Esittelen valokuvieni ja valokuvamaalausteni kautta Chilen rikkaan tanssikulttuurin moninaista spektriä ja väriloistoa. Kirjoitan tanssista Chilessä, kevään ja kesän Latinalaisen Amerikan tutkimusmatkani jälkeen. Kerron mapuche-intiaanien pyhän ympyrän koreografiasta, Plaza Brasilin cueca-folkloren pauhusta, sykähdyttävän surrealistisesta baletista. Kuvaan luonnon materiaalien ja käsityön läpi tulevaa sekä valtahierarkkioita paljastavaa nykytanssia.
Pyhä tanssi ja chileläisten öiden folklore
Torvi kutsuu ihmisiä tanssimaan, ympyrän muotoon aukeaan. Olemme keskellä Etelä-Chilen Li-Can Rayn huikean kauniin tulivuorimaan höyryä henkivien metsien paratiisia. Torvi kutsuu mapuche -alkuperäisväestön jäseniä tanssimaan, pyhään yhteyteen, yhteyteen maan ja ilman, veden ja tulen. Tanssi jäljittelee maan balanssia, ilman hengitystä, veden ja tulen harmoniaa. Se on äitimaan sykettä, läsnäolevasti kuuntelevien viisaiden sydänten meditatiivista tanssia. Tanssi pyörii ja kasvaa lopulta karhujen kieltä jäljitteleväksi, keijujen keveydellä kujeilevaksi luontotanssiksi. Tanssiin kutsutaan mukaan runollista mapugunia puhuvien ja luonnon kieltä ymmärtävien yhteisön jäsenten lisäksi eurooppalainen tutkimusmatkailija. Minua opetetaan tanssimaan, rauhallisesti heijaavin askelin mapuche -musiikin tahdissa, nuorten ja vanhojen kanssa yhdessä.
Plaza Brasililla, Garbon Victor Harassa, ehkä Santiago de Chilen kiehtovimmassa konserttipaikassa, on aina tiistaisin cueca-karkelot. Cueca, Chilen kansallistanssi, on piirileikin ja kohoavien huivien pyörteiden tanssia. Se kertoo siitä, miten linnut lähestyvät toisiaan, pyrkivät saamaan lumovoimansa valtaan. Askelkuvioissa pyörähtelee hienovaraisesti ensiksi parin toinen tanssija ja sitten toinen, erilaisia soidinmenojen kiekuroita jäjitellen. Tanssin osat toistuvat taputuksen, rytmien ja spiraloivien huivien pauhussa.
Surrealistista ja eteeristä balettia
Chilen Santiagon kansallisbaletissa koin kaksi hyvinkin erilaista balettia. Baletti La Sangre de las Estrellas, Thierry Malandainin koreografia, oli perinteistä orkesterin säestämää balettia minimalististen lavasteiden ympäröimänä. Tanssijat tanssivat kalliomerien korallien sinisissä puvuissa, taivaiden, merien syvyyksiä tavoitellen. Tähtien veren tanssi ei kuitenkaan lähtenyt lentoon Chilen luonnonkansojen kaltaisella pieteetillä tai ilmaisun syvyydellä. Kauneimpia kohtauksia olivat naisen ja miehen tanssit. Baletin liikekieli säröttyi hienosti jääkarhujen vallatessa lavan. Karhut leikkivät ensilumessa omintakeisilla, jotenkin elektronisilla, hienosäikeisillä liikkeillä. Tanssissa, baletissa tapahtui sulamista: Jääkarhut riisuutuivat ja sitä seurasi taas miehen ja naisen tanssi. Tämä kohtaus leikitteli kliseen rajapinnoilla tanssijoiden tanssiessa taivaiden tavoittelun tanssia. Pienillä tunnelman hienovaraisilla käännöksillä, liikekielen pienillä murroksilla se säilyi kuitenkin taidokkaasti kliseen hyvällä puolella.
