Jenni Sainio – ”Tanssijat ja koreografit tekevät ikään kuin jotakin meidän edestämme, tekevät näkymättömän näkyväksi. Tanssintekijät pukevat katsojan kehon muistiin uusia asioita. Tanssijalla on tutkakeho joka liikkuu tähtiavaruudessa”, tietokirjailija Anna Kortelainen pohtii kehollisuutta ja nykytanssin olemusta.
Kuva: Tammi / copyright Ville Palonen
”Kun on tämä pahuksen teline kantamassa poijua”
Taidehistorioitsija, tietokirjailija Anna Kortelainen, 39, saapuu Itäkeskuksen kulttuurikeskus Stoaan vauhdilla ja eloisan pirteänä. ”Ihanaa kun on tällaisia lyhtyjä pimeässä syksyssä”, hän henkäisee viitaten illan esitykseen. Sopiessamme tapaamisesta sähköpostitse olen saanut esimakua hänen innostaan lähteä vieraaksi. Kortelainen on viimeisen vuoden aikana seurannut ahkerasti tätä taiteenlajia: Sanna Kekäläisen Puna-Red-Rouge, Panu Varstalan Onerva, Maria Ruostepuron Hysterie KokoTeatterissa sekä Tero Saarisen ja Glims&Glomsin tuotantoa on tullut nähtyä. ”Monissa teoksissa säikeet ovat menneet eri taiteenlajien rajojen ylitse. Itse innostun tanssiteoksissa monesti myös visuaalisista projektioista – siitä kun liikkuminen ja liikkumisen kuvat yhdistyvät”, hän lisää.
Olemme menossa katsomaan Tommi Kitin Du-dun-duun uusintaensi-iltaa. Viime vuonna Helsingin Juhlaviikoilla ensiesityksensä saanut teos on Tommi Kitti&Co:n ja lauluyhtye Rajattoman yhteisesitys. Kitti on Kortelaiselle uusi tuttavuus, Rajattomaan puolestaan aviomies on tutustuttanut hänet jo seurusteluvaiheessa. Nykyään se soi Kortelaisen MP3-soittimessa.
Onnittelen Kortelaista hänen tänä vuonna saamastaan kahdesta palkinnosta. Syksyn aikana hänelle myönnettiin Suomen tietokirjailijat ry:n tietokirjailijapalkinto. Kalevalaisten Naisten Liiton Larin Paraske -palkinto puolestaan tuli taitavuudesta puhujana.
”Olen todella iloinen näistä tunnustuksista”, hän myöntää. Kortelaisen uusin kirja, Pöytä kahdelle – ikkunan äärellä (Tammi, 2007) on valmistunut yhdessä hänen kirjailijamiehensä Hannu Mäkelän kanssa. Kortelainen on koonnut siihen lempitaideteostensa kuvia, Mäkelä kirjoittanut niistä proosaa, runoja ja ajatelmia. Sitä ennen Kortelaiselta ilmestyneet teokset ovat käsitelleet mm. tavaratalon historiaa ja Albert Edelfeltille läheisiä naisia. ”Tapani kirjoittaa ja tutkia tarkoittaa myös ilmiöiden seksuaalisen puolen pohtimista”, hän toteaa. Puhujana hänet on viime aikoina nähty mm. YLE TV1:n Kymmenen kirjaa jotka muuttivat maailmaa -ohjelmassa.
Omaa tanssikokemustaan Kortelainen kuvaa olemattomaksi: ”Olen motorisesti kömpelö ja muutenkin epäfyysinen. Kropan taju katoaa helposti. Esimerkiksi luennoidessani eri yhteyksissä tulen kyllä hyvin tietoiseksi omasta kehostani ja siitä että kaikki näkyy. Kun on tämä pahuksen teline kantamassa päätä eli poijua”, hän viittaa kehoonsa.
Nykytanssia kohtaan hänellä on selviä odotuksia. ”Mielestäni nykytanssin ei pidä kuvittaa asioita. Pikemminkin siirtyä narratiivisuudesta abstrahointiin. Nykytanssia katsomaan mennessä teeman draamallisen tulkinnan odotukset ovat minun kohdallani korkeammalla, kuin jos menisin katsomaan teatteria”, hän summaa.
