Seitsemäs Tanssin Aika -festivaali oli jo perinteiseen tapaan vuorossa Jyväskylässä syyskuussa. Se sai pohtimaan tanssin tilaa ja tilausta: kuinka se heijastaa ympäröivää maailmaa tai tarvitseeko sen ylipäätään heijastaa mitään.
Tanssin Aika 2012
Laaja kotimaisen nykytanssin katselmus alkoi vuonna 2006 taiteellisen johtajan Ismo-Pekka Heikinheimon työskennellessä Keski-Suomen taidetoimikunnassa tanssin läänintaitelijana. Heikinheimon jälkeen festivaalia on luotsannut jyväskyläläislähtöinen tanssitaitelija, koreografi Teemu Kyytinen, jolle syyskuinen katselmus oli taiteellisena johtajana toinen.
Edellisvuosien tapaan estradin valtasivat kotimaiset – tai ainakin Suomesta lähtöisin olevat – koreografit ja tanssijat. Sen poikkeuksen muodosti Virpi Pahkisen kanssa esiintynyt ruotsalainen Oskar Landström, ja kenties Ruotsissa asuvaa Pahkistakin voi pitää ulkosuomalaisena. Kaksikko aloitti tanssifestivaalin keskiviikkona juhlavasti Jyväskylä Sinfonian toimiessa säestäjänä. 550-paikkainen Jyväskylän kaupunginteatterin katsomo oli paikallaolijoiden mukaan vaikuttunut tanssin ja musiikin saumattomasta yhteistyöstä.
Tämänvuotinen festivaali tarjosi yleisölle11 esitystä. Sokerina pohjalla oli edellisvuosien tapaan yhteinen illanvietto, jossa näyttämö oli vapaa kaikille tanssinhaluisille. Yhdestätoista esityksestä ensi-iltoja oli kaksi: toinen niistä Elina Pirisen koreografia Oh, Clare!, toinen Mirja Tukiaisen Maailman paras napa. Festivaali huipentui lauantai-iltana Karttunen Kollektivin & Eero Hämeenniemen taiturimaiseen tulkintaan teoksesta Lacrimae. Tanssin ja musiikin ilmeikäs kieli kiteytyi esityksessä parhaalla mahdollisella tavalla: katsoja sai vapaasti oivaltaa ja luoda merkityksiä näkemälleen.
Näin yhdestätoista esityksestä neljä: torstaina Panu Varstalan koreografian Toivo, jotain lyhyttä, perjantaina Pirisen teoksen Oh, Clare!, lauantaiaamuna Tukiaisen ensisijaisesti lapsille suunnatun esityksen ja samana iltana Lacrimaen. Jokainen näkemäni esitys avasi erilaisen ikkunan kotimaisen nykytanssin maailmaan ja sai pohtimaan tanssin tilaa ja tilausta: kuinka se heijastaa ympäröivää maailmaa tai tarvitseeko sen ylipäätään heijastaa mitään. Riittääkö tanssille sittenkin tanssin oma kieli, jossa tarinat ja erilaiset kontekstit muodostuvat tarpeettomiksi? Tällöin keskiöön nousisi tanssija ja hänen presentoimansa kieli. Näkemistäni esityksistä tällaista puhdasta puhuttelevuutta minulle edusti juuri Lacrimae.
¤¤¤
Kolme tarinaa toivosta
TANSSIN AIKA -FESTIVAALI
Toivo, jotain lyhyttä. Koreografia: Panu Varstala. Tanssi: Teija Häyrynen, Tuija Nikkilä, Miia Elivuo. Valosuunnittelu: Kalle Paasonen. Äänisuunnittelu: Jarmo Hovi. Lavastus: Paasonen ja Varstala. Puvustus: työryhmä. Esitys Jyväskylän Huoneteatterissa 20.9.2012.
Tanssi toimii kuvina. Juuri kun ajatus on vilahtanut läpi pään, se korjaa itseään: ei, sittenkin mielikuvina.
Kuvasta tanssin tarina kuitenkin lähtee liikkeelle, mielikuvat seuraavat perässä. Ensimmäinen kuva paljastaa savuun verhotun näyttämön. Näyttämön taustalla istuu kolme hahmoa, jokainen omalla puupölkyllään. Jokaisen kädessä on kirves.
