Anni Valtonen – Kuinka kollega selviää työpaikkakiusaamisesta? Valokuvaaja Jan Kaila tietää, mitä on olla taiteilija ja byrokraatti yhtä aikaa.
Valokuvaaja Jan Kailan työhuoneella Kaapelitehtaalla seinää vasten nojailevat tutut kuvat – ne joista Kaila parhaiten tunnetaan. Kuvissa poseeraa Elis Sinistö (1912–2004), Kansallisbaletissa tanssinut elämäntaiteilija, jota Kaila ehti kuvata parinkymmenen vuoden ajan aina tämän kuolemaan saakka.
Kaila, 49, sanoo näkevänsä nykytanssia harvoin, mutta nähdyt teokset ovat aina olleet kouriintuntuvia. ”Joka kerta olen iloisena huomannut, että ai, tanssi voi olla tällaistakin.”
Kuvataideakatemian jatkotutkinto-osastolla valokuvauksen professorina toimiva Kaila valmistui kuvataiteen tohtoriksi 2002, ensimmäisenä valokuvaajana. Hän sanoo suunnanneensa Ateneum-saliin Teatterikorkeakoulun rehtorina toimivan tanssija-koreografi Paula Tuovisen Revengen äärelle luettuaan teoksen arvion Helsingin Sanomista. Teoksen lähtökohdissa oli paljon sellaista, jonka Kaila tunsi omakseen.
”Tuovisen tapaan olen virkamies, mutta lähtökohdiltani taiteilija. Virkamiehenä joutuu opettelemaan aivan uuden kielen ja kommunikointitavan.”
Ennen nykyistä virkamiespostiaan Kaila ehti toimia vuosia valokuvauksen tuntiopettajana eri puolilla maailmaa. Revengessä esille tulevat teemat taidekoulustrategioineen ovat Kailalle tuttuja. Niinikään Kaila tuntee nahoissaan teoksessa pöydälle nostetut vaatimukset.
”Minusta oli kiinnostavaa nähdä, kuinka kollega selviää niistä lähes epäinhimillisistä odotuksista, joita hänelle tanskalaisen taidekoulun tanssilinjan johtajana asetettiin. Kun käsitteistöä puretaan teoksessa mekaanisesti luetteloimalla, vaatimukset kuulostavat täysin absurdelta.”
Kailan mielestä teoksessa ei ole mitään turhaa marinaa. ”Kuka tahansa on ymmällä tuollaisten vaatimusten edessä: kuinka riittävät taidot, voimat ja sisu.”
Aivan oma lukunsa on työpaikkakiusaaminen, kollektiivin uhriksi joutuminen, johon teoksessa viitataan. ”Siitähän Tuovisen tapauksessa faktuaalisesti oli kyse”, Kaila sanoo. ”Joku yleisössä nauroi, kun aihetta sivuttiin. Minua ei kyllä naurattanut.”
Kailan mielestä kiusaamisen teemaa olisi voinut lähteä teoksessa laajentamaan. ”Se olisi ollut alku jollekin hienolle, jota on hyvn vähän taiteen keinoin käsitelty. Toinen asia on naisten välinen valtataistelu”, hän tuumaa.
Dokumentaatiosta kiinnostunut valokuvataiteilija piti kiinostavana sitä, että Tuovinen käytti teoksessa materiaalina yksi yhteen niitä valituskirjelmiä, joita hän Tanskasta sai. ”Vähiten kiinnostavia olivat kohdat, joissa Tuovinen itse kommentoi retorisesti tekstiä.”
Kaila ei osaa esteettisesti arvioida, kuinka Tuovinen käytti tekstimateriaalia suhteessa liikekieleen. ”Ilman muuta kokemus näkyi liikkeessä ahdistuneisuutena”, hän kuitenkin sanoo.
Kailan mukaan virkamiesmaailmassa olo tuottaa tunteen, ettei koskaan mene mihinkään. ”Tuovinen kuvaa nerokkaasti tätä visualisoimalla eteemme pinoja, jotka vain kasvavat – eivät koskaan lakkaa kasvamasta. Tuovinen ruumillistaa hienosti kokemuksen, josta tulee lopulta fyysistä kipuilua.”
Kailasta on paradoksaalista ja rohkeaa, että byrokratiaa pyörittävä ihminen ottaa itse esille valtataistelun tematiikan. ”Taidekorkeakouluissa rehtorilla on paljon valtaa. Tiukan paikan tullen voi päättä ihan kaikesta.”
Kaila muistuttaa, että rehtoria ei taidekoulussa ole aina otettu vakavasti silloin, kun tämä on ollut taiteilija.
”Tuovinen on sikäli poikeuksellinen taiteilija, että hän on myös vahva ja dynaaminen johtaja. Sen lisäksi hän on hyvin aktiivinen toimija taidekentällä.”
Tähän asetelmaan liittyy Kailan mukaan yksi Revengen hienoimmista puolista: teos osoittaa, että taidekoulun rehtori voi olla taiteilija. ”Kun rehtori voi toimia kentällä siinä missä muutkin, se vähentää hierarkioita.”
Kaikesta huolimatta Kaila ei koe Tuovisen teosta hirvittävän henkilökohtaisena – ehkä juuri siksi, että Tuovinen on itse teoksensa subjekti. Yksilön kokemus laajenee yleispäteväksi.
”Ja katsoja, joka ei tiedä Tuovisen kertovan omasta kokemuksestaan, ei saa selville henkilökohtaisuutta ennen kuin teoksen lopussa.”
Teoksen loppukeskustelua Kaila ei pitänyt kovin onnistuneena. ”Yleisö kysyi näsäviisaita kysymyksiä. Kysymysten myötä Tuovinen otti itsekin aika ironisen ja etäännyttävän asenteen. Joku kysyi Tuoviselta, miltä kosto tuntui. Minusta se tuntui epäkiinnostavalta”, Kaila pohtii.
Toisen puolen eli tanskalaisen taidekoulun henkilökunnan tulkinta jää teoksessa avoimeksi. ”Jäi käsittämättömäksi, miksi Tanskassa toimittiin niin kuin toimittiin. Ainoa asia, mitä itse mietin, on koko tanskalaisen kulttuurielämän ja asenneilmaston kaventuminen uuden oikeistohallituksen myötä. Monet kuvataiteilijat ovat lähteneet Tanskasta, opiskelijat siirtyneet ruotsalaisiin kuvataidekouluihin”, Kaila pohdiskelee.
Avoimuudestaan tunnettu maa on muuttunut maahanmuuttajakielteiseksi. Siirtolaisille luetutetaan jopa tanskalaista kirjallisuutta heille täsmäräätälöidyissä paketeissa.
”Ehkä kaikella tälläkin on jotain merkitystä”, Kaila tuumaa.
Anni Valtonen
Kirjoittaja on tanssiin erikoistunut kulttuuritoimittaja ja -kriitikko, joka on viimeiset kuusi vuotta työskennellyt Helsingin Sanomissa määräaikaisena toimittajana ja vakituisena avustajana. Kevään 2007 Valtonen työskentelee toimitussihteerinä Kumppani-lehdessä, jota julkaisee Kehitysyhteistyön Palvelukeskus KEPA.
Seuraava Vieraana katsomossa -artikkeli ilmestyy 15.1.2006, jolloin tanssia katsomassa on kuvataiteilija Teemu Mäki.
