Milla Koistinen – Taivaalla kuu on pienentynyt lähes olemattomaksi sirpiksi. Ilmassa tuntuu aavistus syksyä ja Pyhäjärvi on hiljentynyt hektisen viikon jälkeen.
Favela Vera Ortiz: Opus Corpus
(Kuva: Jan Noponen)
Festivaalin kahtena viimeisenä päivänä tahti ei ainakaan hiipunut, ei määrän eikä laadun puolesta. Perjantai tarjoili Katarina McAlesterin sekä Favela Vera Ortizin kantaesitykset, Eeva Muilun ja Inka Tiitisen koreografiat sekä viimeisenä illalla Marjo Kuuselan ja Tommi Kitin teokset. Esitykset olivat tyyleiltään ja aiheiltaan mielenkiintoisen erilaisia ja tekijät edustivat tanssin eri sukupolvia. Lauantaina estradeille saatiin residenssitaiteilijoiden kantaesitys, Titta Soinin työ ja festivaalin päätöksestä vastasi Kirsi Monnin koreografia.
Viiden päivän ajan osallistuin Jeremy Nelsonin aamutunneille ja olen tyytyväinen kurssiin. Se ei tarjonnut mitään mullistavia kokemuksia, mutta perustreeni tuntui juuri sopivalta kesän jälkeen. Tunneilla keskityttiin paljon kehon tunnusteluun hidastempoisilla lattia- ja keskilattiaharjoituksilla ja tuntien loppupuolisko touhuttiin pidemmän sarjan parissa.
Uusiseelantilainen Nelson toimii nykyään New Yorkissa ja opettaa Movement Research -keskuksessa. Lisäksi hän opettaa ja esiintyy ympäri maailmaa ja työskentelee paljon Pyhäjärvelläkin mukana olleiden Luis Lara Malvaciasin sekä Francis A. Stanskyn kanssa. Nelsonin opetuksessa on vaikutteita niin Klein-,. Alexander- kuin Body Mind Centering -tekniikoista. Kolmikko esitti keskiviikkona yhden improvisaatiodueton, yhden Nelsonin koreografian ja yhden Malvaciasin teoksen.
Loppuviikosta ehdimme jutella pienen tovin ja kyselin heiltä heidän työstään sekä festivaalikokemuksistaan.
Jeremy Nelson kertoo työstävänsä teoksiaan menemällä saliin ja katsomalla mitä tapahtuu. Hänellä ei juurikaan ole mitään alkuideaa, josta lähteä liikkeelle, vaan hän tutkii mitkä asiat tuntuvat juuri nyt kiinnostavilta, mitä ongelmia kehossa on ja miten niitä voisi parantaa. Nelsonin koreografiat ovatkin puhtaasti liikelähtöisiä. Nelson ei koe, että hänellä olisi tanssin kautta mitään suurempaa sanomaa yleisölle, on vain rakkaus tanssiin. Saliin mennessään hän ei koe luovansa jotain, hän vain antaa tanssin ja musiikin tulla ja viedä mennessään.
Opetuksessaan Nelson haluaa saada ihmiset vapautumaan liikkumisen pelosta. Ei ole oikeaa tai väärää, on vain kysymyksiä. Hänestä on kiinnostavaa nähdä tanssijoiden vievän materiaalia omaan suuntaansa eikä vain kopioivan opettajaa. Hän haluaa päästä tavoista ja tottumuksista syvempiin kerroksiin. Ei sillä, että tavat ja tottumukset olisivat pelkästään huono asia, mutta niistä on hyvä irrottautua välillä.
Luis Lara Malvacias tekee töitä projekti kerrallaan ja jokainen työ on erilainen. Tällä hetkellä hän koreografioi teosta miehille ja siinä hän on pyrkinyt tutkimaan eri sukupuolten välisiä liike-eroja. Liikemateriaalissa on pyritty löytämään vähemmän miehinen ote ja vapautumaan perinteisestä miesten liikkumisesta. Malvacias sanoo, että työ on tulos, jonka yleisö näkee ja jonka hän haluaa yleisön täydentävän. Vasta sitten teos on valmis. Hänen tehtävänsä on asettaa kysymyksiä ja saada yleisö ajattelemaan.