Toinen baletti Sinfonia Fantastica, jonka koreografian oli tehnyt Gigi Caciuleanu, lumosi täysin. Se piirtyi mielessäni neliosaisena. Baletti alkoi lavastuksiltaan askeettisella, yhden tanssijan ja peilin välisellä kommunikaatiolla. Mustan lavan, peilin ja voimakkaan naistanssijan jännitteessä, katsoja pystyi näkemään, mistä jokainen liike alkoi, miten jokainen lihas liikkui, ja miten liike eteni ketjumaisesti hetki hetkeltä. Visuaalinen ilme oli kuin Stefan Bremerin tummansävyisestä vahvoja tunteita ilmentävästä valokuvasta. Kohtaus oli yksityiskohtaisen ja herkän lihasanatomian ja peilin sumeiden jälkiliikkeiden unionia.
Toinen osa kulki täysin erilaiseen maailmaan. Se toi mieleen Antiikin Kreikan Ateenan. Siinä viiniköynnöksien seassa, valkoisiin kevyisiin, mutta samalla veistoksellisiin vaatteisiin pukeutuneet Michel Angelon maalausten tyyppiset mieshahmot seurasivat yhtä tanssijaa. Tämä tanssija särötti hienovaraisesti klassista Romeo-Julia-asetelmaa. Hän muistutti Salvador Dalin maalausten unenomaista ja räiskyvää Galaa.
Kolmas osa sai katsojan pauloihinsa. Tanssi oli ennennäkemättömän eteeristä, tuoksuvaa. Siinä mytologioiden jumalhahmot oli riisuttu hörhelöistään. Oli kuin antiikin taruolennot olisivat kokonaan uudelleen rakennettu modernissa ajassa kantaen karismassaan jotain uutta särmää. Tanssissa yhdistyi voimajoogamainen liikkeen lujuus, sirkustaiteen värien ja liikkeen akrobatia sekä lyyrisen jazzin herkkyys. Liike oli jäntevää kuin juokseva metalli, kuin valuvaa kultaa. Siinä oli yhtymäpintoja Circus De Solen Deliriumin visuaaliseen maisemaan. Sinfonia Fantastica puki poeettisen ja intohimoisen lyyrisen jazzin tanssijat Gaudin Art Deco-maisiin veistoksellisiin yksityiskohtiin.
Neljäs mielessäni piirtyvä osa oli Salvador Dalin surrealististen maisemien todellista tulemista tanssiin. Oli kuin lavalle olisi tuotu Dalin maalaukset The Place of the Wind ja Gala Waching the Sea valtavassa koossa. Tanssi kasvoi, kasvoi ja kasvoi maalauksellisuudessaan, tuoksussaan, tunnelmassaan kuin vastaansanomaton parfyymi. Tanssi imi itseensä ympäröivää surrealistista maalauksellista maisemaa saaden sen säkenöimään eri suuntiin. Se jätti katsojan mieleen hämmästyttävän nosteen. Oli kuin olisi noussut kuumailmapallolla läpi Barselonan öiden, kulkenut läpi Istanbulin lamppujen laavojen, energisoitunut Etelä-Amerikan eleganssista.
Aaltoliikkeen ja hierarkkioista vapautumisen nykytanssi
Santiagon nykytanssi tarjosi katsojalle lukuisia esteettisä nautintoja kuin myös uudenlaista ymmärrystä ihmissuhteiden dynamiikasta ja Latinalaisen Amerikan valtahierarkkioista. Kiehtovimmat näkemäni produktiot olivat nykytanssiteatteri Matta Oriente Centro Choreograficossa toteutettu Territorio Inestable sekä Santiagon yhdestä suurimmasta taidemuseosta ja tanssiteatterissa Gabriela Mistralissa esitetyt Sabor Concedido ja Loop. Lukuisia nykytanssiesityksiä oli mahdollista kokea myös tanssin viikolla, ympäri Santiagoa, esimerkiksi Kulttuurikeskus Arte Alamedassa.
