Jenni Sainio ”Kaikki uusi on aina kivaa. Pidän siitä, että koetun jäkeen voi matkata ’pää suristen’ kotiin”, kertoo kirjailija, tutkija Virpi Hämeen-Anttila katsomossa.
Kuva: Otava/Katja Lösönen
Kirjallisuudesta liikkeeseen
Kaupunginteatterin tanssiryhmän syksyn kahden teoksen yhteisilta on houkutellut kirjailija, tutkija Virpi Hämeen-Anttilan, 49, katsomaan tanssia. Monitoiminaisella riittää aikaa tanssillekin, työkseen hän opettaa Helsingin yliopistossa Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksella. Hänen opetusalojaan ovat sanskritin kieli sekä Intian kirjallisuus, historia, filosofia ja kulttuurihistoria. Tieteentekijöiden liitto palkitsi Hämeen-Anttilan nimeämällä hänet Vuoden tieteentekijäksi 2004. Pari vuotta aikaisemmin hän sai yhdessä puolisonsa Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa Eino Leinon palkinnon käännöstyöstä ja monikulttuurisen kirjallisuuskuvan edistämisestä. Hänen kirjallisen työnsä vaikutus on siis mittava.
”Aika vähän käyn kyllä katsomassa tanssia. Lähden tosin mielelläni, kun joku kutsuu. Seuraan enemmän teatteria. Kaikkeen ei ehdi, koska yleensä on niin kovasti kiireitä”, Hämeen-Anttila toteaa istuuduttuamme Studio Elsan lämpiöön.
Tämän vuoden aikana häneltä on ilmestynyt kolme kirjaa. Sokkopeli -niminen romaani käsittelee ystäväjoukon elämää. ”Kirja on ’jännärihkö’, tarina eräänlaisen roolipelin pelaamisesta. Läsnä on sekä ystävyys että uhkaavuus”, hän itse kuvailee teostaan. Nietos-nimisen nuortenkirjan hän teki yhdessä tyttärensä Marian kanssa. Yhteistyössä aviomiehensä Jaakko Hämeen-Anttilan kanssa puolestaan syntyi Tarujen kirja, joka kokoaa yhteen maailman eri kulttuurien myyttejä ja tarinoita kuvituksineen.
”Tällä hetkellä tekeillä on uusi romaani. Tosin se on vielä työvaiheessa”, hän valottaa tämänhetkistä kirjallista työtään.
Hämeen-Anttila kertoo suhtautuvansa pian alkavaan esitykseen avoimin mielin. Hän ei tunne tekijöitä entuudestaan. ”Kaikki uusi on aina kivaa. Pidän siitä, että koetun jäkeen voi matkata ’pää suristen’ kotiin”, hän kertoo.
Hän kertoo itse harrastaneensa lapsena klassista balettia. ”Minulla on pitkä selkä ja lyhyet jalat. Eli siihen se sitten jäi”, hän naurahtaa. ”Tykkään edelleen tanssia. Tanssiessa ihminen liikkuu luonnollisesti. Musiikki, mutta myös kuvataide saa minut tanssimaan”, hän jatkaa.
Teatterin Hämeen-Anttila näkee olevan sukua kirjallisuuden kanssa. ”Oma kokonaisuutensa on sitten kuvataide, musiikki ja tanssi – sekä runous. Ne puolestaan liittyvät mielessäni toisiinsa.”
”Uudessa kirjassani yhtenä henkilönä on parkouria harrastava poika.” Parkour on Ranskassa 80-luvun lopulla alkunsa saanut laji, jossa liikutaan ennakkoluulottomasti kaupunkiympäristössä erilaisia pintoja pitkin. Kaupunkikiipeilyksikin sitä voisi sanoa. Parkourin harrastaja saattaa kiipeillä seiniä pitkin, käyttää kulkureitteinään kaiteita tai viistoja pintoja sekä tehdä näyttäviä hyppyjä yllättävissä paikoissa. ”Olen nähnyt parkouria Helsingissä. Se viehättää minua uudenlaisella kosketuksella ympäristöönsä”, Hämeen-Anttila kertoo.
Siirrymme katsomoon. Illan ensimmäinen teos on Simo Kellokummun Daydream Junkies.
