Elokuva ja tanssi ovat käyneet käsi kädessä elokuvan alkuvuosista asti. Tanssille filmi oli ensimmäinen kätevä tallentamisen väline. Elokuvalle tanssi on antanut liikkeen ja yhä uusia muodon ja sisällön haasteita.
Aluksi kamera pysyi paikoillaan ja tanssija liikkui, kuten Thomas A. Edisonin noin 1894–95 kuvaamissa lyhytelokuvissa, joissa tanssijatar Annabelle hulmauttelee hamettaan. Vuonna 1924 valmistui kaksi kokeellisen elokuvan merkkiteosta: Relâche-baletin välinäytöksenä Pariisissa nähty René Clairin dada-henkinen Entr’acte, sekä Fernand Légerin Le Ballet Mécanique, joka antaa kattilankansien ja vispilöiden tanssia.
Täysimittaisten musikaali- ja tanssielokuvien tuotanto ryöpsähti vauhtiin 1930–40-luvuilla Yhdysvalloissa, ja pian alkoi balettielokuvien kultakausi niin idässä kuin lännessä. Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin Punaiset kengät (1948) näyttää muun antinsa lisäksi, miten hämmästyttävällä kekseliäisyydellä elokuvan balettikohtaukseen onnistuttiin luomaan fantastisia näkyjä sodanjälkeisen pulan ja puutteen vuosina.
Videokuvauksen yleistyminen 1980-luvulla mullisti tanssiteosten taltioimisen ja kamerasta tuli koreografien ja tanssijoiden arkinen työkalu. Tanssivideoiden genre syntyi musiikkibisnekseen ja taideympyröihin. Nykyteknologian avulla voi jokainen (länsimainen ja ei-aivan-köyhä) tehdä pienin kustannuksin oman tanssielokuvan vaikkapa kännykällä.
Tämän vuoden Loikka-tanssielokuvafestivaalilla ei ole ohjelmiston suunnittelijoiden mukaan erityistä kokoavaa teemaa. Silti ohjelmistosta voi löytää muutaman Loikka-elokuvia yhdistävän tekijän.
Valtaosa elokuvista on tehty Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. Muutama tulee Australiasta ja Singaporesta. Kotimaisia elokuvia on eniten, yhteensä 26. Yhdysvallat tulee hyvänä kakkosena 16 elokuvalla. Koska en tunne tanssielokuvan globaalia kenttää, en tiedä mihin tuotantojen maantieteellinen keskittyminen perustuu. Elokuvien tekijätiedoista ja aiheista nousee esiin avarampi kulttuurinen kirjo.
Toinen yhdistävä tekijä ohjelmistossa on teosten tuoreus. Lähes kaikki elokuvat ovat 2000-luvulta ja enemmistö on parin viime vuoden satoa. Loikka näyttää missä nyt mennään. Elokuvien tanssillinen painopiste on nykytanssissa, joka käsitteenä kattaa hyvin moniin suuntiin haarautuvia tanssikäsityksiä ja ilmaisukeinoja.
3D-tekniikka on kuin luotu tanssin käyttöön. Matthew Bournen Swan Lake -menestysteoksen taltiointi sekä Wim Wendersin koskettava Pina kääntyvät laajan katsojakunnan puoleen. Odotan myös uteliaana dokumenttia Sasha Waltzin tanssijoiden ja berliiniläismuseon arkkitehtuurin vuoropuhelusta. Tanssijat valloittivat sodassa pommitetun, mutta nyt uudelleen rakennetun Neues Museumin tyhjät tilat ennen museokokoelmien esille panemista. Millä tavoin monilla merkityksillä ladattu tila vaikuttaa tanssijaan ja katsojaan?
Tiina Suhonen
Tanssihistorioitsija ja tanssikirjoittaja, joka kirjoitti tämän tekstin Loikka -festivaalin katalogiin.
¤¤¤
Loikka -tanssielokuvafestivaali 21.-24.3.2013 Helsingissä
