Tänä vuonna Täydenkuun Tanssien valoissa nähtiin perussettiä, jylhää draamaa ja punervia sävyjä.
Täydenkuun Tanssit 09 – valosuunnittelija raportoi sisäpiirin ytimestä
Tänä vuonna Täydenkuun tanssien valoissa nähtiin perussettiä, jylhää draamaa ja punervia sävyjä.
Omakohtaista kerrontaa naisen osasta
Mabel or The Queen of bones
Valosuunnittelu: Mia Kivinen
Koreografia ja tanssi: Liisa Pentti
Muusikko: Aleksi Haapaniemi
Kuva: Esko Koivisto
Teoksen valosuunnittelija ja tämän kirjoittaja ovat sama henkilö. Yritämme pysyä puoleettomina.
Valosuunnittelija Mia Kivinen on levitellyt sikin sokin tilaan sirkuksesta, varieteesta, meikkauspeileistä ja yleisestä ilonpidosta muistuttavia hehkulamppuketjuja, muuten mennään perussetillä: etuvalo, takavalo, kohtaukseen tarpeellisella vahvuudella.
Kirkkaan prologin jälkeen pääosassa on seuraajaheitin – tuo diivuuteen erottamattomasti liitetty valaisintyyppi, joka kuumenee aivan käsittämättömästi ja vaatii käyttäjältään zeniläistä tuskansietokykyä ja paksut hanskat. Pari kertaa Kivinen hukkaa diivan valokeilasta – tahallaan, väittää hän, mutten ihan usko. Valotilanne ei sinänsä juuri muutu, mutta seuraajaheittimen valo varioi manuaalisin keinoin: vaihdettavilla värikalvoilla ja keilan kokoa muuttavalla iiriksellä.
Lopussa esiintyy vielä yksi klassinen diivavalo: klasaribalsavalo. Tiedättehän, se dramaattinen, kauniinviileä, sivusuuntiin painottuva sinervä valotilanne, joka melkein jokaisessa klassisessa balettiesityksessä nähdään, yleensä kera ”yön”siniseksi värjätyn taustan. Tällä kertaa tausta ei mahdollistanut valaisua, vaikka kankaan reiät olikin paikattu ihailtavalla tarkkuudella – mutta tanssijantyö korvasi tämän klassisen elementin puutteen moninkertaisesti.
Kontrasti vahvistaa
Riffi
Valosuunnittelu: Janne Teivainen
Musiikki: Bratsch, rumpukomponentit Jussi Nikula
Koreografia: Tommi Kitti
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila, Sanna Bollström
Tanssijat: Satu Halttunen, Virpi Juntti, Unna Kitti, Natasha Lommi, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Mammu Rankanen, Vera Tegelman, Eero Vesterinen
Kuva: Marko Mäkinen
Ja sitten toiseen äärilaitaan: Janne Teivainen on suunnitellut Riffiin säntillisen monumentaaliset valot. Heittimet ovat selvästi näkyvillä siisteissä riveissä, valokiilat halkovat jylhästi savuun sekoittuvaa ilmaa ja elegantisti täyttävät äärimmilleen levitetyn näyttämön. Valojen jylhyys vahvistaa liikkeen pehmeyttä ja lämpöä.
Teemaväri on punainen. Se seikkailee tanssijoiden vaatteissa, näyttämön taustassa ja salaperäisessä punaisessa valossa takavasemmalla, jonka käyttötarkoitus selviää hienosti loppukohtauksessa. Hetken koko näyttämö kylpee punaisessa, mutta muuten se esiintyy pienissä erissä ja väriskaala on muutenkin niukka.
Näyttämö on pääosin kokonaan valaistu – nain kerran syttyy kohdevalo ja sekin vain yhtä vilkaisua varten. Yleisestä hyvästä näkyvyydestä huolimatta näyttämökuva säilyttää kirkkaan mystiikkansa.
