi
Folkloristiikan ja naistutkimuksen opinnoissa Turun yliopistossa korostui Laukkasen opiskeluaikana kokemusten tutkiminen ja miten ihmiset kertomuksissaan antavat asioille merkityksiä. Ristiriitainen tunne oman feministisen taustan ja itämaisen tanssin harrastamisen välillä johtivat ensin graduun aiheesta ja sen jälkeen väitöstutkimukseen.
Alkuun Laukkanen keskittyi sukupuolen käsittelyyn itämaisessa tanssissa. Jälkikoloniaaleihin teorioihin perehtyminen sai lisäksi kysymään, miten itämaisessa tanssissa käsitellään valtasuhteita ja erilaisuutta kulttuurin, etnisyyden ja rodun suhteen. Feministisenä jälkikoloniaalina tanssintutkimuksena huomio kiinnittyy siis tunteisiin, joiden kautta vahvistetaan sukupuoleen, kulttuuriin ja etnisyyteen liittyviä eroja.
Laukkanen mainitsee, että monikulttuurisissa yhteyksissä tanssista ja itämaisesta tanssista erityisesti on puhuttu väylänä kulttuurien väliseen kohtaamiseen ja toisen ymmärtämiseen. Tämä viittaa siihen, että tanssi olisi universaali kieli, jota kaikki pystyisivät ymmärtämään kulttuuritaustasta riippumatta. Tanssiin liittyvät vahvasti tunteet. Vastaavasti tunteisiin helposti liitetään universaaleja käsityksiä siitä, että tietyt tunteet ovat samanlaisia kaikkialla.
Tutkimuksessaan Laukkanen haluaakin haastaa niin sanottua universaalia ymmärrystä, jota tunteiden ja tanssin kautta voidaan olettaa tapahtuvan. Laukkanen korostaa, että tunteet ovat sekä yksilöllisiä että yhteiskunnallisia. Erilaisista taustoista tulevien ihmisten ja tunteiden kohtaamisissa ovat myös mukana monimutkaiset globaalit valtasuhteet. Kohtaamisiin liittyykin usein ristiriitaisia tunteita ja väärinymmärryksiä.
Itämainen tanssi naisten aluetta
Itämaisesta tanssista puhutaan erityisesti naisten ruumiille sopivana, naisten omana alueena. Naiskeskeisyys koetaan harrastajien joukossa enimmäkseen voimaannuttavana. Itämaisen tanssin tunnilla suomalaisella ”tasa-arvon jäykistämällä” naisella on lupa olla naisellinen. Liikekieltä kuvataan naisruumiille luonnollisena ja sopivana.
Itämainen tanssi voidaan siis nähdä mahdollisuutena esittää naista, johon arkielämässä ei ole mahdollisuutta. Tutkimuksessa Laukkanen löytää itämaiselle tanssille kaksi eri diskurssia siitä, mitä se on: toisaalta tanssi nähdään esittävänä taiteena ja viihteenä, toisaalta välineenä itsetuntemuksen kehittämiseen.
Tanssin naisellisuus ja naissukupuolen tuottaminen toistuu vahvasti itämaisen tanssin esityksissä. Esitysten liikekieli ja vaatetus Laukkasen mukaan viittaa aina aiempiin esityksiin ja arjessa vallitseviin normeihin sukupuolesta ja etnisyydestä. Näin esitykset edelleen muokkaavat ja vahvistavat itämaisen tanssin heteronormatiivista sukupuolikäsitystä.
Tutkimus tarjoaakin kiinnostavia lähtökohtia pohdinnalle, löytyykö muiden tanssilajien harrastamisesta ja esittämisestä yhtä vahvoja sukupuoleen liittyviä diskursseja. Laukkanen toteaa, että sukupuoleen liitettäviä merkityksiä on paljon tutkittu myös modernin tanssin ja baletin maailmassa. Näistä Laukkanen on saanut omaan tutkimukseensa myös ajatuksia.
Mitä tahansa tanssia tietysti voidaan tutkia sukupuolen näkökulmasta, mutta Laukkasen mielestä siihen tarvittaan vielä hienovaraisempia työkaluja. Laukkanen myöntää, että vaikka oma tutkimus pyrkii kritisoimaan itämaisen tanssin heteronormatiivisia sukupuolirooleja ja niiden toistamista, niin samalla se tuottaa nämä roolit ja erot uudelleen. Tanssia tarkemmin tutkittaessa voidaan kuitenkin huomata, että jaot sukupuolten välillä eivät ole selkeitä.
Laukkasen mielestä sukupuolta pitäisikin tutkia vielä laajemmin kaikilla tanssin tasoilla niin sen rahoituksessa kuin opetuksessakin. Enemmän tulisi kiinnittää huomiota esimerkiksi siihen, minkälaisia sukupuolikategorioita tanssin opetuksessa rakennetaan, mitä erityishuomion antaminen pojille tarkoittaa tyttöjen kannalta. Onko tarpeen ylläpitää erityisiä jakoja poikien tanssin ja tyttöjen tanssin välillä? Tulevaisuudessa Laukkasta kiinnostaa tutkia niin sukupuolta kuin kulttuurierojakin niitä kategorisoimatta.
