Olli Ahlroos – ”Pakko on vaan tehdä myös niitä uhrauksia. Koskaan ei voi olla liian hyvä tai mikään ei koskaan riitä. Aina voi olla parempi. Helposti soimaa sitten itseään, että voisi aina yrittää enemmän”, balettitanssija Maria Tamminen kertoo ammattinsa haastavuudesta.
Kuva: Kansallisbaletti
Tanssija haastattelussa: Kansallisbaletin Maria Tamminen
Balettitanssija Maria Tamminen sai kiinnityksen Suomen Kansallisbalettiin vuonna 1999, jossa hän on toiminut enimmäkseen corps de ballet -tehtävissä. Solistin tehtävissä hän on toiminut mm. mieleenpainuvassa ja suositussa Susanna Leinosen koreografiassa Suo tihkua vihreä tammi. Maria on osallistunut Eurovision Nuorten tanssijoiden kilpailun Suomen karsintaan vuonna 1997, jossa hän ylsi finalistiksi asti. Moran nuorten tanssijoiden kilpailun finalisti hän oli vuonna 1999. Ammattinsa lisäksi Marialla on opiskelupaikka Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksella pääaineenaan estetiikka.
Maria kertoo aloittaneensa useimpien balettitanssijoiden tapaan baletin harrastamisen hyvin nuorella iällä. Maria varttui Tampereella, jossa hän jo neljävuotiaana osallistui Elwa Molinin balettiopetukseen. Koulussa pienten lasten harjoittelun pääpaino oli tietysti leikissä ja leikkimielisissä akrobatiaharjoitteissa.
Kahdeksanvuotiaana koulu vaihtui Tampereella astetta totisemmaksi, kun Maria siirtyi harrastamaan balettia Tampereen balettiopistoon. Viimeistään siellä kiinnostus balettia kohtaan alkoi kasvaa ja myös harjoitusmäärät kasvoivat kiinnostuksen myötä. Maria muistelee olleensa hiukan yli kymmenen vuoden ikäinen kun halu harjoitella balettia kasvoi ratkaisevan suureksi. Viimeistään siirtyminen opiskelemaan Helsinkiin viidentoista vuoden ikäisenä ratkaisi Marian tulevaisuuden haaveet lopullisesti.
”Siinä vaiheessa oli jo niin sisällä siinä, ettei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä jotain muuta. Niin se on varmaan aika monella. Tanssi on niin oma maailmansa. Eikä siinä voi oikeastaan pärjätäkään, jos siihen ei ole sitoutunut täysillä”, muistelee Maria noita vuosia.
Varsinaiseen päätökseen lähteä tosissaan tavoittelemaan balettitanssijan ammattia vaikutti suuresti Tampereen balettiopiston Pähkinänsärkijä-produktio, jossa vieraili kaksi Kansallisbaletin tanssijaa. Maria oli tuolloin noin 14-vuotias. Maria kertoo, kuinka mahdollisuus tanssia ammattilaisten kanssa, esityksen lukuisat pukujen vaihdot ja tietysti Tšaikovskin upea musiikki tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen:
”Mulla oli nilkkavaiva juuri silloin, joka ei ollut edes parantunut kunnolla mutta oli vaan pakko päästä esitykseen mukaan. Silloin oli vaan niin hirveä palo siihen juttuun.”
Ratkaiseva tapahtuma Helsinkiin ja Balettioppilaitokseen muuttamisen ja ammattilaishaaveiden kannalta oli Marialle uuden oopperatalon avajaisnäytöksen tv-taltiointi Joutsenlammesta, jossa Maria näki Nina Hyvärisen tanssivan.
”Otin sen tietysti videolle ja katselin sitä aina moneen kertaan kotona. Jotenkin tajusin siinä, että jos joskus haluan ammatikseni tanssia, niin sitten on pakko lähteä pyrkimään Helsinkiin… tuli semmoinen olo, että wau! Tuolla mä haluan olla.”
Opiskelu alkoi Balettioppilaitoksessa Marian ollessa 15-vuotias. Hän pääsi alkavalle 5. luokalle, jossa sai huomata, että harjoittelu muuttui jälleen astetta totisemmaksi.