Romantiikkaa ruusukorin täydeltä
A Friend Of The Pianist
Valosuunnittelu: Raisa Kilpeläinen
Koreografia, tanssi ja lavastus: Elina Pirinen
Kuva: Raisa Kilpeläinen
Lahjomiseeni riitti kulaus limonaatia (katsomossa oli melko kuuma) ja kirjoitan ensin siitä mistä käskettiin: tujakasta pinkistä. Vaikka valosuunnittelija Raisa Kilpeläinen ei käytä tätä väriä usein, se jää esityksen valomaailmasta voimakkaimmin mieleen. Sama vinksahtaneen periromanttinen estetiikka toistuu myös lavastuksessa: ruusuin kuorrutettu piano, led-valokasoin koristellut kaiuttimet, seinällä roikkuva muotopuoli pahvikuu ja nurkkaan sijoitettu kuoro, joka kommentoi esiintyjän toimintaa paljonpuhuvilla katseillaan ja levittäytyy tilaan heti kun esiintyjän silmä välttää.
Tässä kontekstissa jopa yleisöön asti pehmeästi heijastuva vihreä valo näyttäytyy rakkauden värinä: muistuttaahan se 90-luvun estetiikasta, jolloin joillain ikätovereillani kuulemma oli romanttisia kokemuksia. 90-lukua ja romantiikkaa yhdistää myös orgastinen tangoversio Haddawayn iki-ihanasta lemmenklassikosta What is Love?
Kilpeläinen operoi perinteisillä valoelementeillä ja käyttää niitä taiten: yksinkertainen takavalo pianon ympärillä vie meidät baarinnurkkaan, sivuvalo palauttaa takaisin tanssimatolle ja pienen pieni spotti nurkassa kertoo, jotta nyt on ihmisen kurja olla.
Hyvä, lämmin, hellä
Situation Room
Valosuunnittelu ja lavastus: Kimmo Karjunen
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Koreografia: Jyrki Karttunen
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Tanssi: Joona Halonen, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen, Mirva Mäkinen, Linda Priha ja Eero Vesterinen
Kuva: Marko Mäkinen
Kimmo Karjusen näkyvimmät valoelementit ovat valokuvausstudiosta muistuttavat, katosta roikkuvat valolaatikot ja jalustoilla seisovat lamput heijastimineen. Valoteholtaan nämä eivät ole järin ronskeja, ja toimivatkin etupäässä lavastuksellisena elementteinä – joskin matalalta tuleva lämmin hehku on oleellinen osa esityksen vakosammarinpehmeää valomaailmaa.
Pääasiassa valotilanne pysyy tässä ja nyt, mutta yleinen himmennys ja näyttämön reunoille syttyvä sinervä valo yhdessä sirkkojen sirityksen, keskinäyttämölle kiikutettavan palmun ja kopsahtaen kuolevan merimiehen kanssa vievät meidät yhtäkkiseen subtropiikkiin. Vaikka mielikuva on täysin uskottava, muuttuu sama setti tundraksi, kun esiintyjä laittaa talvivaatteen ja äänisuunnittelija viimanvingunnan päälle. Yllättävän hyvin se palmu tundrallakin pärjää.
Tuudittaudun kullankeltaisen yleisvalon turvalliseen maailmaan ja tuumin, että tähän biisiin eivät sopisikaan mitkään nykytanssineliöt. Ja katso: kuin iskusta sellainen lätkähtää lattiaan. Tästä ei kuitenkaan seuraa angstista konseptitanssia, vaan hilpeää ironiaa, kun neljä tanssijaa yrittää mahduttaa itsensä ja egonsa samaan ruutuun.
Tässäkin esityksessä välähtää pinkki, kun catwalk-kohtauksessa katon valolaatikkoihin syttyy vaaleanpunainen suora – osoitus siitä, että joskus loistavat valoratkaisut syntyvät aivan vahingossa. Sisäpiiritietona kerrottakoon, että eräällä keikkapaikalla laatikoiden päällä oleviin lamppuihin oli jäänyt pinkit kalvot edellisestä esityksestä – ja siitä se sitten lähti.