Tasa-arvo ja kolonialistiset valtarakenteet sukupuolten ja kulttuurien välillä
Laukkasen tutkimus ja siitä keskustelu nosti esiin myös kysymyksiä tasa-arvosta miesten ja naisten sekä eri kulttuurien välillä. Miten tietyn tanssimuodon mieltäminen erityisesti naisten alueeksi edistää tai vaikuttaa tasa-arvoon yhteiskunnassa? Laukkanen pitää tasa-arvoa ongelmallisena terminä. Siitä puhuttaessa tulisi määritellä, mitä sillä milloinkin tarkoittaa.
Populaaristi tasa-arvo usein mielletään samanlaisuudeksi, jossa mies on normi. Toisaalta naisten oma tila ja esimerkiksi itämainen tanssi naisten paikkana voi olla tärkeää tasa-arvon kannalta. Laukkanen näkee, että olennaisinta tasa-arvosta puhuttaessa on huomioida ketä sulkee sen ulkopuolelle. Naistenkin omaa tilaa tarkasteltaessa tulisi huomioida, minkälaisille naisille siinä annetaan oikeus omaan tilaan.
Tutkimuksellaan Laukkasen tavoitteena on purkaa käsityksiä, joissa kulttuurilla selitetään eroja ihmisten välillä ja perustellaan epätasa-arvoa. Tähän liittyen, yksi tutkimuksen kiinnostavimmista teemoista on symbolinen uuskolonialismi ja miten se ilmenee puheessa itämaisesta tanssista. Symbolisella uuskoloniasimilla tarkoitetaan jakoja länsimaisiin ja itämaisiin subjekteihin. Laukkasen haastateltavien puheessa tämä ilmenee esimerkiksi siten, että länsimainen nainen usein nähdään yksilöllisenä toimijana ja itämainen nainen kulttuurinsa takia tietynlaisena.
Laukkanen näkeekin, että itämainen tanssi Suomessa kantaa mukanaa koloniaalista historiaa. Haastatteluaineistossa tämä nousee esiin esimerkiksi siten, että egyptiläisten esittämää perinteistä tanssia arvostetaan enemmän kuin uusia länsimaistuneita tanssimuotoja. Usein suomalaiset haastateltavat myös esittivät toiveen autenttisen itämaisen tanssin näkemisestä. Laukkanen kuitenkin huomauttaa, että itämaisella tanssilla ei ole mitään autenttista muotoa, jota voidaan toistaa sellaisenaan missä vaan. Toive tanssin autenttisuudesta pitää yllä kulttuurien välistä eroa, jakoa ”meihin” ja ”toisiin”.
Tästä herääkin kysymys, miten hyvin tanssin harrastajat tiedostavat niin sanottua uuskoloniaalia asennetta, jossa kolonialismin synnyttämät valtarakenteet ovat läsnä tanssiharrastuksessa muodossa tai toisessa. Laukkanen näkee, että tästä olisi tarvetta tehdä lisää tutkimusta, koska hänen haastatteluaineistonsa päättyy vuoteen 2006. Viime vuosina on ollut paljon julkista keskustelua monikulttuurisuudesta ja rasismista, joten tietoisuus on varmasti kasvanut. Tutkimus kuitenkin herättää ajatuksia siitä, minkälaisia käsityksiä ”meistä” ja ”toisista” tanssista puhuessa voi huomaamattaan rakentaa ja pitää yllä.
Tässä kohtaa olennaiseksi tulee ”toisen” esittämisen eettinen reflektointi suhteessa tanssiin ja siitä vallalla oleviin käsityksiin. Reflektointia Laukkanen käsittelee kinesteettisen empatian ja kehon topografian kartoittamisen käsitteiden sekä kulttuurista hankitun tiedon kautta. Tanssintutkimuksessa kinesteettinen empatia tarkoittaa esimerkiksi kykyä kokea omassa kehossaan toisen kehon liikkeet ja mitä tunteita se herättää. Kehon topografian kartoittamisessa taa pyritään tutkimaan omaa liikettä, mitä se saa kehossa aikaan ja mikä on tämän suhde ympäröivään maailmaan, muiden liikkeisiin.
Jaana Parviaista lainaten Laukkanen toteaa, että oman kehon topografiaa tutkimalla ja liikkeellisesti toisen kehoon eläytymällä on mahdollista saada jotain tietoa sekä itsestä että toisesta. Laukkanen kuitenkin myös korostaa, että kinesteettisen empatian ja kehon topografian kartoittamisen kautta saatuun ymmärrykseen ei pidä suhtautua universaalina. Toisen liikkeestä vaikuttuminen voi liikuttaa, mutta tämä muuttaa kokijaansa vain, jos siihen sisältyy tietoista erojen ja samuuksien reflektiota.
