Sain viime keväänä Lontoossa olla katsojana osana koreografi Claire Cunninghamin The Way You Look (at me) Tonight -teosta. Esitys oli nimetty sosiaaliseksi veistokseksi, kahden esiintyjän ja yleisön aistimatkaksi. Olimme yleisönä osa tapahtumaa istuessamme näyttämölle valmiiksi asetetuissa tuoleissa. Esiintyjät kävelivät kehoillamme ja nojautuivat meihin, puhuivat yleisölle samoin kuin toisilleen, ihminen ihmiselle. Herkkyys ja avoimuus, jolla he olivat läsnä kanssamme, jätti jäljen kehooni.
Kehittelin samaan aikaan koreografiaa The Wunderers -nimiseen lyhytelokuvaan. Kuvauksissa koin vaikeuksia pysyä läsnä kehossani, herkkänä liikemateriaalille ja toisille tanssijoille, Tiia Hämäläiselle ja Salli Berghällille. Kuvaukset etenivät pääsääntöisesti tekniikka edellä: valaisu, eri kuvakulmat, kameroiden akkujen kesto ja muistikorttien kapasiteetti olivat osa jokaista hetkeä. Sen vuoksi toistimme liikettä lukuisissa pätkissä, lyhyen aikaa kerrallaan. Kun aloitin ja sain kiinni liikkeestä, tilanne saattoi olla jo muistikortilla ja katkaistu. Yritin välttää suorittamista ja mekaanisuutta toistojen kertautuessa, samalla tilan asettamat olosuhteet lisäsivät haasteellisuutta. Kylmä betoni ja teräsovet aiheuttivat fyysistä kipua. Improvisaatioon pohjautuvissa kohtauksissa pyysin ohjaajaa, Janne Laihoa ja kuvaajaa Sakari Rinta-Valkamaa toimimaan meistä ikään kuin irrallaan. Saimme jatkaa pitkäkestoista improvisaatiota ilman katkoja, kameran käydessä ja pysähdellessä omalla ajallaan. Tällä tavoin sain kontaktin kehooni ja toisiin tanssijoihin. Kamera ei tue tanssijaa, kuten yleisö tekee. Kuvaajalla oli tästä syystä suuri merkitys siinä, kuinka pystyimme luottamaan ja elämään kameralle samalla tapaa kuin esitystilanteessa yleisölle tai harjoitustilanteessa toisillemme. Tässä kohden olimme todella lempeissä käsissä.
Keskustelin hiljattain Routa Companyn taiteellisen johtajan, tanssitaiteilija Saku Koistisen kanssa esiintyjyydestä. Hän kertoi suhtautuvansa koreografioituun liikkeeseen näyttämöllä kuin improvisaatioon. Hän siis pyrkii olemaan kulkematta pitkälle harjoiteltua reittiä ulkomuistista autopilotilla, vaan kohtaamaan joka hetki uutta kehollaan, kuin lapsi uuden äärellä, ihmetellen, tutkien. Koistisen lavalla nähneet tietävät hänet hetkessä hengittävänä, ympäristöään aistivana, maadoittuneena esiintyjänä.
Muusikko Jukka Perko avasi myös suhdettaan esiintymiseen yleisölle taannoin vieraillessaan Avara-yhtyeensä kanssa ArkiPoikki-klubilla, jota pyöritimme ympäristösosiologi Marja Mesimäen ja säveltäjä Jarmo Saaren kanssa. Esiintyminen on Perkolle jotain samankaltaista kuin kasvien oleminen, ”esiintyminen” luonnossa. Ne nyt vain sattuvat ”esiintymään” tässä, tänään, tälle ihmisjoukolle.
