 Olli Ahlroos: Mistään maailmoja ja aikoja syleilevästä mestariteoksesta ei ole kyse, eikä tarvitsekaan. Sen toteaminen, että ihminen mieluusti hakeutuu ryhmässä katsomaan kun joku tai jotkut muut tekevät jotain biologistisen ihmiskuvan mukaisesti hengissä pysymiselle ylimääräistä, ei tarvitse olla niin vakavaa. |
Francesco Scavetta / Wee Company: Sincerely Yours
Konsepti, koreografia ja tanssi: Francesco Scavetta yhteistyössä Sanna Myllylahti kanssa
Äänisuunnittelu ja toteutus: Antonio Chiaramonte
Valosuunnittelu: Stefano Stacchini
Puvut: Gjøril Bjercke Sæther
Lavastuksen toteutus: Jonne Kemppainen
Täydenkuun tanssit – festivaali, Pyhäsalmi, Imnet-arena, 22.7.2008
Pientä hauskaa
Sincerely Yours pohjautuu edellisenä vuonna Täydenkuun tansseilla esitettyyn ”work in progress” sooloteokseen Getting Real (With or Without Francesco). Samoin kuin Getting Real, nyt nähty duettoteos ruotii katsomon ja esiintymislavan vuorovaikutuksen rajoituksia, mahdollisuuksia ja haasteita. Teos kantaa siis jonkinlaista korttansa kekoon, jota niin usein nykyesitystaide lähestyy ja on lähestynyt vähintään jostain Brechtistä lähtien. Katsoja tai katsojan rooli ei ole vain musta aukko esityksessä vaan oleellinen osa teosta, ikään kuin taiteilijan yksi raaka-aine ja mediumi. Ei mitään uutta sinänsä tietenkään mutta Francesco Scavetta ja Sanna Myllylahti onnistuvat mainiosti raikastamaan esitystaiteellista ilmaa toimivalla huumorilla.
Mistään maailmoja ja aikoja syleilevästä mestariteoksesta ei ole kyse, eikä tarvitsekaan. Sen toteaminen, että ihminen mieluusti hakeutuu ryhmässä katsomaan kun joku tai jotkut muut tekevät jotain biologistisen ihmiskuvan mukaisesti hengissä pysymiselle ylimääräistä, ei tarvitse olla niin vakavaa. Tämä on sinänsä hyvä oivallus. Inhimillinen ylimäärä ja tuhlaus ovat mielenkiintoisia aiheita, ehkä kaiken mielenkiinnon ennakkoehtoja tai ainakin hedelmällisiä näkökulmia. Nauru on ehkä näistä mielenkiintoisin. Miksei?
Teos on rakenteeltaan, visuaaliselta ilmeeltään ja ajatusmaailmaltaan jännittävä sekoitus joitain Lars von Trierin viimeisimpien elokuvien oivalluksia, happening-taidetta, nykytanssia ja -esitystaidetta ja silkkaa improvisoitua hauskanpitoa lavalla. Temaattisesti teos haastoi myös oivallisesti klassisen ajatuksen, jonka mukaan valehteleminen on välteltävä asia sen vuoksi, että kielen merkitysrakenteet lopulta lakkaavat olemasta, jos kaikki valehtelisivat koko ajan. Ikään kuin kieli toimisi vain tosiasioiden ilmaisemiseen tosiasiallisesti. Oletus on esitystaiteessa tietysti hieman ongelmallinen. Tässä ongelmassa piilee sarana, jonka ympäri Scavettan onnistuu kääntämään tarkastelun päälaelleen. Teoksessa haastetaan katsojaa ajattelemaan käyttäytymistä ja kieltä nimenomaan siitä lähtökohdasta, että kaikki mielekäs ja merkityksellinen perustuu – varsinkin teatterissa – näköisyydelle ja aina jo jonkinlaisen ”valheen” tai illuusion kannattelemiselle. Teatteri on tässä mielessä todellisuutta ihmeellisempää, jopa totuudellisempaa, sillä teatterissa on mahdollista pitää koko ajan näkyvillä se miten näitä todellisuuttakin ylläpitäviä illuusioita pidetään pystyssä.
Teoksen rakennetta olisi tietysti voinut hioa ”teosmaisemmaksi” ja harjoitella enemmän. Paljon olisi voinut myös karsia pois mutta se ei varmastikaan olisi tuonut mitään uutta teoksen antiin. Tämä oli lopulta hieno osoitus tekijöiden rohkeudesta jättää lopputulos karkeaksi ja sopivasti joustavaksi. Se oli jopa välttämätöntä, uskallan arvailla.
Olli Ahlroos