Kolmikko on puhunut jo aiemmin viikon aikana, että he haluaisivat lähteä New Yorkista ja tulla Eurooppaan.
”Kulttuuri-ilmapiiri Amerikassa on väsyttävä, tuki onneton, töitä tehdään paljon, mutta mitään ei tapahdu. Ympäristö taiteelle on välillä jopa vihamielinen. Vallitsevat arvot ovat tällä hetkellä täysin taiteen vastaisia.”
Taiteen tehtävä on korkeintaan viihdyttää eivätkä miehet tunne saavansa minkäänlaista arvostusta. Valtion varat menevät pääosin militaarisiin kohteisiin ja taiteen tukea leikataan. Myös muista syistä olisi hyvä hypätä hetkeksi ulkopuolelle ja nähdä asiat eri perspektiivistä. Francis A. Stansky toteaa eurooppalaisten ryhmien olevan mielenkiintoisempia ja vapaampia. ”Euroopassa asiat uskalletaan sanoa ääneen ja mistä tahansa voi puhua, toisin kuin Amerikassa.” Hän toivoisi myös tulevansa hyväksytyksi tanssijana ja saavansa arvostusta yhteiskunnassa. Tietysti ongelmia on Euroopassakin eivätkä asiat ole helppoja, mutta kolmikko haluaa edes kokeilla, josko mikään muuttuisi.
Täydenkuun Tanssit -festivaali on ollut ainutlaatuinen kokemus miehille. Tunnelma on ollut intiimi ja pieni kaupunki on saanut heidät rauhoittumaan. Nelson nauraa tarkastaneensa sähköpostinsakin vain kerran, joten tämä on ollut todellista lomaa!
Juna kolistelee kohti arkea ja minä siinä mukana. Täydenkuun Tanssit onnistuivat hyvin, ohjelmisto oli mielenkiintoinen ja Pyhäjärvi vieraanvarainen. Viikon aikana saattoi nähdä kattavan tarjonnan suomalaista nykytanssia ja muutaman ulkomaisen helmen. Itselleni syvimmälle painuivat Rasmus Ölmen Next Fence, Karine Pontiesin Mi Non Sabir ja Eeva Muilun Liikaa ääniä yhdelle. Ehkä niissä kaikissa oli jotain hieman uudempaa ja vieraampaa – jotka eivät itsessään ole mitään kriteerejä arvioimiselle, mutta ne olivat yksi syy, jonka takia esitykset nousivat esiin runsaasta tarjonnasta.
Nähtyäni suurimman osan esityksistä huomaan, että olen nähnyt paljon ja silti saanut aika vähän. Olen sen verran hidas katsoja, että tarvitsen jo yhdenkin esityksen jälkeen ainakin päivän sulatteluaikaa. Nyt kun päivässä oli viisikin esitystä, kaikki jäi kovin kevyeksi. Katsomiseen huomasi asennoituvansa eri tavoin kuin normaalisti, katseli vähän etäämpää ja haukkasi pienempiä suupaloja, että tilaa jäi seuraavillekin teoksille. Ehkä vähitellen, ajan kanssa alkaa tajuta mitä on nähnyt, ja esitykset heräävät eloon mielen sopukoissa.
Taivaalla kuu on pienentynyt lähes olemattomaksi sirpiksi. Ilmassa tuntuu aavistus syksyä vai kuvittelenko vain? Viimeisetkin vieraat ovat varmaan jo kotimatkalla ja Pyhäjärvi on hiljentynyt hektisen viikon jälkeen.
Milla Koistinen
Kirjoittaja on Helsingissä asuva tanssija, joka on valmistunut Teatterikorkeakoulusta keväällä 2004.