”Ero oli selkeä. Harjoittelu oli heti paljon vakavampaa. Opetus oli tietenkin paljon tiukempaa ja sitten tuli esiin se, että olin tavallaan vähän teknisesti jäljessä muista. Pyrin tänne viime hetkellä ja vanhempana en olisi varmaan enää päässytkään juuri sen takia, että perustekniikassa oli paljon puutteita”, Maria kertoo. Jopa ajatus luovuttamisesta kävi kuulemma tuolloin mielessä:
”Luokalla oli suurin osa paljon nuorempia, jotkut jopa neljä vuotta nuorempia. Ihan ensimmäiset kaksi viikkoa oli sellainen olo, että mä lähden saman tien takaisin kotiin. Se tuntui niin vieraalta ja rankalta tulla uutena siihen luokkaan, jossa kaikki oli parempia ja nuorempia. Tuli vaan semmoinen ahdistus, että ei tästä tule mitään.”
Perustekniikan vahvistaminen ja tottuminen uuteen ja kovempaan harjoitusrytmiin vaati Marian mukaan todella paljon työtä:
”Samaan aikaan kun kävi lukiota, päivät olivat todella raskaita. Lukiossa päivät kesti kolmeen tai neljäänkin joskus ja suoraan sieltä piti juosta balettitunnille ja balettitunnilta tekemään jotain koulutehtäviä… se oli kyllä vähän liian raskasta aikaa. Eihän siinä mitään normaalia nuoren elämää olisi jaksanut mitenkään. Silloin ei ehkä enää ihan joka balettitunti ollut sellainen, että olisin aivan innoissani ollut. Se oli jo sen verran rankkaa treeniä, mutta samalla tiesin myös että teen tärkeää ja välttämätöntä pohjatyötä tulevaisuutta ajatellen ja halu edistyä oli kova”.
”Pakko on vaan tehdä myös niitä uhrauksia. Koskaan ei voi olla liian hyvä tai mikään ei koskaan riitä. Aina voi olla parempi. Helposti soimaa sitten itseään, että voisi aina yrittää enemmän”, Maria kertoo balettitanssijan ammatin haastavuudesta.
Vaikka opiskelu Helsingissä ja lopulta ammattilaisuus paljastuivatkin todella vaativiksi valinnoiksi, jaksaa Maria muistuttaa, että lopulta ammattia harjoitetaan ja tehdään esitysten vuoksi. Marian mukaan juuri esitykset antavat niin paljon energiaa, että huimat harjoitusmäärät ja uhraukset ammatin vuoksi on mahdollista kestää. Marian puhuessa esityksistä ja niiden merkityksestä – yhtälailla nuorena tyttönä Tampereella kuin nyt ammattilaisenakin – herää kysymys, aiheuttaako esiintyminen riippuvuutta?
”Kyllä siihen tavallaan koukkuun jää”, Maria paljastaa. Viime aikoina erityisesti Suo tihkua vihreä tammi -esitysten jälkeen energialataus on ollut huikea:
”Sen jälkeen kun esitys on ohi ja on pukuhuoneessa, se olotila on sellainen, ettei siitä heti pääse alas.”
Kaikki esitykset eivät luonnollisestikaan aivan samanlaista energiapuuskaa aiheuta. Marian mukaan joskus corps de ballet -tehtävät voivat myös tuntua ihan tavalliselta ja rutiininomaiselta työltä.
Maria kertoo olevansa hyvin kiinnostunut modernista tanssista, vaikka modernia kuului hänen balettioppilaitosaikanaan koulutukseen melko vähän. Saatuaan kiinnityksen Kansallisbalettiin, ei pääsy harvoihin Kansallisbaletin moderneihin tai neoklassisiin produktioihin tuntunut osuvan kohdalle, vaikka kiinnostusta olisi ollutkin:
”Tavallaan hämärtyikin se koko ajatus moderneista kappaleista tai ei enää oikein ajatellut, että välttämättä itsellä olisi taipumusta tai osaamista moderniin tanssiin.”
Suo tihkua vihreä tammi, kuva Heikki Tuuli
Kuitenkin työskentely Leinosen teoksessa ja Leinosen kanssa oli Marian mukaan todella haastavaa ja kehittävää. Teoksen saama suosio on kuulemma tuonut Marialle paljon varmuutta ja ollut ainutkertainen ja mullistava kokemus. Samoin henkilökohtaisesti tärkeä kokemus Marialle oli työskentely Tero Saarisen teoksessa Kirkastunut yö. Saarinen oli Marian mukaan persoonana myös hyvin inspiroiva. Taipumusta moderniin liikkeeseen siis varmasti löytyy, jos se ehkä Kansallisbaletissa uran alussa pääsikin hukkumaan.
