Pannuhallin näyttämön täyttää 100 helsinkiläistä. Laaja joukko eri ammattiryhmien edustajia bussikuskista asianajajaan ja papista siivojaan astuu esille vaatimaan paikkaansa yhteiskunnassa. Lissabonissa vuonna 2011 lanseerattu vaikuttava esityskonsepti ja näyttämöteos Atlas toteutuu elokuussa Kaapelitehtaalla, kun portugalilainen taiteilijapari Ana Borralho ja João Galante luovat teoksen uudelleen yhdessä helsinkiläisten kanssa. Teoksen väkirikas ja heterogeeninen ihmismaisema peräänkuuluttaa vahvasti taiteilija Joseph Beuysin alunperin julkituomaa ajatusta: Jokainen ihminen on taiteilija, yhdessä olemme vallankumous.
Atlas Helsinki -teoksessa kreikkalainen mytologia taivaankantta kannattelevasta titaani Atlaksesta kohtaa portugalilaisen lastenlaulun, joka kuuluu jokseenkin kaavamaisesti: ”jos yksi elefantti häiritsee paljon ihmisiä, kaksi elefanttia häiritsee vielä enemmän. Jos kaksi elefanttia häiritsee paljon ihmisiä, kolme elefanttia häiritsee vielä enemmän”, ja niin edelleen. Yhdistäessään kestävyyttä ja voimaa symboloivan titaanin tähän joukkovahvuutta ylistävään loruun Atlas tahtonee sanoa, että yhdessä olemme enemmän. Jos yksi Atlas kannattelee taivasta, lavalla nähtävät sata atlasta kykenisivät lorun matematiikalla kannattelemaan vaikka kokonaista aurinkokuntaa.
Teoksen aikana lavalle astuu yksi kerrallaan ihmisiä, jotka esittelevät oman ammattinsa lorun puitteissa. ”Jos yksi kemisti häiritsee paljon ihmisiä, kaksi kemistiä häiritsee vielä enemmän.” Lavalla nähdään arkkitehtejä. Hallintojohtajia. Lukiolaisia. Työttömiä. Teatteri-ilmaisun ohjaajia. Purjehdusta rakastavia eläkeläisiä. Luokanopettajia. Oravanpyörästä hypännyt, taideterapeutiksi sittemmin ryhtynyt yritysjohtaja, joka nauttii auringonlaskuista Pyhätunturin huipulla.
Nämä erilaisia ammatteja (tai ammatittomuutta) edustavat ihmiset ovat toisaalta jollain tapaa samanlaisia. Kukaan heistä ei vaikuta esimerkiksi oikeasti syrjäytyneeltä. Kuitenkin jossain kahdeksankymmenen ja yhdeksänkymmenen välissä ilmenee, että muutama esiintyjä on estynyt tulemasta paikalle. Masennuksen uuvuttama ei jaksanut tulla, perheellinen halusi sinä iltana viettää mieluummin aikaa lastensa kanssa. Aina asiat eivät mene siten kuin on etukäteen suunniteltu, tai niin kuin niiden haluttaisiin menevän. Sekin kuuluu elämään.
Lorulle ominaisella matematiikalla voidaan laskea toisenkinlaisia, tässä tapauksessa tosin hieman irrallisen tuntuisiksi jääviä päätelmiä: ”18 sudanilaista tulkkia häiritsee paljon, mutta 183 000 maahanmuuttajaa häiritsee vielä enemmän. 60 masentunutta häiritsee paljon, mutta 600 000 mielialalääkityksen alaista häiritsee vielä enemmän.” Irralliseksi uhkaa jäädä myös kaiuttimista toistuva, epäilyttävästi rahojen kilinää muistuttava ääni. Kilinä toki saattaa muistutella katsojaa rahalla pyörivästä maailmasta, jota yksi ammatinharjoittaja ei ilman toista kykene kannattelemaan.
Kohtaus, jossa kaikki esiintyjät tuntuvat saavan samanaikaisen tarpeen kertoa katsojille itsestään, elämästään, tai muuten vain jostain päähän pälkähtävästä sattumuksesta, huvittaa inhimillisellä arkisuudellaan. Harvoin kolmen lapsen äiti pääsee yleisön eteen kertomaan päivästään ja imitoimaan välistä vähän turhankin vaativien lastensa huutoa ruokapöydässä. Esiintyjät pälättävät railakkaasti toistensa päälle, ja vaikka puhetulvasta ei oikein tahdo saada selvää, sen keskeltä kohoaa välillä hauskoja huumorihelmiä. Kehoillaan eläytyvät pulputtajat muistuttavat välimerellisen perhekomedian koomisia hahmoja. Jokainen heistä selvästi kokee oman tarinansa olevan se tärkein, ja jokainen myös vaatii katsojan jakamatonta huomiota. Itseään vastaan kääntynyttä joukkovoimaako? Atlasta katsoessa mieleen muistuu, että meitä ihmisiä on paljon, ja että voimansa yhdistäessään sata ihmistä voi saada aikaan merkittäviä asioita (esimerkiksi vaikuttavan tanssiteoksen). Sata erilaista ihmistä myös tarjoaa sata erilaista mahdollista samastumispintaa.
Sitäkin voidaan pohtia, onko Atlas oikeastaan tanssiteos, sillä teoksessa on hyvin vähän tanssia, jos ollenkaan. Ainakaan tanssia sellaisessa muodossa kuin sitä perinteisesti on totuttu ajattelemaan. Kuitenkin huomio kiinnittyy liikkeeseen ja erilaisten ruumiinmuotojen kontrasteihin. Jokaisella on oma yksilöllinen tapansa kävellä, seistä ja vain olla. Lavalla nähtävät sata ihmistä ovat keskinäisessä erilaisuudessaan kiehtovia ja yksilöllisyydessään voimakkaita. Tämä värikäs olemisen muotojen meri yhdessä teoksen tunnelman ja sen välittämän sanoman kanssa tekee siitä mielenkiintoisen.
Liisa Kontunen
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston teatteritieteen opiskelija, jonka intohimon kohteina ovat tanssi ja kirjoittaminen.
————————————————————-
Kantaesitys
ATLAS HELSINKI
Konsepti, ohjaus, valot: Ana Borralho & João Galante
Esiintyjät: 100 eri ammattiryhmää edustavaa helsinkiläistä
Ääni: Coolgate
Valokonsultaatio: Thomas Walgrave, Anna Pöllänen
Taiteellinen avustus ja esiintyjien koordinointi: Maija Mustonen, Jenni Koistinen, Sari Palmgren, Jarkko Partanen
Projektikoordinaattori: Jenni Sainio
Kuvat: Vasco Célio
Yhteistuotanto: Maria Matos Municipal Theatre
Tuotanto: casaBranca, Zodiak – Uuden tanssin keskus
Yhteistyössä: Helsingin juhlaviikot
Taiteilijatapaaminen esityksen jälkeen 25.8.
