Jenni Sainio – ”Oma kokemukseni tanssimisesta on Teatterikorkeakoulusta 1980-luvulta. Silloin se ei minuun kolahtanut, olin niin nuori ja ujo. Nyt jos ikä ja rahkeet antaisivat periksi, tanssisin kyllä”, paljastaa näyttelijä Ilkka Heiskanen.
Vappu Nalbantoglu ja Ilkka Heiskanen Helsingin Kaupunginteatterin esityksessä Matkalla Porkkalaan (2006). Kuva: Charlotte Estman-Wennström
”Tanssijat olivat kuin pyramidin seinältä ulos hypänneet hieroglyfiukko ja -akka”
Tanssiteatteria Keravalla! Tällä kertaa suuntaan pienen junamatkan päähän tanssikatsomoon. Keravalainen näyttelijä Ilkka Heiskanen, 45, on kiinnostunut katsomaan Pyhä Kauhu -nimisen tanssiteoksen kotikaupungissaan. Metsälintu Pahkisen ja Jari Hämäläisen koreografia ja tanssi on Keski-Uudenmaan Teatterin (KUT) tuotantoa. Samalla se on pian kymmenvuotiaan, vierailupohjaisena toimivan teatterin ensimmäinen nykytanssiteos.
Sunnuntai-iltapäivä melko uudessa Keuda-talossa vaikuttaa pysähtyneeltä. Kuntayhtymä Keudan nimikkotalon kahvila on suljettu. Suurten ikkunoiden takana näyttäytyy syksyn ruska kauneimmillaan.
Muutama katsoja lisäkseni lunastaa varatut lippunsa ala-aulassa. 400-paikkainen Kerava-sali odottaa toisessa kerroksessa. Puitteet on selvästi tarkoitettu suuremmillekin tapahtumille.
Pian Heiskanen saapuukin paikalle. Hän tervehtii rennosti, ja siirrymme katsomoon.
Silmäilen käsiohjelmaa. Teos on jaettu kuuteen kohtaukseen, niminä muun muassa Alussa oli sanat, Siunauksen sylissä, Usko ja eros. Ennakkomateriaalin mukaan teos käsittelee uskon merkkejä ja merkityksiä, kantavana teemanaan pyhyyden ja pahuuden yhteenkietoutuminen, jota useimmat uskonnot omalla olemassaolollaan ovat kommentoineet.
Teoksen jälkeen jäämme hetkeksi katsomoon istumaan. ”Pidin siitä kovasti. Se oli hirmu hienosti toteutettu ja helvetin kaunis”, aloittaa Heiskanen 45-minuuttisen teoksen nähtyään.
Itsekin KUT:n produktioissa näytellyt, rauhallisen oloinen Heiskanen kertoo seuraavansa nykytanssia vähän, mutta arvostavansa lajia paljon. ”Oman työn takia ehdin vain harvoin ylipäätään katsomaan esityksiä.” Lokakuisen tapaamisemme aikaan hänen päivänsä täyttyvät Tampereen Teatterin laulunäytelmästä Riemujen Piirakka. Teoksessa Veikko Lavin tuotantoa näyttämöllistävät Heiskasen lisäksi Rea Mauranen ja Pedro Hietanen. Tällä hetkellä esitys on kiertueella. Heiskasella riittää myös tv-töitä.
”Oma kokemukseni tanssimisesta on Teatterikorkeakoulusta vuosilta 1981-85. Opettajina olivat muun muassa Ervi Siren, Tarja Rinne ja suurenmoinen Reijo Kela. Silloin se ei minuun kolahtanut, olin niin nuori ja ujo. Nyt jos ikä ja rahkeet antaisivat periksi, tanssisin kyllä.”
Katsojakokemustaan tanssiesityksistä yleensä hän kuvaa seuraavasti: ”Se on yksinkertaista. Teos joko sieppaa ja syleilee minua tai jättää aikaa omille henkilökohtaisille ajatuksille. Jälkimmäistä en koe puheteatteria katsoessa.”
Pahkisen ja Hämäläisen teos on vahvasti visuaalinen. Tanssiin yhdistetään onnistuneesti live-videokuvaa ja nauhoitettua materiaalia. Severi Haapalaisen videosuunnittelun lisäksi erityismaininnan ansaitsevat Stadian esittävän taiteen näyttämömestarina toimivan Jyrki Sinisalon valot. Ne luovat tunnelmia ja rajaavat näyttämöä tehokkaasti. ”Valkokangas ikään kuin muuttui lihaksi”, Heiskanen muotoilee videomateriaalin osuutta kokonaisuudessa.
Helsingin Ammattikorkeakoulu Stadiassa esittävän taiteen koulutusohjelmassa opettajana toimiva Pahkinen ja hänen näyttelijämiehensä Hämäläinen puolestaan tanssivat sujuvasti yhdessä.
Liikekieleltään tanssia voisi kuvata osin aasialaisvaikutteiseksi. Tanssijat kokoavat kehoistaan pysäytettyjä, patsasmaisia kuvia ja liikkuvat geometrisesti tilassa. Välillä liike on repivää, mutta peruslaadultaan hidasta ja jännitteellistä. Sitä on ilo ja rauha katsoa.
Erotiikan, väkivallan ja uskonnon kuvastoon teos viittaa selvästi mutta hienovaraisesti. Teemat kietoutuvat väljästi ja siististi yhteen.
Heiskanen kommentoi: ”Minua viehätti se, että tanssijat tekivät liikettä minimalistisesti. Silti lavalla nähtiin ikään kuin ’dance company’, koska he täyttivät tilan. Tanssissa oli myös hauskoja, mustavalkoelokuvista muistuttavia koomisia elementtejä.”
Heiskanen mainitsee myös Mika Waltarin: ”Jokin tanssijoiden ilmaisussa huokui Waltarin teosten maailmaa. Mieleeni tuli Matkakertomuksia, vanhahtava maailma ja epookki.” Temaattista puolta kysyessäni hän pohtii pitkään ja vastaa, että teos inspiroi ja täytti hänen fantasiamaailmaansa.
”Se oli teatterillinen ja sadunomainen. Tanssijat olivat kuin pyramidin seinältä ulos hypänneet hieroglyfiukko ja -akka, joiden tarkoitus oli herättää kysymyksiä meissä. Ja he olivat saaneet tämän tilan toimimaan!” Heiskanen innostuu viitaten auditoriomaiseen Kerava-saliin. ”Tännehän voisi tehdä juuri tällaista, ilman mitään rättejä!”
Tosiaan, lavastusta ei juuri tarvittu. Liike taidolla valaistuna häivytti salin virallisen ilmeen ja herätti näyttämön eloon. 
Jenni Sainio
Kirjoittaja opiskelee esittävää taidetta Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa. Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri, nykytanssi ja liike kaikissa muodoissaan.
