Mitä tanssielokuvalle kuuluu?
Kun tanssielokuva rantautui Suomeen ja esimerkiksi tanssielokuvafestivaali Loikka
Muutaman viime vuoden sisällä olen ollut mukana tekemässä tanssielokuvagenren teoksia, ja työskentelyn myötä havaitsin tanssielokuvissa tiettyä problematiikkaa. Kuinka paljon liikkeen välittyminen kameran läpi syö katsojan kehollista kokemusta tanssista? Miten ohjata tanssijat välittömiin läsnäolon hetkiin lyhyiden kuvausottojen aikana? Kuvaustilanteessa työskentely on toisenlaista kuin näyttämön ja sen olemisen tapojen sijaan, joissa oma oleminen ja liike alkaa jostakin, kehittyy, syvenee ja päättyy kiitoksiin yleisölle. Tanssijana täytyy ikään kuin luopua siitä, ettei välttämättä tunnista eikä kannattele kokonaisuutta. Lisäksi pohdin sitä, kumman taidemuodon – tanssitaiteen vai elokuvan – konventioihin työskennellessä luo suhdetta, ja kuinka välttää kompastumista kummankaan taidemuodon kliseisiin?
Tanssielokuvien katsominen on elämyksellistä ja tietyin osin helppoa. Niiden visuaalisuus on usein loppuun asti harkittua, rytmi moneen kertaan muokattua ja kehollisuus suhteessa kuvaan ja kuvallisuuteen. Silti tanssielokuvat herättävät minussa usein kysymyksiä. Mikä on elokuvan perimmäinen tarkoitus – voisiko genren sisällä tehdä enemmän kokeiluja, raikastaa ajattelua ja lihavoittaa tekemistä? Ottaessani yhteyttä kirjoittajiin kyseistä teemanumeroa varten, kuulin aika monelta tanssintekijältä lauseen, ettei tanssielokuva kiinnosta heitä. Onko tanssielokuvan genre siis tanssin alalla epäajankohtaista, vanhentunutta, jopa jonkinlaista epätaidetta? Pidetäänkö sitä jollain tapaa epäaitona, kun kamera ja leikkaus väistämättä muokkaavat kehollisuutta ja koettua aikaa? Vai onko se epäkiinnostavaa, koska se on niin alisteinen elokuvan muodoille ja rakenteille?
Huolena voisi olla se, että tanssielokuvassa tanssitaide joutuu alistumaan elokuvataiteen raamien ja rakenteiden alle, ja tanssin rooliksi jää toimi elokuvataiteen koristeena. Raameilla ja rakenteilla tarkoitan niin taiteen tuotantorakenteita, kuin elokuvan muotoakin. Tanssielokuvan tuotantorakenteita kehitettäessä pelätään, että rakenteet noudattavat enemmän elokuvan tuottamista kuin tanssitaidetta, eikä se edistä tanssia taiteenlajina. Koreografi tarvitsee usein rahoitusta hakiessa elokuvan tuotantoyhtiön ja ohjaajan vierelleen, harvemmin toisinpäin. Taiteellisen vastuun jakautuminen koreografin ja elokuvantekijän välillä saattaa olla tanssielokuvassa epäselvä, kumpikin pelkää alistumista toisen tahtoon.
Jostain syystä en suostu antamaan genren kanssa periksi tai luopumaan siitä. Tarkimmillaan tanssielokuva voi todentaa ihmiskehon ja ympäristön suhdetta, rytmiä ja liikettä. Jos ympäristö, tila, valo ja ääni korvaavat tanssijan työskentelyssä katsojat, voiko niitä aistimalla saavuttaa toivotun läsnäolon? Voiko kuvausympäristö luoda liikkeelle uusia tai jopa enemmän merkityksiä? Voiko kameran ajatella jonain muuna kuin etäännyttävänä objektina ja millaista vuorovaikutusta voi luoda kameran takana olevan kuvaajan ja tanssijan välille?
Näitä kysymyksiä halusin kysyä elokuvan ja tanssin tekijöiltä. Halusin kuulla, miten he tanssielokuvan määrittelevät ja kokevat, ja mitä mahdollisuuksia tai haasteita he genressä näkevät tai ovat kohdanneet. Miten he pyrkivät ymmärtämään käsitteellisyyttä, ihmisyyttä, olemassaoloa ja aikaa tanssia ja elokuvaa yhdistävän taidemuodon kautta? Voisiko tanssielokuvaa uudistaa ja voisiko sitä kutsua jollakin toisella nimellä?
Liikekieli.comin syksyn teemanumerossa tanssielokuvaa käsittelevät kirjoittajina elokuvaaja Jarmo Kiuru, tanssin ja videon parissa toimiva taiteilija Laura Jantunen, kuvataiteilija Joakim Pusenius ja tanssija-koreografi Ninni Perko.
Heini Tuoresmäki
Kuva elokuvasta Ohdakepelto. Ohjaus Heini Tuoresmäki, kuvaus Pietari Peltola.