Erityismaininnan ansaitsee Tuomas Fräntille tyypillisen nerokas äänisuunnittelu, jossa yksinkertaisista elementeistä kutoutui polveilevan polyfoninen äänimaailma.
Äärifunktionaalinen näyttämökuva kauhumaustein
(… it´s a very big secret…)
Teos ja ohjaus: Palle Granhoj
Askeleet, teksti ja musiikki: Anne Eisensee
Suurin osa VPK:lla nähtyjen esitysten näyttämökuvista oli riisuttuja, mutta tämä kuva tuntuu erityisen lavastamattomalta. Näyttämöllä on kyllä runsaasti esineitä, jotka esiintyjä vuorotellen paljastaa valkoisten kankaiden alta, mutta niiden tarkoitus ei ole luoda tilaa tai tunnelmaa, vaan ne ovat puhtaasti esiintyjän käyttöesineitä. Valosuunnittelijaa ei ole mainittu, mutta ymmärrän sen olleen Palle Granhøj itse.
Valo toteuttaa tehtävistään vanhinta: esiintyjän näkyvyyden varmistamista. Valoa on siellä, missä esiintyjäkin ja vaihdot ovat huomaamattomia. Valo on pääasiassa etuvaloa ja sitäkin vain sen verran, että juuri ja juuri riittää jos katsojalla on hyvät silmät. Esteettinen elämyksellisyys kenties kärsii, mutta valo on hyvin linjassa esityksen demonstratiivisen kokonaistyylin kanssa: kyseessä on enemmän esittely kuin esitys.
Aivan koko aikaa ei olla etuvalon armoilla: yhtäkkiä takaseinällä roikuskeleva lamppu muuttuukin himmeäksi kuutamoksi ja kolkko ylävalo saa esiintyjän näyttämään ihmissudelta. Saamme virkistäytyä myös perinteisellä esiintyjän varjot seinään heittävällä alavalolla, osuvasti lihaksia luettelevan laulun aikana. Pientä flirttailua perustanssivalon suuntaan tuovat myös kylmät yläsivuvalot tanssillisemman kohtauksen valaisuna.
Virtaviivaista maailmanlopun meininkiä
Destruction Song
Valo- ja lavastusuunnittelu: Jens Sethzman
Koreografia: Kenneth Kvarnström
Musiikki: Jukka Rintamäki
Puvustus: Helena Hörstedt
Tanssijat: Sofia Karlsson, Johanna Klint, Janne Marja-aho
Kuva: Jens Sethzman
Tässä esityksessä ei yleisöä turhaan lämmitellä.
Tuskin olemme istahtaneet Inmet Areenan ikimukaviin istuimiin kun lavalta iskee leikaten ja lupaa kysymättä täyslaidallinen postapokalyptistä harmaata ja ajatustoiminnan seisauttavaa pörinää. Maailmanlopun meininki näkyy Jens Sethzmanin suunnittelemissa valoissa värittömyyden lisäksi sekä synkkänä viistovalona että lohduttoman tasaisena yleisvalona. Tässä paikassa aurinko ei ole paistanut pilvettömältä taivaalta vuosisatoihin.
Lavastus tuo mieleen Martha Grahamin lavastajan Isamu Noguchin semiabstraktit esineasetelmat: muuten tyhjälle näyttämölle on hajaantunut eri kokoisia metallikiteitä. Tanssijat muuttavat näyttämökuvaa siirtelemällä kiteitä, jotka toimivat myös valon heijastimina luoden tilaan hienoja proto-peilipalloefektejä.
Valosuunnitelma on yhtenäinen: alkukuvan tiskiin lyömästä kalvakanmetallisesta tyylistä ei juuri poiketa, poikkeuksena arkisuudessaan yllättävä lemmenduetto kesken kaiken. Pienen myönnytyksen näyttävyyden suuntaan tuo takaseinän väriä vaihtava suorakulmio, joka tarjoaa myös upean taustan tanssijoiden silueteille. Tyylilajin muuttumattomuus ei kuitenkaan tarkoita tylsyyttä: ote on varma ja vähässäkin volyymiä.
Mia Kivinen
