Tanssielokuvien katsomisesta

Tavallisesti käyn elokuun alun ja toukokuun lopun välillä katsomassa keskimäärin kaksi esitystä viikossa. Käyn yksin, käyn yhdessä. Istun penkkiin ja odotan, että valot sammutetaan tai saan muunlaisia toimintaohjeita siihen, miten aloittaa teokseen uppoaminen. Maaliskuussa 2020 koronavirus ja sen kitkemistoimet sulkivat teattereiden, gallerioiden ja muiden näyttämöiden ovet. Pian myös kotien. Meidät ohjeistettiin pesemään käsiä, pysymään sisällä ja elämään mahdollisimman normaalia elämää. Viidenkymmenenneljän neliön kaksiosta tuli parissa päivässä paitsi kotikoti, myös kahden ihmisen työpaikka ja jumppasali sekä viihdekompleksi, joka piti sisällään elokuvateatterin, museoita ja näyttämöitä ympäri maailman.

Linkkejä erilaisiin esitystaltiointeihin ja livestreameihin, virtuaalikierroksiin ja Instagramin satutuokioihin alkoi ensin tipahdella ikään kuin vienoina kokeiluina, sitten sataa kaatamalla. Osa maksoi muutamia euroja tai dollareita, valtaosa oli ilmaisia. Vastaavaa laadukkaan ja maksuttoman taiteen tulvaa on tuskin ihmiskunnan historiassa koettu aiemmin.

Sovin ystävien kanssa ”teatteritreffejä”. Käynnistimme läppärimme omissa osoitteissamme samanaikaisesti ja katsoimme teattereiden ja tanssiryhmien tarjoamia sisältöjä. Väliajoilla otimme videopuhelun, joimme kahvia tai sherryä ja puimme kuulumiset ja esityksen. Poikkeustilalarppi oli hetken jopa hauskaa. Kaikki mikä viittasi normaaliin oli. Kuitenkin jokainen pandemiateatteritreffi päättyi toteamukseen ”ei tämä nyt kyllä sama ole”. Aluksi toteamusta jatkettiin kuuliaisesti ymmärtäväisin lievennyslausein kuten ”mutta eihän se voikaan olla” tai ”onneksi on kuitenkin edes tämä”. Muutaman viikon kuluttua tämä kaikki – sherrylasi, tietokoneen ruutu, saatesanat, pysähtelevä netti, kaipaus – tuntuivat laimealta, jopa turhalta. Korvaako tämä todella jotain? Mitä taiteilijat saavat tästä? Kehittääkö tämä esittävän taiteen kenttää? Onko tämä todella niin demokraattista kuin ajattelin? Tehdäänkö tätä taiteen saavutettavuuden, taiteen itseisarvon vai rahoittajien vuoksi? Kannattaako tämä?

Toisella kädelläni klikkasin auki taltiointeja ja jopa vähän innostuin siitä, että yhtäkkiä pystyin katsomaan monia sellaisia teoksia ja sellaisten talojen tuotantoja, joita en muuten ajan tai muun etäisyyden vuoksi voisi koskaan nähdä. Toisella kädellä kirjoitin sosiaaliseen mediaan rikinkatkuisia päivityksiä siitä, pitääkö kaikkien nyt väkisin siirtyä nettiin ja läväyttää sinne koko taltiointikataloginsa, hyvän tai huonon, ilmaiseksi nähtäväksi toisten yrittäessä tehdä elantoakin sisällöillään.

On päivänselvää, että kaipasin eniten katsomoon. Siihen sosiaalisuudesta vapaaseen tilaan, jossa valot sammuvat ja esitys alkaa. Siihen äärimmäisen sosiaaliseen tilanteeseen, jossa salillinen ihmisiä luo yhdessä illan esityksen energian. Taiteen äärelle, joka tapahtuu jossain muualla kuin kotisohvallani, joka tuoksuu, jota ei voi pistää pauselle, ja jossa minä päätän, mitä taiteellista elementtiä seuraan. Tätä mahdollisuutta ei ollut, eikä takeita siitä, että tilanne tulisi lähiviikkoina, tai edes -kuukausina, muuttumaan. Yritin kirjoittaa katsomistani esityksistä tärppejä, mutta huomasin jääväni kaiken aikaa kiinni – pikkumaisuuttanikin – taltioinnin ongelmiin saamatta riviäkään irti itse taideteoksista. Koska. Tosiaan. Katsoin taltiointia teoksesta, en teosta. Halusin nähdä Mona Lisan, en mustavalkoista valokuvaa siitä.

