Jenni Sainio – Sarjakuvataiteilija pohtii tanssin fyysisyyttä sekä sen yhtymäkohtia visuaaliseen taiteeseen. ”Piirtäessä voi huomata, että luonnos onkin parempi kuin viimeistelty versio.”
Taidegrafiikan elementit tanssiteoksessa
Porvoolainen sarjakuvataiteilija Kaisa Leka, 28, on ottanut innoissaan vastaan kutsun lähteä katsomaan tanssia. Ilta on sovittu hänen työpäivänsä yhteyteen Helsingissä, missä hän kiireapulaisena taittaa Matkaopas-lehteä. Lekan työnkuvaan kuuluu tällä hetkellä sekä sarjakuvat että taittotyö, ja työhuone löytyy kotoakin.
Hameen alta näkyvien proteesien varassa kävelevää Lekaa ei voi olla tunnistamatta tavatessamme Kaapelitehtaalla Zodiak – Uuden Tanssin Keskuksessa. Hänen molemmat jalkansa on amputoitu viisi vuotta sitten nivelrikon takia. Lekassa on suloisuutta ja herkkyyttä, jota sirot ja katu-uskottavat mustat proteesit – kumma kyllä – vain korostavat. Vammaisuus ja sen omakohtainen pohdinta onkin yksi keskeisiä teemoja hänen sarjakuvissaan.
Ehdimme ennen Liisa Risun Haje -teoksen alkua juttelemaan Lekan taiteellisesta työstä. Lekan viimeisin sarjakuvateos, On the outside looking in, ilmestyi viime vuonna.
”Mielessä on uusi kirja, jota varten olen hakenut apurahaa. Tällä hetkellä teen kuitenkin aktiivisimmin sarjakuvia nettiin”, Leka kertoo. Uudenmaan Vihreiden eduskuntavaaliehdokkaana ollut Leka aloitti päivittäisen luonnosblogin piirtämisen Internetiin vaalijippona ja jatkaa sitä intohimoisesti edelleen.
Vakavien aiheiden käsittely hupaisissa kehyksissä on Lekan sarjakuville ominaista.
”Mun sarjakuva on pikemminkin sana- kuin kuvataidetta. Lähden liikkeelle tekstistä. Paketoin sen kuviin”, hän määrittelee.
Edelliskuussa Intian-matkalta palannut Leka on töissään tuonut esille myös uskonnollisen suuntauksensa. Hän on hindu, tai hare krishna – uskonnolla on monta nimeä. Matkalla henkisenä oppaana on ollut mukana myös hänen gurunsa, Pohjois-Kalifornian punapuumetsän pienessä luostariyhteisössä elävä Swami B. V. Tripurari.
”Minua kiehtoo Intian henkinen perinne. Omassa henkisessä harjoituksessaan voi seurata satoja vuosia sitten perustettuja suuntauksia”, Leka toteaa.
Vaikka Leka harrastaakin liikuntaa, tanssineensa hän kertoo vain diskossa. ”Vanhat jalkani olivat kömpelöt. Proteeseja taas ei ole tehty hienovaraisia juttuja varten”, hän kuvailee.
Leka muistaa kuulleensa muutama vuosi sitten Nykytaiteen museo Kiasman URB-Urbaanin tanssin festivaalilla esiintyneen Bill ”The Crutch Master” Shannonin soolosta. ”Voi ei, kun en nähnyt sitä!” Leka harmittelee. Amerikkalainen tanssitaiteilija ja vammaisaktivisti Shannon on tullut maailmankuuluksi kehittämällään virtuoottisella tavalla tanssia kainalosauvoilla. Leka näkeekin vammaisuuden voimavarana, joka parhaimmillaan voi antaa jotakin taiteelle.
Balettia hän on nähnyt nykytanssia enemmän. ”Nykytanssia katsoessa ei tule huono omatunto siitä, että olisi todistamassa tanssijoiden fyysistä tuskaa”, hän hymähtää viitaten klassisen baletin tanssijoille asetettuihin ankariin teknisiin vaatimuksiin.
Tunnin mittaisen esityksen jälkeen Leka kuvaa nähneensä humoristisen teoksen tanssin ja lattiaan vedellä maalatut englanninkieliset kysymykset sarjakuvana. ”Näyttämö oli kuin yksi iso sarjakuvaruutu, jossa teksti oli alareunassa ja liike toimi kuvana sen yllä”, Leka pohtii.
Risun yksinkertaisiin näyttämöratkaisuihin luottava, estetiikaltaan arkinen ja urheilullinen teos käsittelee entropiaa eli hajetta. Haje on fysikaalinen suure, jolla mitataan järjestyksen määrää systeemissä. Teoksen lähtökohdaksi käsiohjelmassa mainitaankin järjestyksen ja epäjärjestyksen kokemuksien tarkastelu.
Kun kaikki viisi tanssijaa ovat urheiluvaatteissa, teoksessa on vain vähän musiikkia, ja etunäyttämölle kirjoitetaan moneen otteeseen kysymyksiä: When did it start? Is repetition a way to feel at home? Skirt or trousers?, on tanssiin selvästi yhdistetty teatterillisiakin elementtejä.
