Anni Valtonen – ”Tarvitsen liikkeen näkemistä, jotta voin kirjoittaa siitä”, linjaa kirjailija Sofi Oksanen.
Kuva © WSOY:n kuva-arkisto
Puhumisen vaikeus ja valkoisen naisen taakka
Kirjailija Sofi Oksanen viilettää sisään Kiasman yltiökankeista pyöröovista. Violetin ja aniliinin sävyissä liekehtivä tumma hiuspehko on uniikki tavaramerkki, jonka erottaa jo kaukaa.
Kirjailija on silmin nähden uupunut, ja syy siihen päivänselvä: mediamylläkkä hänen Kansallisteatteriin käsikirjoittamastaan esikoisnäytelmästä Puhdistus on ollut melkoista. Mika Myllyahon ohjaaman näytelmän kritiikit ovat olleet varsin kiittäviä, ja tyytyväinen lopputulokseen on myös Oksanen.
”Kirjailijalla on helpompaa kuin esiintyvällä taiteilijalla: ei tarvitse suoraan kohdata lukijoitaan. Jännitin ihan eri tavalla näytelmän ensi-iltaa, kuin kirjan julkistamista”, Oksanen paljastaa.
Niin Puhdistuksessa kuin romaaneissaan Stalinin lehmät (2003) ja Baby Jane (2005) Oksanen on käsitellyt muun muassa naisen rooleja, seksuaalisuutta ja toisen kotimaansa Viron lähihistoriaa, naisnäkökulmasta.
Ilahtuneena hän on ottanut vastaan kutsun tulla kommentoimaan Sanna Kekäläisen uutta sooloa Puna-Red-Rouge, sillä se kiinnostaa häntä jo lähtökohdiltaan, naistaiteena.
”Tämähän on oikein hyvä syy lähteä liikkeelle. Eipähän jää sitten vahingossa näkemättä.”
Kekäläisen taide on Oksaselle entuudestaan tuttua, se puhuttelee häntä. Kekäläisen ohella suomalaisista nykytanssin tekijöistä Oksanen pitää muun muassa Katarina McAlesterin ja Arja Tiilin töistä.
Viimeistellyillä violetin sävyisillä kotisivuillaan Oksanen listaa lempitaiteilijoitaan ja -kirjailijoitaan. Heitä ovat muun muassa naisen rooleja ja representaatioita tutkiva yhdysvaltalainen valokuvaaja Cindy Sherman sekä niin ikään yhdysvaltalainen taiteilija Sandy Skoglund. Kirjailijoista läheisiä ovat muun muassa Sylvia Plath, Anaïs Nin, Virginia Woolf.
Woolfin Orlandon, oikeastaan siitä tehdyn elokuvaversion osan, hän näkee myös Kekäläisen teoksessa. Viktoriaaniseen maailmaan viittaavat jo tanssijan käyttämä peruukki ja muovista lanteille kasattu viitteellinen vannehame.
”Kekäläinen muistuttaa kasvoiltaan brittinäyttelijä Tilda Swintonia. Orlandossa on kohtaus, jossa Swinton kulkee viktoriaanisen trimmatussa puutarhassa vannehame yllään ja hänen ympäriltään kuuluu pieniä ääniä – kuin kissan naukaisuja”, Oksanen kuvailee.
”Leffassa värimaailma on sinivihreä, mutta silti tunnelma on jotenkin sama kuin Kekäläisen teoksessa. Kumpikin on ladattu yhtä vahvasti naiseuden symboleilla. Swinton etsii Kekäläisen tapaan rakkautta: I call for you, I miss you.”
Oksasen mielestä Kekäläisen viktoriaanisen kauneusihanteen mukaiset kasvot ovat jo itsessään asia, joka luo hänen teoksilleen omia merkityksiään.
”Pelkästään kasvot suhteuttavat teoksen osaksi taiteen, tanssin ja naisen historiaa”, hän sanoo.
Kekäläisen muistoista kummunnut sooloteos on kestoltaan puolitoistatuntinen. Vaikka takapuoli puutuu, teoksen rakenne pitää valppaana.
”Minusta on kiva, että rikotaan Hollywood-kaavaa. Että jutun rakenne menee toisella tavalla kuin niin, että seuraavaa käännettä osaa jo odottaa. Tässä mitään ei voinut ennakoida ja ajantaju hävisi. Uskomatonta, että teos kesti melkein saman verran kuin täyspitkä leffa”, Oksanen pohtii.
Teoksen aloittavasta, kahdella kielellä limittäin kuullusta monologista, Oksanen on kahta mieltä.
”Monologi selvensi asioita, mutta olisin pärjännyt ilman sitäkin. Vaikka puhe aina rajoittaa liikkeen tulkitsemista, pidän periaatteessa sen tuomisesta tanssiin. Kirjailijana tekstiin on niin rutinoitunut, mutta esimerkiksi tanssiteoksissa ja kuvataiteessa tekstin käyttö on virkistävän erilaista.”
Oksasen mielestä teoksen perusväittämä on naiseuteen liittyvän häpeän kautta tuleva raivo, mykkyys ja puhumisen vaikeus.
”Lisäksi Kekäläinen etsii naiseuden roolien takana olevaa ihmisyyttä”, hän kiteyttää.