Näin kaksi eri alojen taiteilijaa puhuu suhteestaan esiintymiseen. Molemmista löytyy yhteys Claire Cunnighamiin. (Tanssi)elokuvan esiintyjä on kuvausolosuhteiden, tekniikan, ympäristön ja kuvausaikataulujen sekä epäkronologisen kuvausjärjestyksen armoilla. Yhtäkkiä sää, ohikulkevat ihmiset ja kulkuneuvot aiheuttavat aamuviideltä haasteita Sörnäisten metroasemalla yrittäessäni ilmaista roolihenkilön sisäistä tyhjyyttä. Esiintyjän on kyettävä kuljettamaan ilmaisua teokselle mahdollisesti täysin käänteisessä järjestyksessä, nopealla reagointikyvyllä. Taidemuotona tanssielokuva sai minut työskentelemään esiintyjyyteen liittyvien kysymysten äärellä uudelleen.
Yleisösuhteesta
Liveteoksen voima on sen hetkellisyydessä ja moniaistisuudessa, joka jaetaan yleisön kanssa. Yleisö vaikuttaa esiintyjän työhön väistämättä ja luo esitystilanteen, erotukseksi läpimenosta. Yleisösuhde ja yleisön rooli toki vaihtelevat teos- ja tekijäkohtaisesti. Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija ja näyttelijä, teatteritaiteen tohtori Jussi Lehtonen puhuu katsojien ja esiintyjien välisestä yhteisestä juonesta ja rinnastaa shamanistisen rituaalin esitykseen. ”Siirrytään illusoriseen tilaan, joka syntyy teoksen ja katsojien väliin, matkataan omasta yksityisestä maailmasta jaettuun tilaan, joka on yhteinen mutta jokaiselle katsojalle erilainen. Matkustetaan turvallisesti tilaan, josta käsin voi tarkkailla omaa itseä ja maailmaa kuin ulkopuolelta käsin.” Näin Lehtonen pohtii Samassa valossa -kirjassaan näyttelijäntyötä hoitolaitoksessa. Hän lähti etsimään suhdettaan yleisöön hoitolaitoskiertueelle, koska hän koki yleisön ”elintärkeäksi osaksi teatteritaidetta”.
Tanssiteatteri Sivuun Ensemblen toiminta muodostuu näyttämäteosten rinnalla kiertueteoksista, joita esitetään laitoksissa. Kiertueteoksissa katsojat ovat samojen loisteputkien alla vailla suojaa, esiintyjien tavoin, yhteisessä juonessa. Tilanne vahvistaa katsojasuhteen merkitystä paitsi esiintyjälle myös teokselle kokonaisuudessaan.
Kiertueteoksessa kannattelen teoksen maailmaa ilman tarinaa tukevia tehosteita, kuten valosuunnittelua, lavastusta tai korotettua lavaa. Olen läsnä yleisölle, joka istuu vain muutaman sentin päässä tanssivasta kehostani, ja elää läpi kokemuksia, joita kehollani välitän. Esiintyjänä tehtäväni on myös luoda luottamus tähän jaettuun tilaan, jotta yleisö voi turvallisesti katsoa esitystä, olipa laitos heidän kotinsa tai koulunsa. Tämä on kaksisuuntainen tilanne, jossa vaikutun vahvasti yleisön läsnäolosta ja kanssaelämisestä. Esiintyjä on näin myös hyvin haavoittuvaisessa asemassa, alttiina yleisön ennalta arvaamattomille reaktioille. Loppukeskustelut ovat rikastuttava ja elintärkeä osa tätä muotoa, jossa koreografi ja esiintyjä saavat rehellisen palautteensa heti esityksen jälkeen ja välillä myös sen aikana. Parhaassa tapauksessa esitys tukee osaltaan myös laitoksen perustyötä, oppimista tai hoitotyötä.
Elokuvan kanssa olin tilanteessa, jossa sain määritellä katsojan katseen suuntaa, mutta jäin vaille katsojasuhdetta. En päässyt yhteisen juonen äärelle jakamaan tärkeäksi kokemaani, epäkohtaa, hetkeä jossa yhdistyvät taide ja elämä. En voi vaikuttaa hetkeen, jona katsoja kohtaa elokuvan enkä formaattiin tai tilanteeseen, josta käsin työtämme katsotaan. Perinteisen vuorovaikutuksen jäädessä pois tilalle tulee virtuaalisesti omia polkujaan kulkeva teos, joka voi mahdollisesti levitä loputtomasti ilman napinpainallusta osaltani. Jakaminen tapahtuu toisaalla, toisin.