Kirves paukahtelee pölkkyihin. Syntyy rytmi. Rytmiset iskut jatkuvat rummun vahvoin aksentein. Miia Elivuon soolo tuo estradille tempoilevan sirkushevosen, joka koettaa vapautua kahleistaan. Teutarointia, niskoittelua, hermostunutta rimpuilua, ja lopulta koittaa vapaus.
Rumpujen ääni vaihtuu kellojen kilkatukseen. Tummemmat ja matalammat sävyt vuorottelevat, kun Tuija Nikkilän kehollistama hahmo rimpuilee irti omista pidäkkeistään. Miltei mielipuolista harhailua, etsimistä, toivottomuutta – ja lopulta vapauttava nauru.
Kolmantena on vuorossa Teija Häyrynen, joka sanallistaa kuvien ja mielikuvien virtaa: saamme nähdä Toivon elämän kehdosta hautaan. Äänimaailma vaihtuu kumeisiin, syvältä maan uumenista tuleviin iskuihin. Syntymä ja kuolema on kohdattava yksin. Elämä kahden ääripään välissä on jotenkin elettävä; kenties tempoillen kuin Toivo, joka lopulta saavuttaa rauhan.
Juuri kun esityksen kuvittelee loppuneen, se alkaa alusta yhdenlaisena pikakelauksena. Kuvat ja mielikuvat vilistävät villisti kolmen tanssijan liikkuessa näyttämöllä. Tarpeellista? En tiedä.
Panu Varstalan koreografia perustui kolmen tanssijan erilaiseen liikemateriaaliin. Tavoitteena ei ollut pinnalta vilkaistava harmoninen tanssiteos, vaan kolme erilaista tarinaa kolmen erilaisen tanssijan tulkitsemina. Vaikka tarinat ja tanssijoiden liikekieli ei muodostanut yhtenäistä kuvastoa, näyttämöltä välittyi toisenlainen harmonia. Se syntyi tanssitaiteilijoiden jakamasta yhteisestä päämäärästä ja keskinäisestä luottamuksesta.
Teoksen vahvana selkärankana toimi Jarmo Hovin äänimaailma. Sen selkeä rytmisyys oli punainen lanka, joka rytmisine variaatioineen hengitti samaa ilmaa tanssijoiden kanssa. Camp-huumorin puolelle esityksen kiskaisi Kalle Paasosen näyttämölle rahtaama tuulikone, jonka puhuri siivitti Katri Helenan tuttua jenkkaa. Rajua.
¤¤¤
Tanssia, musiikkia ja puhetta
TANSSIN AIKA -FESTIVAALI
Oh, Clare! Koreografia: Elina Pirinen. Valosuunnittelu: Nanni Vapaavuori. Tanssi: NOLLAPISTE, Elsa ja Malwiina Heikkilä. Kantaesitys kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 21.9.2012.
Tanssilla on monta ilmettä. Vaikka liikekieli vaihtelisi rajustikin, on musiikki monen esityksen osatekijä. Toinen on tietysti valo.
Perjantai-iltaisen kantaesityksen vahva tunnelmanluoja oli – jälleen kerran – musiikki. Barokkimusiikin latautunut sointi ohjasi omaa kokemustani ja tulkintaani siinä määrin, että se miltei varasti pääroolin. Tanssi ja tanssijat uhkasivat välillä jäädä taustalle.
Oh, Clare! yhdisti liikekieleen paitsi nauhalta tullutta musiikkia myös puhetta, tanssijoiden omaa musisointia ja pizzansyöntiä. Välillä yleisön keskuudessa kiersi hattu, johon halutessaan sai antaa tukensa. Tanssitaiteilijan leipä ei ole leveä.
Nuoret tanssijat, jyväskyläläislähtöiset Elsa ja Malwiina Heikkilä kertoivat tanssin kielellä tarinaa kahden naisen välisestä suhteesta. Voisi kuvitella, että oman lisämausteensa teokseen toi esiintyjien sisarussuhde. Kun tuntee toisen hyvin, voi ammentaa yhteisestä kokemuksesta ja suodattaa koettua koreografin tarkoitusperien lävitse.
Esitystä katsoessani mietin, voiko tanssissa näkyä sukupolvikysymys. Avautuvatko tietyt teokset ja tekemisen tavat suoremmin nuorelle yleisölle? Replikointi millä maailman kielellä hyvänsä on kuulunut tanssin kieleen kauan, samaten esityksen dramatisoiminen rekvisiitan tai erilaisen oheistoiminnan kautta. Ne eivät rakenna ikäbarrikadeja.
