Subfrau Acts I (Arja Tiili), Helsinki 13.-17.4.2005

Sari Lakso: Tutkimusmatka sukupuolten roolileikkeihin
”The Subfrau Acts” herättää ristiriitaisia tunteita katsojalle. Arja Tiilin koreografioima Act I pohjaa liikemateriaalinsa hyvin miehisiin, machoihin ja monin paikoin jopa kliseisiin käsityksiin miesenergiasta. Tällainen on mies, uhoava, metsästävä ja tilaa valloittava laji.


Sonja Ahlfors, kuva Fabian Björk

Sonja Ahlfors teoksessa Stay with Me, kor. Arja Tiili, kuva Fabian Björk

The Subfrau Acts
Act I “Stay with me”

Koreografia Arja Tiili

Esiintyjät: Sonja Ahlfors, Ida Løken, Lotten Roos, Joanna Wingren
Lavastus: Metti Nordin
Valosuunnittelu: Pasi Pehkonen
Puvustus: Marja Uusitalo

Tuotanto: Subfrau

Rastis ja Diana-näyttämö, Helsinki, 13.-17.4.2005

Tutkimusmatka sukupuolten roolileikkeihin

Käsiohjelmassaan Subfrau toivottaa meidät katsojat tervetulleiksi naisen ja miehen olemusta jälleenrakentavaan esitykseen. Näiden naisten haluna on provosoida, viihdyttää ja aiheuttaa sekaannusta. Heidän mielestään Teatteri on vanhanaikaisesti sidoksissa historiaan ja traditionaalisiin roolimalleihin, sukupuoliroolit ovat naamioita ja vaatteita. Moderni tanssi on enemmän ajassa kiinni ja vähemmän rajoittunutta. Siksi on tilattu kaksi teosta, naiskoreografi Arja Tiilin ja mieskoreografi Sasha Pepelyaevin näkemykset aiemmin mainitusta aiheesta. Tässä tosin arvioin vain ensimmäisen teoksista, joka on Arja Tiilin Act I – Stay with me.

Subfrau perustettiin 2001 Helsingissä ja tuolloin sen kahdeksan jäsentä opiskelivat Teatterikorkeakoulun Norma- eli pohjoismaisella ruotsinkielisellä näyttelijälinjalla. Dragking Diane Torrin vetämä kolmiviikkoinen workshop ”Gender as construction – dragking for a day” innoitti kahdeksan naisopiskelijaa tutustumaan aiheeseen syvemmin. Sen jälkeen on syntynyt neljä esitystä, joita on esitetty menestyksekkäästi mm. Berliinissä ja kaikissa pohjoismaissa.

Stay with me

Näistä tähän mennessä suurin tuotanto ”The Subfrau Acts” herättää ristiriitaisia tunteita katsojalle. Tiilin koreografioima Act I pohjaa liikemateriaalinsa hyvin miehisiin, machoihin ja monin paikoin jopa kliseisiin käsityksiin miesenergiasta. Tällainen on mies, uhoava, metsästävä ja tilaa valloittava laji. Paikoitellen mieleen nousevat kuvat MTV:n musiikkivideoiden viljelemistä räppäreistä kymmenien naisten vatkatessa lantioitaan heidän ympärillään. Mies joka ottaa kaiken vastaantulevan. Nainen on saalis.

Näyttelijät selviävät mielestäni hyvin tanssiliikesarjoista ja tuovat niihin mukaan miehisen energian räjähtävyyttä ja voimaa. Sen takia en oikein jaksa ymmärtää tätä viiksipolitiikkaa ja päälle liimattuja ”miehen” ulkoisia tunnusmerkkejä. Jos homssuisen mieskuvan tarkoitus oli provosoida tai olla vitsikäs, se ei herättänyt minussa hilpeyttä. Mieluummin olisin katsonut naista, joka eläytyy ”miehisyyteen, miehen rooliin” täysin ilman ulkoisia apukeinoja. Loppujen lopuksi näyttelemisessähän on kysymys eläytymisestä ja hetkestä, oli rooli mikä hyvänsä. Ymmärrän kyllä miksi tanssi koetaan vapaampana maastona rooliajattelun näkökulmasta. Teoksia ja kuvioita ylipäätään ei tehdä ajatellen tekeekö tämän mies vai nainen ellei se ole teoksen nimenomainen teema.

Ja miten feminiinisyys tuotiin esille? Teoksen kaari eteni paloina vaihdellen tekstiosuuksista tanssinumeroihin ja pieniin ”sketseihin”. Luetut tekstit paljastivat näyttelijöiden lapsuuden muistoja ja tuntemuksia, haurainta osaa heistä. Tuolloin näyttämöllä nähtiin teoksen hiljaisimmat ja ns. vakavimmat jaksot, jolloin syvennyttiin tarkastelemaan peitettyä ja haudattua minää, tyytymättömyyden tunteita, frustraatioita suhteessa itseen, täydellisyyden tavoittelua. Nuo tunteet eivät ole yksinomaan naisten omaisuutta ja loppujen lopuksi luomme itse nuo odotukset itsellemme, oli kysymyksessä mies tai nainen. Mitä naiselta tai mieheltä odotetaan ja mitä hän odottaa itse itseltään suhteessa ympäristöönsä?

”Sketsit” ironisoivat naiseuden kliseitä, mutta ne jäivät irrallisiksi enkä saanut niistä irti sitä, mikä tekijöiden tavoitteena ehkä oli ollut. Naiseus on niin paljon monisyisempää. Miesten esittämissä dragesityksissä näkee usein pinnallisimman version naisesta, mutta hyvin esitettynä se voi silti olla elämys. Parhaimpia näkemiäni versioita miehestä naisen roolissa on Martti Suosalon ansiokas ja uskottava pätkä ”Kiviä taskussa” -näytelmässä, missä pelkällä takin kietaisulla ja muutamalla askeleella paljastetaan nainen ja katsojina me voimme samastua siihen, ilman ulkoisia ”tunnusmerkkejä”. Sitä se parhaimmillaan on, näytteleminen, eläytymistä rooliin oli sitten kysymyksessä nainen tahi mies.

Nostan silti hattua yritykselle löytää uusia ulottuvuuksia teatterin puolelta vanhentuneisiin näkemyksiin ja traditioon. Tanssiessa rajat unohtuvat.Sari Lakso -- kuva Nina Nordin

Tanssija ja koreografi Sari Lakso toimii Suomen Tanssitaiteilijain Liiton puheenjohtajana.

Kuva: Nina Nordin