Muusikoille, näille myös esittävää, yleisönsä kanssa kommunikoivaa taidetta tekeville hahmoille on kehitetty konserttitilanteisiin uusi tekninen ulottuvuus: korvamonitorointi. Se mahdollistaa yleisölle vahvistettavan soiton ja mahdollisten taustanauhojen kuulemisen tarkasti kunkin muusikon haluamassa balanssissa sekä estää parhaassa tapauksessa kuulovaurion. Mutta mitä se tekee dialogisuudelle? Soittaja on ”akvaariossa” oman kuuntelunsa kanssa. Hän ei käytännössä kuule tärkeimmällä aistillaan kanssamuusikoita saati yleisöä, joka on mahdollisesti häikäisevästi valaistun lavan edessä pimennossa. Soittotilanne on perinteisesti vuorovaikutuksellista, mutta väitän (korvamonitoreja koskaan kokeilematta) että osa voimasta, jonka esiintyjät saisivat toisistaan ja yleisön reaktioista jää väistämättä käyttämättä.
Taltioitu leikkikenttä
Merkittävin lähtökohta työlleni koreografina on ajassamme ilmenevien epäkohtien käsitteleminen tanssitaiteen keinoin. Ilman henkilökohtaisesti puhuttelevaa, painavaa aihetta olen kokenut vaikeuksia löytää merkitystä työlleni. Eläköön-huudot Pina Bauschille arkieleistön nostamisesta osaksi tanssiteoksen estetiikkaa! Norbert Servos kuvailee Pina Bausch -kirjassaan, kuinka tällä oivalluksellaan Bausch toi katsojan todellisuuden osaksi näyttämökuvastoa. Kyse ei ollut vain tyylistä vaan koko tanssin merkityksen muutoksesta. Bausch asetti tanssin kohtaamaan todellisia asioita maailmassa. Samalla tanssiteatteri ja tanssi saivat kielen, jolla kommunikoida ihmiselämän kokemuksista yleisönsä kanssa.
The Wunderers ei pohjaudu minun tarinaani. Toisen tarinaan hyppääminen toi elokuvan tapauksessa yllättävän vapauden tunteen. Teoksella ei ollut ollut tilaajaa, eikä tiettyä kuulijakuntaa, teoksen kohderyhmää seuraamassa herkän aiheen käsittelyä. Muoto vapautti. Koreografina inspiroiduin elokuvan mahdollistamasta leikistä tilankäytöllä, rytmillä ja suunnilla. Saatoimme määritellä kamerakulmat eli katsojan katseen suunnat. Sain siis päättää mitä halusin katsojan kulloinkin näkevän! Ajattelin myös kivuliaan virheellisesti, että liike voi olla fyysisesti rajumpaa, koska sitä ei tarvinnut toistaa esitystilanteissa. Tanssijat tuskin malttoivat odottaa ohjeita kuolatessaan pääsyä portaikkoon, jossa kehittelimme ensimmäistä, rakenteelliseen improvisaatioon pohjautunutta liikekohtausta. Kamera on salliva ja mahdollistava, samalla myös armoton. Se tallentaa materiaalin katsottavaksi irrallaan tapahtumasta, toisin kuin näyttämöllä, jossa kokonaistunnelma, lihallisuus ja kaikkien aistien kautta muodostuva ilmapiiri on esiintyjälle ja koreografille sallivampi. Ymmärsin kirjailijan paineet romaanin teossa. Pysyvä jälki asetti minut tekijänä uudella tavalla paineistettuun tilanteeseen.