Keskeisellä sijalla teoksessa ovat Kekäläisen nuorena Afrikkaan suuntautuneelta matkalta kumpuavat muistot. Näiden kautta taiteilija käsittelee muun muassa totaalisen vierauden kokemusta.
”Kun puhutaan naisen rooleista, oletusarvona on aina länsimainen nainen. Länsimainen nainen asettuu normiksi koko maailman naiseudelle. Kun Kekäläisen kaltainen valkoinen eurooppalainen nainen on tietoinen tästä asetelmasta, hänen Afrikka-kokemuksensa avartavat esitystä ratkaisevasti: eurooppalainen esitys huomioi myös muun maailman”, Oksanen pohtii.
”Aina puhutaan vain valkoisen miehen taakasta, mutta yhtä lailla taakkaa kantaa myös nainen. Miehet ovat ryöstäneet Afrikan rikkauksia ja maita, mutta naiset ovat asettaneet länsimaisen kauneusihanteen vallitsevaksi koko maailmaan – kolonisoineet naiseuden ihanteen”, Oksanen huomauttaa.
”Vasta hiljattain on esimerkiksi alettu huomioida mustien naisten syömishäiriöitä, jotka ovat selkeästi seurausta länsimaisesta kauneusihanteesta.”
Teoksen alkuosassa Kekäläinen esiintyy mustassa pikkubodyssa, dildo selässään. Oksanen pitää ajatusta raikkaana. Se tuo hänen mieleensä puputytöt.
”Se on vähän sellainen kyrpä otsassa -statement. Sen sijaan että dildo olisi aggressiivisesti edessä, se keikkuu selässä terhakkaana häntänä. Jännä kuinka merkittävä ero on sillä, mihin kohtaan vartaloa dildo on laitettu.”
Kysyn, onko Kekäläinen Oksasen mielestä ladannut merkityksiä siihen, että tekopenis on nimenomaan musta?
”Joo, sehän tekee teoksessa tarpeelliseksi sen mustan naisen tarinan. Musta kyrpähän on valkoisen miehen suurin kauhu. Valkoisen naisen kauhuna taas osoitetaan tuo mustassa naisessa koettu totaalinen vieraus.”
Esiintyjän alastomuus on Oksasen mielestä teoksessa voimakkaasti perusteltua. ”On virkistävää nähdä alastomuutta, joka on vapaata seksuaalisista konnotaatioista”, hän sanoo.
Oksanen on bongannut teoksesta naiseuden symboleita: tuulettimet ja pölynimurin. ”Kodinkoneethan ovat perinteisesti naisen elinpiiriin kuuluvia teknisiä laitteita. Kekäläinen ei kuitenkaan valinnut kaikkein ilmeisimpiä, vaikkapa vatkainta.”
Puna-Red-Rougessa Kekäläinen käyttää paljon ääntään, hengitys näkyy ja kuuluu. Puheen lisäksi hän laulaa kovaa ja komeasti.
”Laulu oli hauska ja yllättävä. Se osoitti, että Kekäläisellä on kapasiteettia myös laulajana.”
Kekäläisen teoksessa on paljon yhtymäkohtia eri taiteisiin. Heli Rekulan videoteokset ovat vahva ja läsnä oleva elementti. Kiasma-teatterin katsomossa näkyykin tällä kertaa useita kuvataiteilijoita.
Yleisöjen sekoittumista Oksanen pitää hyvänä asiana. ”Ja minusta on aina viehättävää, jos esittävässä taiteessa – niinkin modernissa kuin nykytanssi – on viittauksia klassisiin taiteisiin”, hän viittaa teoksen sisältöihin.
Oksanen sanoo viihtyneensä lapsesta saakka tanssikatsomoissa. Omaa kokemusta tanssimisesta hänellä ei ole. Lapsena hän seurasi klassista balettia – siksikin, että pitää Tshaikovskista.
”Klassinen baletti ei kuitenkaan enää vetoa sillä tapaa kuin nykytanssi; se on liiaksi kahlittu tanssijan fyysiseen olemukseen ja liikekieleen. Nykytanssi kommentoi nykyaikaa, klassinen baletti on siihen liian kankea väline. Klassisesta baletista minua etäännyttää myös ajatus siitä, ettei taiteen ja tanssin lähtökohta voi olla se, että se on esteettisesti viehättävää.”
Lopuksi Oksanen paljastaa hyvin pragmaattisen syyn katsoa tanssia.
”Tarvitsen liikkeen näkemistä, jota voin kuvailla romaanihahmojeni liikkeitä ja liikkumisen tapoja. Kun en ole tanssija, en rekisteröi liikettä niin tarkasti. Kun tanssija tekee liikkeen näkyväksi näyttämölle, tajuan että niin, noinhan se on, juuri noin ihminen liikkuu.”
Anni Valtonen
Kirjoittaja on tanssiin erikoistunut kulttuuritoimittaja ja -kriitikko, joka on viimeiset kuusi vuotta työskennellyt Helsingin Sanomissa määräaikaisena toimittajana ja vakituisena avustajana. Kevään 2007 Valtonen työskentelee toimitussihteerinä Kumppani-lehdessä.