Onneksi löysin tanssielokuvat.

Ensin satuin klikkaamaan auki Tanssin tiedotuskeskuksen uutiskirjeen, johon oli koottu linkkejä paitsi verkosta vapaasti löydettäviin teostallenteisiin ja opetusvideoihin myös tanssielokuviin. Samoihin aikoihin Yleisradiolla vietettiin Tanssin kuukautta ja Areena täyttyi tanssiaiheisista dokumenteista, tanssia sisältävistä elokuvaklassikoista sekä tanssielokuvista.

Valtteri Raekallion ja Thomas Freundlichin Cold Storage -elokuvan voitokkaasta taipaleesta mainittiin molemmissa lähteissäni. Päätin sivistää itseäni ja katsoin sen. Sitten katsoin algoritmin suositteleman teoksen, koska siinä sattui olemaan tuttuja tekijöitä. Sitten jatkoin palkintovoittajilla. Samalla innolla katsoin Areenan lopunkin tanssielokuvatarjonnan. Seuraavaksi kirjoitin Googlen hakukenttään ”tanssielokuva” ja kohta painelin Youtubesta ”seuraava”-painiketta kerta toisensa jälkeen ja otin kuukauden kokeilujakson nykytanssin, teatterin, oopperan ja baletin on-demand-palvelu Marquee TV:stä.

Minulla ei ollut ennen korona-aikaa minkäänlaista tietoista suhdetta tanssielokuvaan. En koskaan tullut menneeksi Loikka-tanssielokuvafestivaalille sen kymmenen toimintavuoden aikana. Tiesin, että se oli, mutta en jotenkin mieltänyt sitä omakseni. En, vaikka seuraan aktiivisesti kotimaista nykytanssitarjontaa ja nautin taide-elokuvista. En, vaikka lapsuuteni ja teinivuosieni lempielokuvissani Greasessa, Dirty Dancingissä, Footloosessa ja Famessa tanssittiin paljon. En, vaikka olin nimennyt edellisvuoden vaikuttavimmaksi taide-elämyksekseni Marja Helanderin elokuvan Eatnanvulos Lottit – Maan sisällä linnut, jonka olin nähnyt sekä Turun taidemuseossa että Kiasmassa, kummassakin useamman kerran. En ollut mieltänyt sitä tanssielokuvaksi.

Surffatessani Areenassa ja Youtubessa innostuin tanssielokuvien esteettisyydestä ja jonkinlaisesta juoneen liittyvästä kurittomuudesta. Osassa miellytti tarinan absurdius ja musta huumori, toisissa vetosi puhdas esteettisyys, joka muistutti 90-luvun isolla rahalla tehtyjä hajuvesimainoksia. Osan yli hyppäsin nopeasti, osan katsoin useita kertoja putkeen.

Google-haulla “tanssielokuva” ei lopulta löydy erityisen montaa osumaa suomenkielellä. Nuo harvat osumat liittyvät joko Loikka-festivaalin käänteisiin tai suomalaisten tanssielokuvantekijöiden kansainväliseen menestykseen. Opin nopeasti, että näillä on yhteys. Kun Loikka aloitti toimintansa 2008, ohjelmistoon saatiin vain muutama arkistosta kaivettu kotimainen elokuva. Vuonna 2015 festivaalin avoimeen hakuun ilmoittautui jo 40 suomalaista tanssielokuvaa ja vuonna 2017 koko festivaaliohjelmisto pystyttiin rakentamaan keskittyen kotimaiseen elokuvaan. Loikka toimi kirittäjänä, mentorina ja uudisraivaajana järjestämällä paitsi itse festivaalia myös koulutuksia ammattilaisille. Festivaali inspiroi, puhutti ja ohjasi tanssitaiteilijoita näkemään tanssielokuvan mahdollisuudet. Samoin lehdistö ja yleisöt saivat Loikan myötä kosketuspintaa omalakiseen taidemuotoon nimeltä tanssielokuva. Loikka menehtyi kymmenvuotisjuhlavuotensa jälkeen, kun siltä yllättäen vedettiin perusrahoitukset pois. Kultamunia tuottavalta kanalalta otettiin aidat ympäriltä ja jätettiin oman onnensa nojaan.

