On ihanaa nähdä tanssia keskellä kesää Helsingissä. Kesä ja Liisa Pentti +Co:n studio Hernesaaressa olivat myös miellyttävä yhdistelmä. Studio sijaitsee rakennuksessa meren rannassa, jonka isoon aulaan tulvii valo. Tunnelmassa oli edelleen viehättävää se, että työryhmä ja vain viisitoista katsojaa kokoontuivat kokemaan tanssikonserttia tai esitystä keskelle isoja teollisuusrakennuksia.
———————————————————-
Konsepti ja ohjaus: Liisa Pentti
Koreografia: työryhmä
Tanssijat: Rea-Liina Brunou, Johanna Ikola, Liisa Pentti ja Nina Viitamäki
Musiikki: Terry Riley, ’In C’
Äänisuunnittelu: Patrick Kosk, Jouni Tauriainen
Puvustus: Terttu Torkkola
Valoteknikko: Meri Ekola
Tuotantokoordinaattori: Nuppu Stenros
Tuotanto: Liisa Pentti +Co
———————————————————–
Teollisuusrakennukset olivat osa tyhjillään, ja käytössä olevista olivat työntekijät lähteneet jo viikonlopun viettoon. Esitys oli kuin pieni salaisuus, jonka katsojat ja esiintyjät jakoivat teollisuusalueen uumenissa. Matkanteko esityspaikalle oli jo seikkailu kaupungin kulkuneuvoviidakossa ja summittaisissa aikatauluissa. Alkutunnelma kuulostaa fantasialta.
Spaceparticles #6 alkoi yleisön osallistamisella. Tunnelma oli arkinen, ja muistutti tanssiharjoitusten alkua. Moni katsoja nousi kävelemään, juoksemaan ja seuraamaan toista. Sai pysähtyä ja aistia tilaa. Minäkin nousin, vaikka en yleensä pidä yleisön osallistamisesta. Varsinkin, jos siihen liittyy päälleliimattu ajatus lisätä yhteisöllisyyttä tai rikkoa yleisön ja esiintyjien välistä rajaa. Näin ei tapahtunut nyt, vaan intiimissä tilassa tuntui hyvältä hahmottaa yhteinen tila, tunnustella omaa keho-mielellistä tilaa ja virittäytyä esitykseen. Nerokas idea suorastaan, sillä usein juuri ennen esityksen alkua saattaa kirjoittaa vielä tekstiviestin tai keskustelee seuralaisen kanssa jostain ihan muusta. Silti esitykseltä vaatii välitöntä kiinnostuksen herättämistä.
On aika paljon vaadittu esitykseltä, jos sen tulisi vangita katsoja täydellisesti itsellensä, yhtenä katsojan kaikista, ympäröivistä virikkeistä. Kun Spaceparticles #6 -teoksessa sai astua hetkeksi lavalle, oma keskittyminen muuttui esiintyjän keskittymisen kaltaiseksi, ja katsojakokemus oli sen jälkeen aivan eri lailla läsnäoleva.
Teoksen nimessä Spaceparticles #6 – konsertti neljälle tanssijalle ja tilahiukkasille ja teoksen tunnelmassa oli minusta hauska ristiriita. Konsertista syntyy minulle assosiaatio virallisemmasta tilaisuudesta, jossa istutaan katsomossa kauniissa riveissä. Esityksen tunnelma oli kuitenkin täysin päinvastainen. Katsomossa oli tyynyjä sekaisin, muutamia tuoleja, ja esiintyjien olemus oli kaikkea muuta kuin virallinen. Katsoja sai luvalla tehdä olonsa mukavaksi. Ehkä konsertti tilahiukkasille antoi hieman osviittaa konsertin epätavallisuudesta. Konsertti tanssijoille, eli tanssikonsertti on kerrassaan kekseliäs konsepti.