Koreografisia lähtökohtia
The Wunderers pohjautuu Jarmo Saari Republicin samannimiseen tribaaliin kappaleeseen. Preparoidun pianon ja kolmen rumpalin hypnoottinen syke nosti mieleeni surrealistista kuvastoa kellarissa konttaavista lapsista. Valitsimme kappaleen ohjaaja-käsikirjoittaja Janne Laihon kanssa kahdesta Republicin tarjoamasta vaihtoehdosta. Laiho käsikirjoitti musiikin pohjalta elokuvan tarinan. Tanssin draamallinen kaari lähti pitkälti elokuvan rakenteesta, jossa prologi ja epilogi kuvastavat realistisesti pariskunnan hapettomaksi käyvää arkea. Tanssilla haluttiin ilmentää pariskunnan välillä tapahtuvaa sisäistä prosessia. Tehtäväni oli saada koppi Laihon tarinasta ja löytää oma tulokulma tanssikohtauksille.
Haasteena oli viedä päähenkilö pois normista tanssin avulla, kun minulle taasen tanssi on normaalia toimintaa. Pohdin minne viedä liike ja keho, jotta ilmentäisin päähenkilön siirtymistä toiseen, vieraaseen todellisuuteen. Muistelin kellarissa konttaavia lapsia. Sukelsin C. G. Jungin piilotajuntaa käsittelevään symboliikkaan ja unikuvastoon.
Tanssikohtauksiin valikoitui kolme lokaatiota. Jaoin nämä kronologisesti eteneviksi tanssikohtauksiksi ja istutin ne ohjaajan valitsemiin musiikillisiin kohtiin kestoittain. Tiesin ohjaajan kuvauksellisesta tulokulmasta eri vaiheisiin ennalta ja siispä suhteutin liikemateriaalin hänen suunnitelmaansa. Haimme tiloja, joihin liittyy selkeä toimintaoletus, jota vasten puolestaan toimia. Tilat loivat itsessään vahvoja mielikuvia osaksi elokuvan kerrontaa. Ajattelin kehollisesti putoamista, valumista, puhkomista, kaatumista, sekä ihonpintaa ja sen alle menemistä. Ihoa kohtaamassa betonin, tikkuisen lattian, peltioven ja toisen ihon.
Kollaasi
Elokuvassa koin tekeväni ohjaajalle materiaalia sekä koreografina että tanssijana. Koreografina tekijyys on kokonaisvaltaista konsepteineen, rakenteineen, liikemateriaaleineen, esiintyjyyksineen kaikkineen, ja vastuu on sen mukaista. Elokuvassa valmis, tilasidonnainen koreografia oli ohjaajalle aineistoa. Liikefraasit ja kohtaukset pilkottiin eri kuvakulmiin ja leikattiin osiin niin, että lopputulos oli ohjaajan näköinen kollaasi, joka muodostui kuvaajan, valaisijan ja tanssijoiden luomasta ”massasta”. Tämänkaltainen vapaus herätti hämmennystä taustaani vasten, johon kuului vastuun kantaminen kaikesta. Oli vain päästettävä irti ja luotettava, kuten esiintyjiin ennen kantaesitystä. Sain luoda liikettä lyhytelokuvaan, jossa tanssi oli merkittävä osa kerrontaa. Janne Laihon tehtävä oli rakentaa koko työryhmän käden- ja sormenjäljistä kokonaisuus, The Wunderers-lyhytelokuva.
Ninni Perko
Ninni Perko on helsinkiläinen koreografi, tanssija ja pedagogi, joka palkittiin kesällä Helsingin Vuoden taiteilija -palkinnolla ajankohtaisesta ja merkittävästä taiteellisesta työskentelystä. Perko on Tanssiteatteri Sivuun Ensemblen taiteellinen johtaja. http://www.sivuun.net
The Wunderers kantaesitetään KokoTeatterilla Pöytä on katettu -näyttämöteoksen ja lyhytelokuvan yhteisillassa.
Esitykset
la 18.11.2017 klo 19 ensi-ilta
su 19.11. klo 17
ti 21.11., ke 22.11., la 25.11 klo 19
The Wunderers teaser
Kuvat The Wunderers-lyhytelokuvasta, kuvaus: Sakari Rinta-Valkama.