Oh, Clare! jätti minut pohtimaan, kuinka hajanaiset elementit palvelevat kokonaisuutta. Tuleeko niiden edes palvella? Tarvitseeko tanssiteoksella olla erityistä sanomaa? Halusiko koreografi ravistella katsojaa ajattelemaan eläytymisen tai samastumisen asemesta?
Jokainen katsoja rakentaa merkityksiä omien kokemustensa ja oman maailmankuvansa kautta. Minulle päällimmäiseksi jäi – ei aina niin humoristinenkaan – taistelu vallasta tai paremmuudesta. Silosanojen taustalta kuulsi halu miellyttää, halu saada hetkensä estradilla ennen tuota toista.
Lainasiko tanssiteos yleisölle peilin, joka heijasti aikamme kilpailuhenkisyyttä ja pirstaleisuutta?
¤¤¤
Maailman paras tanssisatu!
TANSSIN AIKA -FESTIVAALI
Maailman paras napa. Koreografia: Mirja Tukiainen. Tanssi: Anna-Kaisa Hirvanen. Kitara: Olli Hirvanen. Ensiesitys 22.9.2012 Jyväskylän kaupunginkirjaston Minnansalissa.
Lastentapahtumissa on yllätyksen mahdollisuus aina läsnä. Vaikka työryhmä olisi etukäteen kuinka varautunut yleisön reaktioihin, voi esityksen kuluessa tapahtua mitä vain.
Lauantain aamuvirkuille tapahtui todella hienonhienoja asioita: Minnansaliin keräytynyt yleisö sai nauttia saduista, jotka oli puettu tanssin ja sävelten vaatteisiin. Lapset, lapsenmieliset ja vakaampi väki antautuivat ehdoitta.
Pysähdyttävän hienon tanssillisen ja musiikillisen tuokion taustalla oli joukko oman alansa taitajia. Ensimmäisenä kirjailija Hannele Huovi, jonka viisaat ja kauniit sadut puhuvat lasta ja aikuista arvostaen. Ne eivät huijaa eivätkä kosiskele, vaan kertovat meille kaikille tärkeistä asioista suoraan. Kaikilla on viisi aistia, kaikki haluavat elää – näin haluaisi ainakin kuvitella – sovussa toisten ihmisten ja luonnon kanssa. Satujen opetusta ei silattu makealla, mutta lempeän lääkkeen nielaisi huomaamatta.
Näyttämölle Huovin sadut siirtyivät taitavien tanssitaiteilijoiden ja muusikon toimesta. Kaikki kolme puhuivat samaa kieltä Huovin satujen kanssa. Tulkkeja ei tarvittu, eikä käännösvirheitä sanoista tanssiksi tai musiikiksi tarvinnut pelätä.
Tanssisadun yleisö pienimmästä suurimpaan hengitti samaan tahtiin esityksen kanssa alusta loppuun asti. Mirja Tukiaisen hienovaraisen oivaltavasti tehty koreografia tarjosi kutkuttavia käänteitä kaikenikäisille. Suvannot ja vauhdikkaammat osuudet vuorottelivat, ja yleisö seurasi tapahtumia herpaantumatta.
Tanssija Anna-Kaisa Hirvasen herkkyys ja vivahteikkuus ovat kerta kaikkiaan hämmentäviä. Hän hyppäsi kuin leikitellen hahmosta ja tarinasta toiseen. Vuorollaan sadunkertojana toimi Olli Hirvanen, joka kitarallaan loi sadun maailmaan taianomaisen kudoksen.
Tutustuimme nilkkojaan etsivään prinsessaan ja tyttöön, jonka silkinhienoista olkapäistä putkahti ilmoille kaksi hanhea. Oli Ihme-Ippe, joka teki tuttavuutta viiden velhon kanssa, ja monta mukavaa uutta tuttavuutta. Lopuksi haettiin miehissä napatutkalla maailman parasta napaa. Löytyihän se, jokaiselta!
Maija-Liisa Westman
Kirjoittaja on SARVin teatteri- ja tanssijaoksen jäsen, joka työskentelee vapaana toimittajana, kirjoittamisen opettajana ja kriitikkona. Kritiikin kohteina ovat teatteri ja tanssi, joista ensinmainittu on jatko-opintojenkin aihe. Pohdiskelu kohdistuu journalismin muutokseen; valtaan ja sen erilaisiin ilmentymiin päivälehtikritiikissä ja kriitikon työnkuvassa.