Hän kertoo kokeneensa nykytanssiesityksiä myös hyvin henkilökohtaisesti ja pohtineensa asiaa. Työn alla on myös aihetta läheltä liippaava kirja liittyen Stendhalin syndroomaan. Se on firenzeläisen naispsykiatrin parikymmentä vuotta sitten nimeämä oireyhtymä, jonka voi laukaista voimakas taidekokemus oireinaan sydämentykytystä, huimausta ja mielen sekasortoa. Kuulostaa Kortelaiselle ominaiselta tieteen ja taiteen rajankäynnin pohdinnalta.
Siirymme katsomoon, välillä väliajalle ja esityksen jälkeen juoksemme ”telineet rämisten” metroon. Illan lopuksi päädymme Kortelaisen Helsingin-kodin kulmille, lasilliselle Kola-baariin.
”Ehkä johtuen siitä että elin lapsuuteni 70-luvulla, mielestäni teoksen joukkokohtaukset olivat upeita. Oli hienoa nähdä joukko, joka toimii”, hän kuvaa innoissaan. Näyttämöllä on läpi koko teoksen kahdeksan tanssijaa sekä kuusihenkinen lauluyhtye Rajaton. Välillä muoto rajautuu laulajien tai tanssijoiden sooloiksi ja duetoiksi. ”Soolot toimivat hyvin kiteytyminä joukkoa vasten.” Hän kertoo myös pitäneensä esiintyvän joukon yhtenäisestä, arkisesta puvustuksesta, jonka on suunnitellut Karoliina Koiso-Kanttila, sekä siitä, ettei mikään teoksessa ollut tietoisen estetisoivaa.
Kortelainen kertoo kokeneensa harmoniaa sekä Rajattoman musiikissa heidän bravuurinaan että näyttämökuvan pelilautamaisuudessa. ”Oli mukava katsoa, kun näyttämöllä kerrotaan ja tanssitaan yhtä aikaa ja vuorotellen, rytmikkäässä harmoniassa. Ja Rajattoman musiikki oli rauhoittavaa”, hän toteaa ja kulauttaa valkoviiniä.
Tanssin ja tekstin soljuvuus on miellyttänyt Kortelaista. Hän ei niinkään hae kokemalleen tarinaa, vaan kertoo nauttineensa liikkeestä ja musiikista sinänsä. Laulujen luontosanaston hän kokee kuvittaneen liikkeen sisäistä maisemaa.
”Tässä teoksessa ei ollut erillisiä, sukupuoleen sidottuja tapoja liikkua. Pidin siitä. Kaihdan klassisen baletin sukupuolisidonnaista, romanttista tulkintaa. Tässä sellainen tapa tehdä kumoutui esimerkiksi duetoissa. Liikekieli oli yleisinhimillistä.”
Vaikka Kortelainen on pitänut teoksesta, sen lopun vahvaa kristillistä kuvastoa hän ei aivan sulata. Näyttämölle heijastetaan kuva viimeisestä ehtoollisesta, ja esiintyjät jakavat pullollisen punaista juomaa. Miestanssija käy makaamaan ristiinnaulitsemista kuvaavaan asentoon naisen tanssiessa soolon etunäyttämöllä. Lauluna soi Stabat Mater, ja mieskolmikko tanssii sivummalla. ”Lopun kuva oli hämmentävä. Se oli yllättävä ja kuin tyylirikko koko teoksessa. En ymmärtänyt sen yhteyttä muuhun materiaaliin.”
Tanssijan ja koreografin työstä ylipäätään kysyessäni hän vastaa: ”He tekevät ikään kuin jotakin meidän edestämme, tekevät näkymättömän näkyväksi. Tanssintekijät pukevat katsojan kehon muistiin uusia asioita. Kitti itse tanssiessaan oli mysteeri, hänen tapansa liikkua aivan omanlaisensa instrumentti.”
Hän painottaa arvostavansa tanssijuudessa toimivaa, liikkuvaa ihmistä. ”Siinä konkretisoituu toimijuus. Sellainen ihminen ei ole vain kuvankaltainen fetissi, niin kuin niin monesti muuten tänä päivänä.”’
Lopuksi, ennen kotiin suuntaamistaan hän muotoilee innostuneena: ”Tanssijalla on tutkakeho joka liikkuu tähtiavaruudessa. Koko ajan kyse on aistivasta ihmisestä kolmiulotteisessa, rajattomassa tilassa.” 
Jenni Sainio
Kirjoittaja opiskelee esittävää taidetta Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiassa. Hänen sydäntään lähellä on fyysinen teatteri, nykytanssi ja liike kaikissa muodoissaan.