Ristiriitaiset tunteet osaksi tanssia ja kulttuurierojen käsittelyä
Laukkanen toteaa tutkimuksensa johtopäätöksissä, että itämaisen tanssin kautta voidaan käsitellä eroihin ja samankaltaisuuksiin, läheisyyteen ja etäisyyteen liittyviä ristiriitaisia tunteita ottamalla ne osaksi tanssia ja siihen liittyviä pohdintoja. Ristiriitojen käsittelyssä auttaa valtarakenteiden tiedostaminen, jotka liittyvät tanssiin niin historiallisesti kuin tässäkin ajassa.
Outojen ja häiritsevien tunteiden herääminen ja niiden käsittely tanssissa voi Laukkasen mukaan toimia perustana eettiselle kommunikaatiolle. Enemmistö- ja vähimmistösubjektien väliset valtasuhteet tulevat näkyväksi, kun ristiriitaiset tuntemukset suhteutetaan esimerkiksi normatiivisiin käsityksiin ”itämaisuudesta”, monikulttuurisuudesta ja naiseudesta.
Tekee kuitenkin mieli kysyä, viekö reflektointi ilon tanssin harrastamiselta? Laukkanen kokee, että on tutkijana tehnyt reflektointia toisten puolesta. Eettisen reflektoinnin kautta Laukkasen mielestä tanssi liitetään ympäröivään maailmaan. Liika reflektointi ei myöskään ole hyväksi, koska se saattaa estää asioita muuttumasta.
Konkreettisesti reflektoinnille on tarvetta siinä vaiheessa, jos oma suhde itämaiseen tanssiin muodostuu vuorovaikutteiseksi eri kulttuurien kanssa. Tällöin Laukkasen mukaan tulee ottaa huomioon, mitkä ovat omat tarpeet tanssin suhteen, mihin sitä käyttää ja mihin muut, mahdollisesti eri kulttuuritaustasta tulevat tanssia käyttävät, mitä se heille tarkoittaa ja löytyykö tästä jotain ristiriitoja.
Monikulttuurisessa ympäristössä tällaiselle reflektoinnille on erityisesti tarvetta, koska ei voida olettaa, että tanssilla on samanlaisia merkityksiä muista kulttuureista tuleville ihmisille. Pitää pyrkiä huomiomaan, mitä tanssi toisessa ympäristössä merkitsee, ja mahtuuko omaan käsitykseen tanssista muut käsitykset.
Itämaisen tanssin kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että suomalaiselle naiselle tanssiharrastus on iloinen, terveellinen ja hyvinvointia lisäävä asia, kun taas egyptiläiselle naiselle se voi olla ainoa keino elannon hankintaan. Tanssin liittyminen esimerkiksi prostituutioon on edelleen ajankohtaista eri puolilla maailmaa.
Laukkanen toteaa tutkimuksen lopuksi, että ”heteronormatiivinen ja essentiaalinen ruumiiseen kiinnittynyt sukupuoliero näyttää ohjaavan voimakkaasti tanssijoiden käsitystä itämaisesta tanssista nimenomaan naisten tanssina.” Vaikka sukupuoli nähdään yli kulttuurirajojen kaikkia naisia yhdistävänä tekijänä, niin naisten välille myös tehdään eroja. Vastaavan etäisyyden ja läheisyyden välisen ristiriidan voi löytää Laukkasen mukaan muistakin monikulttuurisista kohtaamisista.
Tutkimuksessa esitetyt ajatukset sukupuoli- ja etnisten erojen käsittelystä itämaisessa tanssissa liittyvät hyvin laajempaan monikulttuurisuus keskusteluun. Jatkossa Laukkanen suuntaakin tutkimustyötään monikulttuurisuuden käsittelyyn ja tanssin hyödyntämiseen siinä. Tanssia on viime aikoina monesti käytetty välineenä esimerkiksi kotouttamisprojekteissa, mutta näissä varsinkin tulisi huomioida, että tanssi ei ole universaali kieli.
Tanssia voidaan käyttää yhteisen tilan luomiseen, mutta tällöin tulee kohdata ristiriidat ja konfliktit ja ottaa vakavasti se, että ”iloinen yhteiselo” ei synny automaattisesti. Monikulttuurisessa ympäristössä ei voida ennustaa, mitä tanssin kohtaamisesta seuraa. Toisaalta tanssi antaa myös mahdollisuuden ristiriitaisten tunteiden käsittelyyn.
Saara Moisio
Tanssintutkimus 2013 -artikkelisarjassa nostetaan esiin suomalaisia tanssintutkijoita, minkälaista tutkimusta tällä hetkellä tehdään ja missä. Artikkelisarja toteutetaan Suomen tiedetoimittajain liiton tuella.