Opin pian myös sen, että kaikki mitä tanssielokuvasta Suomessa on kirjoitettu, on – aiemmin mainittujen palkintosaavutusten ja Loikan lisäksi – lähinnä elokuvantekijöiden opinnäytetöitä. Mediaa eivät tekijät ja heidän riemukkaat tarinansa ole juurikaan kiinnostaneet, ellei kyseessä ole dokumentti tai yhteisötaiteellinen hanke. Päädyin siis lukemaan elokuvaopiskelijoiden päättötöitä oppiakseni lisää taidemuodosta nimeltä tanssielokuva.

Jarmo Kiurun kandityössä Tanssielokuva – Puhdasta Elokuvaa? tanssielokuvan lajeiksi määritellään ’tallenne’, ’elokuva jossa tanssitaan’, ’elokuva jossa on tanssia’ ja ‘liikepohjainen elokuva’. Katsojana miellyn Maija Pihlajan opinnäytetyön Genre vailla kotia – tuottajan katsaus tanssielokuvan erityispiirteisiin jaotteluun enemmän: tanssielokuvan muotoja ovat ‘taideteos’, ‘dokumentti’ ja ‘taltiointi’. Loikka-festivaalin toinen perustajista Kati Kallio muotoilee Fabula-median haastattelussa, että “(K)iteytettynä tanssielokuva on tanssi- ja elokuvataiteen fuusio. Laji on yhtä laaja kuin tanssi- tai audiovisuaalinen taide. Useimmat tanssielokuvat asettuvat myös kokeellisen elokuvan kategoriaan ja nämä kaikki genrerajat ovat hyvin häilyviä.” Englanniksi termin määrittely ja tanssielokuvan reunaviivojen vetäminen näyttäytyy suomeakin monimutkaisempana.

Oikeastaan kaikki, mikä liittyy tanssielokuvaan, tuntuu olevan vähän monimutkaista. Se ei löydä itseään mistään rahoitusluukusta tai perinteiseksi muodostuneesta tuotantologiikasta. Sitä katsotaan joko elokuvan tai tanssin perinteiden mukaisesti, joista kumpikaan ei ole sinänsä oikea. Eikä se oikein tavoita haluttua suurta yleisöäkään. Tekijöitä voisi ollakin, mutta koska ei ole kestävää rahoitusta, ei alalla pääse kehittymään kuten pitäisi. Hukun huoli- ja puolustuspuheisiin etsiessäni aiheeseen liittyviä artikkeleita. Niiden taustalla on kaunis tekemisenpalo. Olisin kiinnostunut lukemaan tuosta palosta, en pelkästään alan ongelmista.

Huolipuhe ei ole erityisen luokseen kutsuvaa näin katsojalle. Tämän lyhyen tanssielokuvaintoiluni kokemuksella arvelen, että sekä elokuvan että tanssin katsojista löytyy tanssielokuvalle katsojia “riittävästi”. En kuitenkaan ole varma, ovatko nämä ne ainoat tai ”oikeat” yleisöt. Jos joku kysyisi minulta, miten tanssielokuvaa tulisi katsoa, sanoisin, että tanssielokuvaa kannattaa katsoa samoin kuin lukee proosarunoa. Tai katsoo esitystaidetta. Tai videotaidetta. Kaksi viimeksi mainittua edustavat suhteellisen nuoria taidemuotoja, joilla on juuria monaalle, mutta joita ei kannata kuitenkaan alkaa kanonisoida minkään muun taidemuodon kautta. Ainoastaan itseään, jos jotain, vasten.

Analogia esitystaiteen ja tanssielokuvan välillä tuntuu minusta sopivalta monellakin tapaa, vaikka näennäisesti niillä ei ole mitään yhteistä. Kuitenkin: ne ovat hybridejä mutta täysin omilla jaloillaan seisovia. Niitä kumpaakin ympäröi pieni mutta mielipiderikas ja monimuotoinen kenttä. Niitä vaivaavat terminologian ja nimeämisen ongelmat, jotka pahimmillaan johtavat siihen, etteivät yleisöt tiedä, mistä on kyse, tai rahoittajat tunnista alojen omalakisuutta. Ne ovat usein rahoituksellisesti niukan taidekentän hännänhuippuja. Molemmat kaipaavat omia tiloja, joissa taidemuotoon saisi tutustua monipuolisesti ja rauhassa, vuosien aikaperspektiivillä. Se tila usein myös kasvattaa tekijöitä yleisön rinnalla ja toisin päin. Nyt Loikan alasajon jälkeen tuo ”tila” on viety. Uusien tilojen aloittaminen lähtee, jos ei nyt nollapisteestä, niin alkutekijöistä. 