Leka mainitsee teoksen teemoiksi myös sukupuoliroolien kyseenalaistamisen sekä urheilun ja taiteen välisen suhteen. Olihan yksi osa teosta jalkapalloilua, mutta tanssin näkökulmasta!
“Teos haastoi katsojan kyseenalaistamaan omia ajatuksiaan. Mikä on urheilun ja taiteen raja? Entä missä menee tanssin harjoittelun ja tanssin esittämisen raja? Jos näyttämöllä laskee tanssiessaan yksi, kaksi, kolme, neljä, siitä tuleekin treeniä. Entä mitä sitten on aerobic? Tässä yhteydessä ja näillä ennakko-odotuksilla se kaikki oli tanssia”, Leka toteaa.
Leka piti teoksen visuaalisista elementeistä, kuten mustalle lattialle levitetyistä valkoisista wc-paperiraidoista. ”Miten kaunista vessapaperi onkaan!” hän huokaa. ”Jos sen olisi valokuvannut ylhäältäpäin, se olisi ollut taidegrafiikkaa.”
Lenkkitossujen ja nappulakenkien ilmestymisen tanssiesitykseen Leka kokee rikkovan nykytanssille asetettuja odotuksia. Hän pohtii, onko nykytanssissa ääneen lausumattomia estetiikkaa koskevia sääntöjä sekä sitä, millainen koulutus tanssijoilla on.
”Kuvataiteessa on se myytti, että pitäisi osata tietyt tekniset asiat ennen kuin voi alkaa luoda. Sarjakuvassa pitäisi osata klassinen tekeminen, esimerkiksi hiilipiirtäminen. Ja luonnostella ei ikinä saisi kuulakärkikynällä”, Leka toteaa, ja kertoo rikkovansa luonnostelusääntöä ahkerasti. Hän vertaa teknisen taidon vaatimusta siihen, että juuri näkemiemme tanssijoiden pitäisi osata Joutsenlampi.
”Piirtäessä voi huomata, että luonnos onkin parempi kuin viimeistelty versio. Tätä teosta katsoessa jännitys säilyi koko ajan: mitäköhän tapahtuu seuraavaksi. Teos ei ollut eteenpäin puksuttava kone eikä illasta toiseen läpi vedettävä show. Siinä oli rosoa kuten piirtämissäni luonnoksissakin”, Leka luonnehtii. Vaikka teos ei sisältänyt improvisaatiota, hän kokee sen muuttaneen koko ajan muotoaan ollen samalla älyllisesti kiinnostava.
Tanssin fyysisyys kiehtoo ja liikuntavammaisena jopa pelottaa Lekaa. Hän näkee tanssin maailman omasta työstään täysin erilaisena. ”Tanssissa on koko keho työvälineenä”, hän toteaa.
Haje -teoksessa hän mieltää vedellä lattiaan maalatun tekstin sopineen hyvin tanssin yhteyteen. ”Sanat hiipuivat pois, kuten tanssi luonteeltaan. Tanssia ei voi pysäyttää ja katsoa yksityiskohtia. Tekstikin kesti vain hetken. Jos sitä ei nähnyt, se hävisi.”
Ajatuksia päälaelleen kääntäneen teoksen pohdinta alkaa olla lopuillaan, sillä Kaisa Leka pyrkii ehtimään vielä yöksi kotiin Porvooseen.
Istumme Kaapelitehtaan kahvilassa, joka on sulkeutumassa. Viereisen pöydän päälle nostetut tuolit tuovat mieleen Hajeen lavastuksen. Esityksessä seinille kiinnitetyt tuolit ja pöydät pöytälamppuineen vääristivät tanssin avulla hetkittäin esitystilan seinät lattiapinnaksi. Teoksen lopussa ainoan lattialla olevan tuolinurkkauksen löytänyt henkilö ei istunut tuoliin, vaan jäikin sen eteen lattialle kyljelleen. Me puolestamme suuntaamme ulos kohti raitiovaunupysäkkiä.
Leka vaikuttaa esityksestä innostuneelta. ”Oli tosi hauskaa!” hän huikkaa erotessamme.
Seuraavana päivänä käyn katsomassa Lekan luonnosblogia internetissä. Uusimmassa luonnoksessa sarjakuvan henkilö Kaisa-hiiri tulee myöhään illalla kotiin miehensä Leka-ankan luo. Kaisa-hiiri on ollut katsomassa tanssia Kaapelitehtaalla ja sanoo miehelleen: ”Se tanssijuttu oli mahtava! Aivoihin virtaa uutta hapekasta verta!”
Luonnosblogin hahmojen yhteneväisyydestä oikeaan elämään ei ole epäilystäkään.
Kaisa Lekan luonnosblogi osoitteessa www.kaisaleka.blogspot.com.
Kaisa Lekan sarjakuvanäyttely KynnysKINO-vammaiselokuvafestivaalin yhteydessä, vanhan linja-autoaseman ja Lasipalatsin välisen ulkotilan valokuvastandeissa koko huhtikuun ajan. Leka vetää festivaalin yhteydessä ke 18.4.2007 myös sarjakuvapiirtämisen työpajan.
Jenni Sainio
Kirjoittaja opiskelee esittävää taidetta Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa. Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri, nykytanssi ja liike kaikissa muodoissaan.
