Gruppen Fyra tarjosi kahden dueton illassaan herkkupaloja, joiden jälkeen olo oli hymyilevän haikea.
Sekunti
Koreografia: Jarkko Mandelin
Tanssi: Elina Räisänen ja Jarkko Mandelin
Ääninauhan koostaminen: P. Yli-Lyönti
Left Over
Koreografia: Katja-Maria Taavitsainen
Esiintyjät: Jenni Nikolajeff, Pekka Louhio ja Topi Saha
Musiikki: Topi Saha ja Matti Ahopelto
Myöhäisen kesän kauneutta
Gruppen Fyran kahden dueton ilta alkoi Jarkko Mandelinin leikkisällä koreografialla Sekunti. Mandelinin ja Elina Räisäsen venyvää, kimmokasta ja joustavaa liikekieltä säesti itseään toistava musiikki, joka yhdessä tanssijoiden liikekielen kanssa loi teokseen tietynlaisen matrixmaisen olotilan. Tanssijat olivat kuin toisiinsa aktiivisesti reagoivia, toisaalta toisiaan puoleensa vetäviä, toisaalta hyljeksiviä osasia, jotka kelluivat aikajatkumon ja loppumattoman leikin aineessa.
Moneen teokseen jatkuvasti samanlaisena toistuva musiikki ei sovi, mutta tässä koreografiassa olisi vaikea ollut ajatella toisenlaista vaihtoehtoa. Nautinnollista seurattavaa oli myös tanssijoiden yksinkertaisen kaunis liikehdintä, josta oli karsittu pois kaikki ylimääräinen kikkailu – kuten koko teoksestakin.
Teoksen seuraamista tosin häiritsi se, ettei kolmannelta riviltä taaksepäin enää nähnyt kunnolla lattiaa, jossa tanssijat viettivät välillä pitkiäkin aikoja (ainakin ne pitkiltä tuntuivat, kun näkymä oli huono). Musiikkiteatteri Kapsäkin sali ei ollut teokselle paras mahdollinen esityspaikka.
Jos Sekunti leikki leikillä, illan toinen duetto – duetto kolmelle, kuten Gruppen Fyran sivut kertovat – Left Over kutitti katsojasta ulos naurua ja kyyneliä. Left Overin haikea, vähän utuinen myöhäiskesän tunnelma, haalistuvat muistot ja rakkauden suloinen kirpeys olivat niin kokonaisvaltaisia ja syvälle kietoutuvia, että ne nostavat vieläkin pintaan pelottavan voimakkaita tunteita, vaikka teoksen näkemisestä on vierähtänyt jo muutama päivä.
Pekka Louhio jäi auttamatta sivuun, kun Jenni Nikolajeff pisti parastaan paitsi tanssijana myös loistavana ilmenäyttelijänä. Mutta se ei haitannut, sillä kahden ihmisen epätasapaino sopi teoksen henkeen mainiosti. Nikolajeffin antautuminen koreografian tunnelmaan oli niin täyteläistä, että silloin tällöin unohti olevansa esityksessä ja uskoi seuraavansa todellista rakkaustarinaa, jonka päälle syksyn lehdet kirpeässä auringossa tipahtelivat.
Topi Sahan laulu ja kitaramusiikki nostivat iholle kylmiä väreitä ja mieleen haikeita, kauniita tunnelmia.
Harmi vain, että teoksen loppu hiukan särki kaunista ja melankolista tunnelmaa.
Tiia Lappalainen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja intohimoinen tanssin katsoja ja harrastaja.