Minä en kykene ajattelemaan esitystallennetta tanssielokuvana – en edes sellaista, johon on käytetty rahaa pienen näyttämöteoksen verran. Dokumentti tanssista on dokumentti tanssista, ei tanssielokuva, vaikka todettakoon, että hyvä tanssidokumentti vaatii varmasti toisenlaisia taitoja tekijöiltään kuin jostain staattisemmasta aiheesta kertova dokumentti. Todettakoon myös, että tanssi on dokumentille loistava aihe, sillä siinä yhdistyvät helposti näyttävä liike ja suuret tunteet epäonnistumisesta voittoon, intohimosta luopumisen kipuun. Mutta minulle “tanssielokuva” on nyt ja jatkossa itsenäinen taideteos, joka on syntynyt koreografin ja elokuvaajan tai elokuvaohjaajan yhteistyönä.

On sääli, ettei meillä Suomessa ole tällä hetkellä jatkuvaa tanssielokuvatoimintaa YLEn vuosittaista Tanssin kuukautta lukuun ottamatta. (Mihin sekin hukkuu, kun minä löysin koko hankkeen vasta nyt 2020?) Korona-aika olisi voinut olla (ja ehkä onkin ollut) tanssielokuvan suuren esiinmarssin aika koteihinsa suljetuille taiteen ystäville. Minä, joka haluan taiteeni taiteena enkä taltiointina, pienoismallina tai valokuvana, löysin tanssielokuvista käytännössä kaiken taiteennälkäni tyydyttävän muodon. Sain ääntä, valoa, pukuja, liikettä – vieläpä muodossa joka ei suoraan kertonut minulle, mistä oli kyse tai mitä piti ajatella, vaan antoi pääni tehdä työtä. Valtaosa netistä vapaasti löydettävistä tanssielokuvista on alle 10-minuuttisia, joten ne sopivat pandemian typistämälle keskittymiskyvyllenikin erinomaisesti.

Mutta entä nyt? Maailma on taas enemmän auki ja pian pääsen istumaan katsomoon muiden ihmisten kanssa, kokemaan elävää taidetta yhteisöllisesti. Haluaisin ajatella, että tanssielokuva olisi minulle jatkuvampi seuraamisen kohde taiteen kuluttajana kuin vain poikkeusoloihin liittyvä kokeilu. Koluttuani internetin läpi (luotan algoritmeihin tässä yhteydessä surutta), toivoisin, että minulla olisi matalan kynnyksen ja helpon ymmärryksen tapoja löytää lisää tanssielokuvia. Vieläpä kuratoiduissa paketeissa, kuten Liikekielessä vuosina 2012-2013 olleessa Kuukauden tanssielokuvat -juttusarjassa. Haluaisin myös nähdä tanssielokuvia isolta näytöltä, vaikkapa ennen taide-elokuvia, alkukuvina teattereissa. Ja huolipuheen sijaan haluaisin löytää medioista inspiroivia taiteilijaesittelyjä tanssielokuvien tekijöistä sekä asiantuntevia, tanssielokuvien äärelle kutsuvia kritiikkejä. Uskallan epäillä, että joku muukin katsoja olisi aiheesta kiinnostunut.

Tuntuu siltä, että katsoja on unohdettu kaikesta Suomessa taltioidusta tanssielokuvakeskustelusta pois. Hello, täällä ollaan! Ja kyllä, näköjään, meidät voi tulla myös kotisohvalta hakemaan!

 

Heidi Backström

Heidi Backström on vapaa kulttuurituottaja ja kirjoittaja, joka operoi esittävien taiteiden parissa.

 


Lähteitä:


Dance Info: Suomalaisella tanssielokuvalla menee nyt hyvin, mutta kuinka kauan, 21.3.3017

Liikekieli 2/2017: Tanssielokuvan aika ja paikka. Kallio, Kati, haastattelu 28.7.2020

Kiuru, Jarmo: Tanssielokuva – Puhdasta elokuvaa?, 2016, Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu

Pihlaja, Maija: Genre vailla kotia – tuottajan katsaus tanssielokuvan erityispiirteisiin, 2014, Oulun ammattikorkeakoulu

 

Kuvassa tietokoneen ruudulla pyörii Marja Helanderin elokuva Eatnanvulos lottit – Maan sisällä linnut. Kuva: Heidi Backström.