Spaceparticles #6 perustuu amerikkalaisen säveltäjän Terry Rileyn säveltämälle minimalistiselle teokselle ’In C’, johon tanssijoiden synnyttämät keholliset olomuodot, rytmit ja tilaan sulautuminen yhdistyivät. Kukin tanssija on soitin, ja he yksilöllisesti toteuttavat sävellystä ’In C’. (teoksen käsiohjelma)
En lukenut käsiohjelmaa ennalta, joten vasta esityksen kuluessa huomasin, että kukin tanssija seuraa tiettyä soitinta, iskua tai ääniaistimusta. Niin kävi muillekin katsojille. Toinen tanssija edusti minulle enemmän pianon diskanttia ja toinen bassoa. Yksi tanssijoista tulkitsi sävellyksen elektronista äänimaisemaa. Enemmän tai vähemmän tanssijat vaihtelivat soitinta teoksen aikana. Tanssijat ottivat myös impulsseja toisista tanssijoista, välillä vahingossa, välillä tarkoituksella. Samalla lailla, jos laulaessa alkaa laulaa viereisen laulajan stemmaa, eikä pysy kiinni omassaan.
’In C’ -teos on itsessään kiinnostava sävellys. Se jakaantuu 53 lyhyeen fraasiin, joka voi sisältää 32 tahtia tai vähemmän, ja kaikkea siltä väliltä. Jokainen muusikko saa päättää, mitä fraasia soittaa. Ja vaikka muusikot aloittaisivatkin samasta fraasista, on toiveena, että he aloittavat eri aikaan. Teoksen kestoa ei ole määritelty, vaan se vaihtelee viidestätoista minuutista puoleentoista tuntiin.
Teoksessa toteutui sen tarkoitus. Lähtökohtana olivat musiikki sekä ajan että keston käsitteet, jotka luovat tanssijoiden tekemän kehollisen matkan raamit. Matka näkyi tanssijoissa. Teoksen alku näyttäytyi siistinä, jopa orjallisena tai turvallisena musiikin iskujen noudattamisena. Sitä oli helppo katsoa, mutta se ei olisi ollut kiinnostavaa loppuun asti.
Alun jälkeen tanssijat ikään kuin luopuivat odotuksista, kehoon jääneistä muistikuvista, turvallisuusliikkeistä tai kehoon kertyneestä liasta. Se näyttäytyi minulle niin, että liikkeelliset pakotteet ja päivän kehokokemukset oli välttämätöntä käydä läpi, jonka jälkeen saattoi edetä tekemisessä. Alun kokemuksellani en tarkoita tanssijoiden läsnäolon puutetta, harjoittelunomaisuutta, kokemuksen puutetta tai tunteiden purkua, vaan kehollisella tasolla, ammattitanssijan kokemuksella tapahtuvaa mikromuutosta.
Teos muistutti autenttisen tanssin matkaa, säilyttäen kuitenkin tietoisuuden ’In C’ -teoksen soittamisesta ja yleisön läsnäolosta. Tanssijoiden liike löysi uusia kerroksia alituisesti ja teoksessa olikin monta ulottuvuutta. Teoksen aikana saattoi seurata neljää eri tanssijaa, eri kohtaa tilasta tai sitten saattoi kuunnella vain musiikkia. Musiikki näyttäytyi pelkästään kuunneltuna eri tavoin itselleen kuin tanssijoiden suodattamana, tulkitsemana. Seurasin itse eri impulssia musiikista kuin tanssijat. En tiedä, miten olisi käynyt, jos olisin seurannut sitä liikkeelläni. Pohdin myös millaisena musiikki olisi jatkunut itsellään, tanssijoiden kehossa, jos auditiivinen musiikki olisi hetkeksi hiljennetty.
Teoksen jaksottuminen ja tanssioiden liikkeelliset vaihtelut noudattivat täysin omaa jaksottamistarvetta tai sisäistä aikaa. Loppu tuli juuri silloin, kun koin matkan tulleen päätökseen. En tiennyt esityksen kestoa, joten en voinut olettaa mitään. Se oli kiinnostavaa.
Tuntui hyvältä nähdä tanssiesitys, jossa pääpaino oli musiikin ja tanssin vuorovaikutuksessa, ja erityisesti liikkeessä. Miten eri keho tulkitsi samaa musiikkia, miten liike muuntautui ja miten teos koreografioitui alusta loppuun? Minulle nimeksikin olisi riittänyt Spaceparticles #6- konsertti neljälle tanssijalle.
Heini Tuoresmäki
Kirjoittaja on tanssin ammattilainen, joka on kirjoittanut Liikekieleen vuodesta 2007.
