Sincerely Yours (Myllylahti, Scavetta) Zodiak 2009

Francesco Scavettan ja Sanna Myllylahden koreografia valehtelemisesta nosti mieleen kysymyksen, oliko teoksen koko lähtöajatus valehtelemisesta valetta.

 

 

 


 

Valetta kaikki tyynni

On vaikea sanoa, mitä esityksestä Sincerely Yours jäi loppujen lopuksi käteen. Vaikka Sanna Myllylahti kertoi teoksen alkupuolella, että ei edes kannata yrittää ymmärtää, sillä ei ole mitään ymmärrettävää, yritin silti. Ehkä se oli suurin virheeni. Tai sitten en vain ymmärtänyt ymmärtää oikealla tavalla.

Alun pidempi, ja taidokas, tanssiosuus oli mukavaa katseltavaa, vaikka jäikin tunnelmaltaan lopulta hieman keskinkertaiselle tasolle.

Suurimman osan esitystä istuin katsomossa ja odotin, että jotain tapahtuisi. Jotain rikkoutuisi, joku säröilisi. Mutta minulle jäi olo teoksesta, joka oli kimppu irrallisia kohtauksia vailla punaista lankaa. Odotin, että mikrofonit, joihin Francesco Scavetta ja Myllylahti puhuivat teosta, lentäisivät vaikka seinään. Odotin rytmin vaihdoksia, odotin jotain yllättävää, odotin huumoria, joka ei olisi aina niin itsestään selvää. Darth Vader oli.

Henkilökohtaisesti en jaksa esityksiä – olivat ne sitten teatteri tai tanssia − joissa itse prosessi tuodaan esiin: huudetaan poikki, pysäytetään esitys, repäistään yleisön keskelle kulissien takaisia pohdintoja, ohjausta, lavasteita ja teknistä toteutusta, ja rikotaan taiteen illuusio.

Kuten hyvä ystäväni totesi, hän menee teatteriin juuri illuusion takia. Esityksen “keskeyttäminen” ja kaiken paljastaminen osana itse esitystä on keino, joka toimii vain erittäin perustellusti ja pitkälle mietittynä. Ensimmäisellä kerralla se voi olla ihan hauskaa, toisella ehkä vielä ok, mutta kolmannella kerralla alkaa jo tympiä. Mutta tämäkin on tietenkin makuasia.

Myllylahti ja Scavetta toivat lavalle niin valo- kuin äänimiehenkin, tekniikan toimimattomuuden, taiteilijan turhautumisen. Myllylahden itkukohtaus kaikessa aitoudessaan ja tuttuudessaan oli yksi ilahduttavimmista hetkistä teoksessa, ja hänen This is the way I look -repliikkinsä jäivät kaikessa ärsyttävyydessään kutkuttelemaan makuhermoja.

Jäin esityksen jälkeen pitkäksi aikaa pohtimaan valehtelemisen teemaa, jota minun oli ajoittain vaikea löytää teoksesta. Vai olivatko valheet vain liian tavallisia ja arkipäiväisiä? Ehkä valehteleminen kytkeytyy elämäämme niin sujuvasti, että sitä on vaikea erottaa totuudesta vaikka sen näkisi paljaana edessään. Tai ehkä koko ajatus valehtelemisesta olikin valetta, eikä teoksessa vain yksinkertaisesti ollut mitään ymmärrettävää, ei edes valetta?

Tiia Lappalainen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja intohimoinen tanssin katsoja ja harrastaja.