Matta Oriente -nykytanssiteatteri muistutti kokonaisuudessaan Helsingin Zodiakia. Territorio Inestable esitettiin kuitenkin liikkuvalla, heiluvalla lavalla. Lavan liike jäljitteli kelluvan puuveneen liikettä. Puu ja luonnon materiaalit kuin myös aaltoliike olivatkin tanssia luonnehtivat elementit. Kevyisiin ruskean pellavaisiin takkeihin ja maalaisromanttisiin käsintehdyn näköisiin vaatteisiin pukeutuneet tanssijat liikkuivat sulavan liukuvasti ja olkinukkemaisesti olkisten lintujen ja puisten esineiden kanssa. Jännitettä tähän pehmeään visuaaliseen ilmeeseen loi hitaan industriaalinen, välillä hieman kauhuelokuvatyyppinen musiikki. Tanssijat tanssivat välillä toisiaan melkein kuristaen, välillä toisiaan kannatellen. Tanssi oli kuin särmikästä, viiltelevää aaltoliikettä, jossa aallon suunta muuttui hetkessä. Tanssissa symbolina figuroivan olkisen Fenikslinnun keihäsmäinen nokka kohdistui alussa yhteen tanssijaan, kun taas toisessa tilanteessa Fenix asetettiin tanssijoiden ristivedon keskelle. Lavan reunassa nainen kutoi kangasta, vaatetta valtavasta lankakerästä. Poeettinen, käsityön estetiikalle rakentuva tanssi ilmensi oivallisesti ihmissuhteiden dynamiikassa tyypillistä läheisyyden ja etäisyyden vuorottelua. Tanssin tapahtumapaikka oli samaan aikaan kuin Noan arkki, jonne ihmiset ja eläimet vaeltavat. Toisaalta se oli kuin moderni tila, ontto systeemi, jossa ihmiset etsivät itseään, toista ja kamppailevat nähdyksi tukemisesta ja yhteenkuulumisesta sekä omasta vapauden tilasta. Lopussa lavan reunalla kudottu kangas tuli osaksi tanssia jättäen katsojan useiden tulkintamaailmoiden tilaan.
Loop – toinen nykytanssi oli tiheän ryhmän kontakti-improvisaatiomaista, ameebamaista liikettä. Tanssija liikkuivat aluksi kirkkaanvärisissä vaatteissaan kuin suuren orgaanin osat tai syvien meren sateenkaarenväristen kasvien, kalojen ja korallien ekosysteemi. Koreografia eteni pehmeästä, elävän uusiutuvan ja moninkertaistuvan solukon kaltaisesta liikkeestä, jossa jokaisella partikkelilla on oma tehtävänsä, kohti rajumpaa ristiriitaisempaa liikekieltä. Lopulta tanssijoiden ekosysteemi räjähti: värikkäät vaatteet lensivät päältä, liikkeet muuttuivat pakottavammiksi ja lopulta vallankumouksellisiksi. Lopulta tanssijat vapauttivat äänensä. Sali kaikui huudosta ja katsojan kokemusmaailma tanssijan kehoon taltioituneen Latinalaisen Amerikan historian lukoista sekä uusien elämänmuotojen riemusta.
Dama Brava-nykytanssiryhmän esittämä Sabor Concedido, naisten historian tanssi ja naisten kulttuurin ylistys, oli huikean upea nykytanssiesitys ja hämmästyttävän monitaiteellinen kokonaisuus. Se esitettiin Gabriela Mistralin ulkoilmanäyttämöllä, jonka takaseinä oli maalattu naisten kulttuuria ilmentävin muodoin ja värein. Maalauksen muodot ja värit jatkuivat lavalla soittavien muusikoiden asuissa. Naiset tanssivat arkisissa, mutta värikkäissä puvuissa, kotien symboleiden, hedelmien, kattiloiden ja liesien keskellä. Lavan taustalla piirtyvä näkymä synnytti katsojan mieleen kapitalistisen yhteiskunnan historian sekä intiaanien ja intiaaninaisten alistamisen raunioita. Tanssi kuvasti naisten rajattuja mahdollisuuksia, naisten asettamista ja kiinnittämistä työnjaon hierarkkioihin – Chilessähän työnjako on ollut poikkeuksellisen vahva ja naiset ovat saaneet hyvin myöhään korkeakoulutusmahdollisuuden. Sabor Concedido valotti myös kulttuuriin rakentuneita pelkoja ja tuskaa. Toisaalta naiset tanssivat voimaansa ja arjen kauniita piirteitä ylistäen sekä perinteistä arjen järjestystä haastaen.
Susanna Hannus