Vajaan tunnin mittaisen teoksen jälkeen Hämeen-Anttila kuvaa tunnelmiaan puheliaana: ”Jo teoksen nimi viitaa addiktioon ja uneen, mistä mielestäni olikin kysymys. Teos ei kertonut selvää tarinaa, vaan välitti mielikuvia. Siinä oli läsnä toiseuden tunne ja hallusinaatiot.”
Tanssiliikettä hän sanallistaa seuraavasti: ”Kaikki liike oli jotenkin kiertyvää ja pyörivää hyrräliikettä. Kouristukset olivat aidonoloisia, itsellänikin on ollut kouristuksia allergisen reaktion yhteydessä. Huomasin jopa vasemman nilkkani kipeytyvän, kun seurasin liikettä.”
Teoksessa tanssii neljä miestä ja kaksi naista, joista Unto Nuora nousee selvästi yksilönä muita enemmän esille. Tanssijoista Hämeen-Anttila sanoo tulkinneensa henkilöt toistensa variaatioiksi. ”Miehistä yksi oli hallitseva. Vähitellen kyllä muutkin heistä tulivat aktiivisiksi. Naisista toisen näin visionäärinä, toisen saattaja-lohduttajan roolissa.”
Muodoltaan Hämeen-Anttila näkee teoksen matkanneen pehmeän mössöisestä terävään, käyden eri elementtejä läpi. ”Teoksen lopulla tanssijat ollessaan lattialla selällään, raajat ylhäällä ikään kuin palasivat sikiöveteen. Myös musiikki oli silloin vetistä.” Teoksen elektromusiikin hän kokee olleen selkäytimeen käyvää.
”Esillä liikekielessä loppua kohden oli myös marttyyriuden ja kirkastetun teemat. Ja aina välillä jollakulla meni överiksi, jolloin muiden piti rauhoitella tätä. Koreografisesti kokonaisuus oli hyvin jäsennelty, siirtymät olivat notkeita.”
Hämeen-Anttila kertoo löytäneensä teoksesta yhtymäkohtia Max Ernstin kuvataiteeseen. ”Tässä henkilöiden ja rakenteen suhde oli samanlainen kuin hänen teoksissaan.”
Hän kertoo nähneensä Kellokummun koreografiassa koko kulttuurimme syndrooman. ”Tämä oli neuroottinen teos. Siitä välittyi se, että todellisuutta täytyy näytellä jotta se olisi todellisuutta. Se on ajallemme tyypillistä, kuten katseen kohteena oleminen ja jonkinlaisen ylielämyksen odottaminenkin.”
Väliajan jälkeen vuorossa on tanssiryhmän vierailevan koreografin, norjalaisen Ina Christel Johannessenin kolmelle tanssijalle tekemä teos Something Spooked the Horses. ”Tämän teoksen maailmasta minulle tuli mieleen Lorca ja Veren häät. Tässä oli selvästi mukana kolmiodraamamainen tarina. Estetiikaltaan se oli vanhahtava, ehkä koin näin miehen ruutuhousujenkin perusteella. Sillä tavoin se toimi vastaparina ensimmäisen teoksen nykyaikaisuudelle.”
Hämeen-Anttila kertoo nähneensä teoksessa intohimoa ja naisten keskellä pettyneen miehen. ”Tapa jolla mies kiskoi näyttämöllä olleita kukkia pulloista, oli riemastuttava.” Teoksessa näyttämö on reunustettu sadoilla pulloilla, joissa on gerberoita. Muistan Hämeen-Anttilan tosiaan lähes nauraneen teoksen kyseisessä kohdassa.
Kävellessämme pois teatterilta hän vaikuttaa kiinnostuneena yhä pohtivan näkemäänsä. Hän kysyy minulta, tekevätkö koreografit teosta tehdessään tietoisesti tarinaa vai eivät. Vastaan sen varmaankin vaihtelevan riippuen koreografista. Sanon myös, että mielestäni juuri näkemämme teokset ovat hyvin liikelähtöisiä, joissa keskiössä on nimenomaan ihmiskehon liike. 
Jenni Sainio
Kirjoittaja opiskelee esittävää taidetta Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa. Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri, nykytanssi ja liike kaikissa muodoissaan.