Tuttujen ja turvallisten corps de ballet -tehtävien rinnalla modernit teokset tarjoavat Marian mukaan hienon mahdollisuuden kehittyä ja monipuolistua tanssijana. Baletin ”kuorossa” tanssija on Marian mukaan kuitenkin liiankin turvassa ja lokeroitunut tavalla, joka ei aina ole oman kehittymisen kannalta kannustavaa.
”Tulee ristiriitainen olo. Vaikka on ollutkin muutamassa hyvässä modernissa koreografiassa mukana, niin on kuitenkin sellainen olo, että olen ennen kaikkea balettitanssija. Se koko baletti, toisin sanoen asennoituminen liikkeeseen, ikään kuin jonkinlainen ’balettivaihde’ pitää vaan kääntää pois päältä ja yrittää saada itsensä paljon vapaammaksi ja ’balettimuotista’ irti. Tällä tarkoitan kuitenkin juuri tiettyä asennetta tai mentaalista suhtautumista, itse klassisen baletin tekniikkahan luo hyvän pohjan myös moderniin tanssiin nimenomaan liikelaadullisessa ja teknisessä mielessä. Esimerkiksi Suo tihkua vihreä tammi nimenomaan hyödyntää klassista balettia liikesanastossaan. Alku vain oli hankalaa siksi, että nykytanssia oli tehnyt niin vähän. Nykytanssitekniikka puuttui. Täytyi etsiä itsestään aivan uusia puolia ja liikkumistapoja.”, kertoo Maria modernin liikemateriaalin haasteista.
As Serious As Your Life, yhteiskoreografia Sara Vuorisen kanssa, baletin workshop helmikuussa 2006 (kuva: Sakari Viika)
”Koulutuksessa ei ainakaan minun aikanani rohkaistu jokaista tanssijaa hänen oman persoonallisuutensa pohjalta ja itsetuntoa vahvistavasti löytämään ja kehittämään ’taiteilijaa’ itsessään. Tietty opetusmetodi, tapa tai tyyli ei välttämättä ole kaikille sopiva. Klassisen baletin perinne on niin erilainen kuin modernin tanssin, siinä kaikki pyrkivät tiettyä ihannetta kohti ja ruumiille asetetut esteettiset vaatimuksetkin ovat ankarammat kuin nykytanssissa. Liikkeillä on selkeät muodolliset rajat, pyritään pysymään tietyn muotin sisällä”.
”Nykytanssissa avautuu mahdollisuus paljon laajempaan ilmaisuun. Kuten jo aiemmin sanoin, klassisen baletin tekniikka on kuitenkin hyväksi myös modernissa tanssissa. Vastaavasti nykytanssista saa voimaa ja liikelaajuutta klassiseen. Oma ihannetanssijani on vahva sekä klassisessa baletissa että nykytanssissa.”, Maria pohtii ja jatkaa vielä työstään baletissa ja erityisesti corps de ballet -tehtävistä:
”Kuorotanssijalle on tärkeintä pysyä rytmissä ja riveissä. Pakko sanoa, että siinä ei taiteilijapersoonallisuudella ehkä ole niin suurta merkitystä, tai se ei ainakaan pääse esille. Totta kai esityksen kokonaisuuden kannalta jokaisen tanssijan panostus on tärkeä, joten ei kuorotanssijan työtä voi mitenkään vähätellä. Lavalla kukaan ei ole piilossa katseilta”.
Työnsä yhtenä varjopuolena Maria pitää sitä, etteivät ”kuorotanssijat” usein saa työstään paljoakaan palautetta.
”Aika yksin siellä välillä ollaan. Tosin henkilökohtaista palautetta ei luonnollisesti voi 85 henkilölle aina antaa. Välillä on kyllä tosiaankin sellainen olo, että huomaako kukaan, ja siksi pidänkin hyvin tärkeänä kollegoilta saatua palautetta, jota arvostan kaikkein eniten ja korkeimmalle. Yksi Kansallisbaletissa työskentelyn parhaista puolista on kuuluminen tanssijoiden muodostamaan yhteisöön: vaikka kilpailu on tietysti kovaa, piristävät huumori ja yhteinen tsemppaus raskainakin hetkinä. Ei siellä siis siinä mielessä todellakaan yksin olla”. 
Olli A. Ahlroos
Kirjoittaja on teoreettisen filosofian ja estetiikan opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän suorittaa työharjoittelua Liikekieli.comissa kevään 2007.
olli.ahlroos(at)liikekieli.com
Kuva: Johannes Romppanen
Korvaa sähköpostiosoitteessa (at) @-merkillä.
